"Kaikki on tuttua ja ennallaan, mutta samalla vierasta ja katoamaisillaan."
Tarkkanäköisesti lähihistoriaa kuvaava sukuromaani vie kuihtuvalle maaseudulle ja naapurimaahan, jossa elämä on harsittava kokoon uudelleen.
Loukkuvaara on kylä Ylä-Karjalassa – alueella, jota kutsutaan kehitysalueeksi. Sieltä muuttoliike kulkee vain poispäin. Keväällä 1975 Loukkuvaaralta lähtee myös Sotikoffien nelihenkinen perhe, kun Volvolta Göteborgista löytyy isälle töitä. Kotikylälle jäävät rajakarjalaiset isovanhemmat, jotka ovat kerran saapuneet evakkoina Loukkuvaaralle.
Teini-ikäinen Leena tuntee vapauden hurmaa päästyään suureen kaupunkiin, mutta Seppo-veli kokee kodikseen vain oman kylän ja sen murteen. Ensimmäisellä kesälomareissulla Seppo jää Ylä-Karjalaan eikä suostu enää palaamaan Ruotsiin. Kun tuleva esikoiskirjailija Matti Pulkkinen muuttaa naapuriksi, Seppo huomaa saaneensa sielunkumppanin.
Vuosikymmeniä myöhemmin Göteborgs-Postenin nuori toimittaja Monika löytää Loukkuvaaralla kuvatun arkistofilmin ja kyselee äidiltään Leenalta kiusallisia kysymyksiä. Kuka on Eero, jota haastatellaan nauhalla, ja mitä hänelle tapahtui? Mitä salaisuutta Leena peittelee?
Tapahtui harvinaista eli aloitin kirjan ja luin loppuun saman kirjan ottamatta mukaan roikkumaan sitä sun tätä sivukirjoiksi. Sehän voi johtua vain siitä että kirja on tosi hyvä.
Sitä lukee itselle vähemmän hyviä kirjoja melkein puoliväkisin. Pohtii että onko mussa vai kirjassa vika. Mutta sitten tulee vastaan toisenlainen kirja, kirja joka vetää mukaansa heti, eikä mitään tuollaisia ongelmia enää ole. Lukeminen on vaivatonta, kirjaa haluaa lukea koko ajan, eikä suinkaan odota että kirja loppuisi.
Sehän on tietysti makuasia mikä kellekin tällainen kirja on. Toiselle se on Rakkauksien lokikirja -eikä se edes kummastuta mua vaan näen kirjan ansion muille. Tällä kertaa se oli Sata auringonkiertoa mulle.
Kirjassa on vallan ihana kuvaus lukemisesta ja kirjastoista. Mutta mikä todella kosketti ja pidän harvinaislaatuisena nykykirjallisuudessa, oli ymmärtävä ja kunnioittava kuvaus maaseudun miehestä. Kerrankin hänet kirjoitettiin niin, että häntä ei lyöty yhtään lipan alle.
Kirja maalaa suomalaisen maaseudun kaipuun upeasti. Sekä sukupolvesta toiseen sen, kuinka me toivottaisiin, että äiti ottaisi syliin. Mut ei ne suomalaiset äidit oikein ota.
Upeita virkkeitä, kauniita kielikuvia ja maalailtuja maisemia.
Maritta Lintunen kirjoittaa kolmen sukupolven tarinan siitä, mitä on lähteminen — mitä on jääminen. Lintusen kieli on kaunista ja kaunistelematonta. Kirjan parasta antia olivat oivallukset ihmisistä eri ajoissa ja paikoissa. Kenellä on oikeus lähteä, kenellä jäädä. Miten yksi pienikin teko tai tekemättä jättäminen voi sysätä toisen ihmisen elämänkiertoradan erilaiseksi.
Minulla ei ollut odotuksia tälle kirjalle, mutta se osoittautui aivan ihanaksi. Lintusen teos kertoo yhden perheen maahanmuuttotarinan Suomesta Ruotsiin paremman elintason perässä 1970-luvulla ja kuvaa kiinnostavasti kotoutumista uuteen maahan lasten silmin. Perheen tytär Leena viihtyy Ruotsissa, jossa kaikki on hienompaa, kun taas perheen poika Seppo ikävöi kotiaan Ylä-Karjalassa ja täytettyään 18-vuotta tämä palaa sinne. Tämä hajottaa perheen, jota Pohjanlahti, ikävä ja puhumattomuus nyt erottaa.
Kirja kertoo rikkinäisestä perheestä ja sukusalaisuuksista. Leenan ruotsalainen toimittaja tytär Monika yrittää selvittää oman perheensä maahanmuuttotarinaa, joka kuitenkin syöksee Leenan muistelemaan nuoruuttaan ja sitä, miksi asiat menivät niinkuin ne menivät.
Pidin erityisesti Sepon hahmosta ja tavasta, jolla kirjailija ilmaisi tämän ajatuksia ja maailmankuvaa sekä siitä millaista voimaa ja vapautta tämä sai kirjojen lukemisesta, joka avasi tälle maailman Loukkovaaralta käsin. Sepon kautta kuvataan maaseutua sekä ihmisen yksinäisyyttä ja rakkaudenkaipuu.
Loppuun vielä sitaatti kirjasta, josta pidän kovasti.
"Minä en huuda vapaudenkaipuutani, enkä kapinaani kylillä julki, mutta silti päässäni itää pistäviä ja polttavia mielipiteitä maailman asioista. Minulla on voimakas sisäinen elämä, mutta ei ketään, jonka kanssa voisin sen jakaa. Miten järisyttävää olisi tavata ihminen, jonka kanssa ajatukset ja oleminen olisivat yhtä."
Ylistyslaulu maaseudulle, niille parjatuille kehitys/tukialueille, maaseudulle, maaseudulla asuville. Jos kiteyttäisin, sanoisin noin.
Tässä teoksessa oli paljon traditionallisuutta, perinteikästä taidokasta tarinankerrontaa, takaumien käyttöä tarinan lihavoittamisessa, monisärmäisiä henkilöhahmoja, henkilöhahmojen elämänkulut juonena ja sitten arvoitus, joka lopussa paljastetaan (tai sitten ei).
Pidin tästä. Tässä kaikki oli tuttua ja turvallista.
Olen aiemmin lukenut Lintusen Stellan, josta pidin myös. Se oli hieno tutkielma nuoruudesta, nuoruuden tavoittelusta, äitiydestä, isättömästä lapsesta ja musiikista. Pidin siis siitäkin mutta tämä Sata auringonkiertoa oli Stellaa vielä perinteikkäämpi. Ihailin, molemmissa, Lintusen sanankäyttöä ja samalla muistelin Katja Kaukosen Pitkä ikävä-teosta, jossa myös oltiin kiinni paikassa, kiinnitettiin paikkaan, alueeseen ne kaipuun tunnelmat, kaiho ja ikävä. Jossa kirjailija on lyyrinen, kaunista kieltä käyttävä, taidokas. Mutta Sata auringonkiertoa oli Pitkä ikävä-teosta tunteisiin vetoavampi maastamuuttoineen - pakotettuine ja toivottuineen - sisarussuhteista,rakkaudesta maahan mutta muös (ah ihanuutta) rakkaudesta kirjallisuuteen, kirjoittamiseen (Pulkkinen!) ja kirjoittamisen taikaan.
Teoksessa Lintunen tarjoilee taidokkaat aikalaiskuvaukset, tarkat psykologisella pieteetillä kirjoitetut elävät uskottavat henkilöhahmot, suomalaisen sotienjälkeisen väestöliikehdinnän, kaupungistumisen, maaseudun kuolemisen, kielipuolisena elämisen, kotiseutukaipuun, kotiseuturakkauden.
Aivan käsittämättömän hyvä kirja. En muista koska kirja ois vetänyt mut näin sanattomaksi kun se loppui. Tuntuu, et koin kirjan aikana kaikki mahdolliset tunteet ja nyt on aivan tyhjä olo. Tällaset kirjat on se syy miks luen. Kieli ja kirjotustyyli oli molemmat niin kaunista ja näyttää vahvasti siltä, että pakko on kirja omaksi ostaa. Kiitos tän kirjoittaneelle!
Hyvin kerrottu tarina kaupungeista ja maaseudusta. Maaseutu sijaitse Pohjois-Karjalassa, mistä minäkin olen lähtenyt. Matti Pulkkisen mukaan ottaminen lämmitti mieltä. Upea kirja.
Ihana! Suuren maahanmuuttoliikkeen kuvaus, itä-suomen maalta muuttoa. Yhdistettynä 2012 nykypäivään. Kaunis kieli, ihana murre. Ruotsinsuomalaisuus hyvin mukana, myös erilaiset ihmiskohtalot, paluumuuttaja seppo. Autorassari joka lukee. Uudisraivaaja pientilallinen, eroaminen, nuoruuden ja äidin valinnat, ihmisten muuttuminen. Ainoa virhe joka häiritsi oli se että 2012 ei muka ollut muita suomalaisia vanhainkotiosastoja kuin göteborgin onnela! Ei pidä paikkaansa. Upsalassakin oli silloin jo onnela. Tukholman alueella 5-6.
Hyvä kirja, hyvin todenperäinen ja todella rehellistä kuvausta sukupolvista ja ikävästä, juurista ja juurettomuudesta. Ulkomailla asuneena ja sieltä palanneena löysin paljon pieniä nyansseja jotka kolahtivat. Tasokas romaani, suosittelen.
Hienotunnelmainen romaani, jonka luettuani myös kiinnostus Matti Pulkkisen tuotantoon heräsi. Parhaimmillaan aforistinen ja upeasti kielen merkitystä identiteetille esiintuova.
Kirja, jonka en olisi suonut loppuvan. Kuvaus kuihtuvasta syrjäseudusta käy sydämeen ja puhumattomuuden perinne koskettaa henkilökohtaisesti, mikä tosin ei maassamme liene kovin harvinaista. Itäinen suomi on lähellä sydäntäni ja itseä puhutteli myös tarinaan kirjoitettu edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen, maaseudun asukkaiden, syrjäseutujen ja murteen puolestapuhuja. Mutta Seppoon minä vasta rakastuinkin! Kuinka kaunis, viisas ja suoraselkäinen voikaan suomalainen mies olla?! Kirjan paras ansio olikin esittää yksinäiset maakuntiemme miehet tässä valossa!