Vangitseva romaani vääristä valinnoista, julmista kokemuksista ja harvinaisesta ystävyydestä, joka muuttaa kaiken.
”Kun ihminen ymmärtää, että hänen henkensä on uhattuna, koko elämä kulkee ultranopeudella silmien ohi. Minun silmissäni vilisee pikemminkin tulevaisuus – sellaisena, kuin se olisi voinut olla.”
Kesällä 1993 kolmetoistavuotias Mikael siepataan. Kun poika vajaa vuosi myöhemmin löydetään, hän kuljettaa kainalossaan pulloa, johon on suljettu elävä kyy. Media kirjoittaa kiihkeästi Käärmepojan tapauksesta, mutta Mikael ei enää puhu. Hän soittaa pianoa.
Mikael palaa 25 vuotta myöhemmin rikospaikalle, pieneen pohjoispohjalaiseen kylään. Samaan aikaan sinne palaa myös Pariisissa vuosia asunut toimittaja Saara, joka on menettänyt kaiken. Eräänä kevätiltana Saaran ja Mikaelin tiet kohtaavat ja vuosien takainen mysteeri alkaa ratketa.
Viihdyin tämän kirjan parissa ällistyttävän hyvin, vaikka se ei ole ihan ominta genreä. Aika ajoin pohdin kaikkien eri tarinoiden ja teemojen tarpeellisuutta kokonaisuudessa, mutta ne kietoutuivat lopulta hienosti yhteen ja ehkä juuri tämän kerroksellisuuden ja riittävyyden takia, kirja piti niin hyvin otteessaan. Tumma kertomus sai etenkin lopussa paljon kauniita sävyjä säilyttäen kuitenkin uskottavuutensa alusta loppuun.
Laitila Kälvemark osaa kirjoittaa. Lukeminen on sujuvaa, eikä kauheasti ylimääräistä ole. Jonkun verran uskottavuuden rajoja hiotaan Mikaelin kaappaus tarinan osalta, mutta muuten lukijalle ei varsinaisesti synny kovinkaan paljon huomautettavaa. Kirjoittajan taituruutta korostaa myös kerronnan villisti pomppiva aikajana, joka ei lainkaan haittaa lukemista ja kärryillä pysymistä. Mielenkiintoista olisi kyllä tietää, että onko tämä ollut oikean jännärin pohjamateriaalia, sellaisen tyypillisen skandidekkarin raakile, jossa keski-iän ylittänyt, paluumuuttanut nainen ratkaisee rikoksen. Sen verran houkuttelevia sivuhenkilöitä ja heidän tarinaan tiputeltavia juonensiemeniä tämä teos sisältää.
On myös henkilökohtaisesti sanottava, että Saaran hahmo oli välillä ärsyttävä, joskin tälle on perusteita kirjan lopussa. Spoileri: Saara on mielestäni osin epäluotettava kertoja, monessakin mielessä (esim. Mikaelin tarinan välittäjänä tai jopa totuudenmukaisuudessa), joten kovasti nokkiinsa en tämän uhriutumista ja elämänvoivottelua ottanut.
Pidin tästä todella paljon. Ei ennalta arvattavaa vaan uskottavaa ja kiinnostavaa ihmisyyden kuvausta, rehellisesti, jotenkin uudella tavalla. Ei valmiita vastauksia kuten elämässäkään. Ei liikaa selityksiä. Ihmisen kokoista, loistavia konkreettisia yksityiskohtia syvällisempiin pohjajuonteiden koristeena. Ei mitään liikaa. Hyvin päätetty tarina myös, vaikka tälle toivoisi melkein jatkoa.
“On kuin päivän kulku olisi kirjoitettu minuun jo aikoja sitten, ja seuraisin valmista tarinaa.”
Kiinnostus Tiina Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit -romaania kohtaan syttyi kun luin sen olevan tarina lapsen sieppauksesta ja sen seurauksista. Ehkä ei ole yllätys, että true crimen ystävänä kiinnitin huomiota juuri tähän aspektiin romaanin kuvauksesta.
Valon ja pimeän sonaatit ei ole true crimea. Se ei oikeastaan ole edes rikosromaani tai trilleri. Sen sijaan, se on koukuttava kuvaus lapsena siepatusta Mikaelista, Pariisissa vuosia asuneesta Saarasta sekä pienestä pohjoispohjalaisesta kylästä, jossa Mikaelin ja Saaran tarinat alkavat punoutua yhteen.
Rakastin sitä, miten romaanin pääasiallisesti tapahtumapaikasta, Teerimäestä, tulee ikään kuin oma hahmonsa, jonka aiheuttaa ristiriitaisia tunteita sekä Mikaelissa että Saarassa. Mikaelille Teerimäki on ikuisesti se paikka, jossa hänen elämänsä muuttui pysyvästi. Paikka, jonka maine tahriintui hänen sieppauksen myötä. Saaralle Teerimäki oli jotain, mistä hän halusi paeta, jotain mitä jättää taakse. Palatessaan kotiin kaikkien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Saara joutuu punnitsemaan uudelleen sekä identiteettiään että suhdettaan kotipaikkaansa.
Vaikka romaani on Mikaelin ja Saaran tarina, on Laitila Kälvemark onnistunut luomaan joukon kutkuttavan mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, joista haluaisin lukea lisää. Minkälaisia tarinoita löytyy Mikaelin sieppaajan menneisyydestä? Entäpä Saaran äidin ja tädin nuoruudesta? Miten Teerimäki paikkana on vaikuttanut heidän elämiin? Vaikka näiden sivuhenkilöiden tarinat jäävät ymmärrettävästi suppeammaksi, en voi muuta kuin pohtia näitä kysymyksiä itsekseni. Ehkä tämä mahdollisuus omiin tulkintoihin sivuhenkilöiden tarinoiden suhteen onkin yksi syy siihen miksi Valon ja pimeän sonaatit oli niin koukuttava lukukokemus.
Laitila Kälvemark oli kirjailijana minulle tuntematon ennen tätä lukukokemusta enkä oikeastaan ole bongannut Valon ja pimeän sonaatteja omalta feediltäni (veikkaan, että tämä on osittain algoritmin syytä). Tahdon ehdottomasti tutustua Laitila Kälvemarkin tuotantoon paremmin tulevaisuudessa ja toivon, että tämän postauksen myötä tuon tämän erinomaisen romaanin minua täällä seuraavien tietoisuuteen.