Naisvangit on kirja rikoksesta ja rangaistuksesta, ihmisestä rikoksen takana ja tapahtumista sen ympärillä. Teos näyttää katkelmia hyvinvointivaltion näkymättömistä todellisuuksista, sieltä missä on totuttu selviämään keinolla millä hyvänsä. Naisvangit on myös kuvaus laitoksista, vallasta ja sen käytöstä. Mikä vankilan tarkoitus on? Mitä on olla nainen miesten ehdoilla suunnitellussa vankilassa – osana vähemmistön vähemmistöä? Miten vankilassa muuttuu, ja miten vankila itse muuttuu? Kymmenien vankien kertomuksissa nousevat esiin epäreilut lähtökohdat elämään, traumat, suru ja katumus, mutta myös toivo, tavallisuuden kaipuu, halu aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Laajaan taustatyöhön ja haastatteluihin perustuva kirja tuo naisvangit ja vankilaelämän lähelle. Saarikoski on seurannut monia kirjansa henkilöitä tiiviisti lähes kolmen vuoden ajan. Ensimmäisen kosketuksensa naisvankilaan hän sai vuonna 2017 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttukeikalla. Kirjan aineistona on ollut myös tuhansia sivuja dokumentteja lastensuojelusta, poliisista, vankilasta ja terveydenhuollosta sekä lukuisia asiantuntijahaastatteluja.
Tää on yksi upeimmista tietokirjoista, jonka kruunaa ehdottomasti Saarikosken oma jälkikirjoitus teoreettisfilosofisine analyyseineen. Toivon, että tämä voittaa paitsi Finlandiansa, tulee luetuksi kaikkien sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka tavalla tai toisella työskentelevät, kulkevat, puhuvat tai ylipäätään elävät sellaisten ihmisten ja lasten keskuudessa, jotka eivät yllä keskiluokkaiseen normiimme.
Pääsin lukemaan tämän kirjan ennen virallista ilmestymispäivää, ja nyt vasta kirjoitan tästä. Vieläkin menee kylmät väreet, tämä iski sekä tiedon että tunteen tasolla sen verran kovaa että jonkin aikaa sain keräillä itseäni. Hienosti kirjoitettu narratiivinen tietokirja naisvangeista, rangaistuksista, vallasta ja ylisukupolvisista ketjuista ja kierteistä. Voimakas suositus!
Tärkeä kirja aiheesta, joka ei juuri näy yhteiskunnallisessa keskustelussa. Naisten tarinat olivat kiinnostavia ja kerrottu empaattisesti mutta mitään kaunistelematta. Tarinat oli osattu kirjoittaa hienosti yhteneväiseksi kokonaisuudeksi, muutenkin tykkäsin kirjoittajan tyylistä todella paljon. Erityisesti pisteet kirjan lopussa olleista kirjailijan loppusanoista - aidosti ihmettelen, miten joku on vielä nekin luettuaan voinut kirjoitella jotain ”on mullakin ollut vaikea lapsuus enkä siltikään joutunut vankilaan, kyllä pitää ottaa vastuu omista teoistaan”-settiä arvosteluihin. Kirjan ympärillä pyörinyt keskustelu ja juuri nuo arvostelut on kyllä hyvin avanneet sitä, miten pihalla suuri osa suomalaisista on esimerkiksi lapsuuden traumojen, ylisukupolvisten ongelmien ja väkivallan tai hyväksikäytön vaikutuksesta ihmiseen.
Tuhti tietoteos suomalaisesta naisvankeinhoidosta ja erityisesti ylisukupolvisesta rikollisuudesta/syistä, jotka johtavat päihteiden liikakäyttöön ja mahdollistavat vakavat rikokset, väkivaltaisen elämän ja laitoskierteen. Eli paitsi vankiloista, myös lastensuojelusta.
Teoksessa ääneen pääsee kymmenkunta naisvankia. Määrä on suuri ja paikoin haastava, kun tarinat puuroutuvat ja yksilöt häivyttyvät toisteisuuden (lapsuuden osattomuus, väkivalta, laitoselämä, päihteet ja seksuaalinen väkivalta) vyöryssä. Mutta tämä lienee Saarikosken tarkoitus ja kirjallinen keino. Tarinat ovat toki yksilöiden tragedioita, mutta myös mitä suurimassa määrin yhteiskunnallinen, kulttuurinen, arvolatautunut, rakenteellinen ongelma. Me emme pidä Suomessa huolta heikoimmista.
Kirjan kruunaa Saarikosken esseemäinen kuvaus kirjan teosta, sen menetelmistä, etiikasta, Saarikosken havainnoista järjestelmästämme.
Harvoin itken tietokirjan lopussa. Nyt itkin. Ei näytä nykymeno tuovan lisää resursseja tähänkään asiaan.
Ja kyllä se järkyttää, että on maailma, jossa väkivalta on arkipäivää, sukupuolista riippumatonta, tapa kommunikoida. Ja se maailma on ihan tässä.
Sonja Saarikoski vie tässä kirjassa maailmaan, johon tällaisella tavallisella keskiluokkaisella pulliaisella ei - onneksi - ole pääsyä eikä näkyvyyttä. Tärkeä teos juuri siksi. Kirjassa ollaan nimensä mukaisesti naisvankien maailmassa, maailmassa, jossa lapsuutta on usein leimannut jonkinlainen hyväksikäyttö ja muu väkivalta ja aikuisuus koostuu usein päihteidenkäytöstä ja vaihtelevista vankeus- ja vapausjaksoista.
Saarikoski on valinnut lähestymistavakseen sen, että hän lähestyy aihetta henkilöiden kautta. Kirjassa hahmotellaan haastattelujen ja havaintojen pohjalta useamman naisen, joista osa tosin nousee päähenkilöasemaan, elämäntarinan kautta. Mieleen jäävät erityisesti yli viisikymppinen Paula tyttärineen sekä lapsensa huoltajuuden menettävä Sabrina S.
Vaikka ihmiskohtalot tietysti kiinnostavat, jäin kaipaamaan yhteenvetävämpää, toimittajamaisempaa otetta tähän kirjan, jossa Saarikoskella ei ole omakohtaista kokemusta asioista (kuten vaikkapa Mercedes Bentsolla). Haastateltavia oli myös niin paljon, että tekstiä oli vaikea seurata. Näin monet laajemmat kysymykset kuten naisvankien erityisongelmat ja naisten rikollisuuden juurisyyt jäivät alaviitteenomaisiksi.
Tää oli mulle ensinnäkin siksi mielenkiintoinen lukukokemus, koska olen itse kotoisin Hämeenlinnasta. Voin myöntää etten ole koskaan lapsena, teininä tai nuorena aikuisena siunannut ajatustakaan Hämeenlinnassa oleville vankiloille. Olen toki tiennyt niiden olemassaolosta, ja korkeintaan kerran koiralenkillä vankilan lähellä miettinyt, että mitä jos tulee joku karkuri vastaan. Mutta se siitä. Sit kerran yksissä illanistujaisissa multa kysyttiin että miltä on tuntunut asua niin pahamaineisten vankiloiden lähellä. No ei miltään?
Mutta olihan se ihan pöyristyttävää sitten lukea, miten alkeellisissa ja terveydelle vaarallisissa olosuhteissa nämä vangit ovat asuneet 2010-luvulla. Ihan samaan aikaan kun mä olen niiden koirieni kanssa ollut tilusten lähellä lenkillä. Se on kyllä yhteiskuntaa kuvaavaa, miten nimenomaan naisten annettiin sinnitellä tuollaisissa oloissa noinkin pitkään. Yhdyn kyllä kirjassa esiintyvään väitteeseen siitä, että miesvankien kohdalla oltaisiin reagoitu aiemmin.
Mun mielestä tässä kirjassa olisi pitänyt olla ns. "monipuolisempi" otanta. Jokaisen kirjassa esiintyvän vangin tarina oli surullinen ja traaginen, mutta kuitenkin verrattain samanlainen. Tästä johtuen kirja oli välillä rakenteeltaan aika väsyttävää luettavaa. On myös kiistaton fakta, että rikolliselle tielle ajautuvat ovat keskimäärin heikommassa asemassa yhteiskunnassa jo elämänsä ensiaskelista lähtien, ja että viranomaiset ovat heidät ehtineet pettää jo moneen kertaan. En ehkä olisi tarvinnut niin montaa henkilökohtaista tarinaa siihen liittyen, vaan tätä narratiivia komppaamiseksi myös tietokirjalle tyypillistä analyyttisempaa pohdintaa ja asiantuntijalausuntoja. Siksi rakenne tuntui vähän epämääräiseltä, kun pompittiin useammassa hahmossa, kuitenkin melko samanlaisissa tarinoissa ja samoissa vuosissa. Vaati paljon keskittymistä ja mielenkiintoa pysyä kerronnassa kiinni.
Ymmärrän toki Saarikosken tarpeen kertoa nimenomaan hänelle tuttujen vankien tarinat ja alleviivata yhteiskunnassa olevia epäkohtia niiden kautta. Tämä on myös tosi tarpeellista, ja niin on tehtykin esim. Ylen Linna -sarjassakin, ja toki aiheesta julkaistaan muutakin kirjallisuutta. Tällainen teos ja sen työstö on varmasti ollut tosi intensiivinen projekti, jonka myötä tekijä kiintyy kirjassa esiintyviin henkilöihin. Näissä kaikissa teoksissa mua kuitenkin häiritsee se, miten ne itse rikokset, paikoitellen todella brutaalitkin sellaiset, jäävät pimentoon. Tekoja saatetaan vähätellä, kaunistella omaksi edukseen tai niistä puhumista vältellään - tässäkään kun moni henkirikos tai tapon yritys ei kohdistunut "väkivaltaiseen kumppaniin, jolta piti puolustautua". Tulee siis vaan mieleen samanlainen narratiivi, mitä on näissä moottoripyöräjengiläisten ja muiden rikollisten elämäkirjoissa, joita myydään Prismassa tämän tästä. Vaikka Saarikoski tiedostaakin hänen oman äänensä näkyvän teoksessa ja se on varmasti välttämätöntä, näen kuitenkin snadia sinisilmäisyyttä joidenkin tarinoiden auki kirjoittamisessa.
Mua myös häiritsi kirjasta paistuva aika ongelmallinen ajatus pelkästään vanhemman oikeudesta lapseensa. Kirjassa seurattiin siis muun muassa sellaisen naisvangin tarinaa, jossa lapsi sijoitettiin hänen viettäessään jo aikaa syntymän jälkeen äitinsä kanssa. Tällainen kiintymyssuhteen rikkominen on toki väärin. Mutta itse ajattelen kuitenkin niin, että lapsella on yhtä lailla oikeus turvalliseen ja tasapainoiseen kasvuympäristöön. Juuri tämän puuttuminen on kirjassa esiintyvien vankien valintoihin ollut myötävaikuttamassa. Ei lasta voida pompotella milloin lastensuojelun, milloin vankilassa istuvan äidin ja hänen sukulaistensa välillä sen mukaan, miten äiti itse kussakin hetkessä voi. En väitä että esimerkiksi laitoksissa tai kaikissa sijaisperheissä tällainen ehto toteutuisi, mutta lapsen ei todellakaan ole aina parempi olla vanhempansa luona. Tässä tosi monen vangin puheista tuli vain sellainen käsitys, että lapsi nähdään ennen kaikkea oman itsensä ja suvun jatkeena. Tätä lapsi ei ole. Tää saattaa olla aika kontroversiaali mielipide etenkin lapsettoman näkökulmasta, mutta sainpahan sanottua.
Sanotaanko siis niin, että tarpeellinen lukukokemus ja olin tyytyväinen että luin tämän, mutta myös tyytyväinen että sain kirjan lopulta luettua.
Tämä Sonja Saarikosken tietokirja naisvangeista oli hieno aloitus kirjavuodelle. Teos on paitsi inhimillisesti kiinnostava tutkielma naisvankien elämänpoluista ja ajatuksista, niin tärkeä ajankohtainen puheenvuoro liittyen lastensuojeluun, lapsiperheköyhyyteen, vankilalaitoksen toimintaan ja rikollisuuteen ja rikollisiin kohdistuviin asenteisiin.
Nykyvankien elämän kuvausten ohella kiinnostavan lisän tuo kuvaus erään pakkolaitosvangin kokemuksista 1960-luvulta. Nykylukijasta tämän murhapoltosta tuomitun vangin, Ista Laitisen, kohtelu vaikuttaa joiltain osin mielivaltaiselta, mutta oleellista on, että kohtelu ei ole mielivaltaa. Vankilalaitos ei ole mielivaltaa, eikä se saa olla sitä oikeusvaltiossa. Vankilalaitos heijastaa ja on osa yhteiskunnallisia arvostuksia ja tavoitteita - esimerkiksi 60-luvulla käsityksiä siitä, että rikollisuus on sisäsyntyistä ja myös yhteiskunnan silloisten normien kapeutta. Tosin samalla vankilalaitos on myös jossain määrin epäsynkassa yhteiskunnan kanssa, kuten Saarikosken teos osoittaa. Esimerkiksi juuri naisten aseman suhteen vankilalaitos on selvästi jäljessä muuta yhteiskuntaa. Naiserityisyyttä ja naisten tarpeita ei ole tunnistettu.
Erityisen painavaa teoksessa on kuitenkin Saarikosken loppusanat, eli tavallaan ne johtopäätelmät, jotka Saarikoski tekee tutkielmastaan.
Yhtenä nostona Saarikoski nostaa tämän hetken kovenevat asenteet rikollisuutta kohtaan. Asenteet ovat tiukasti yhteydessä siihen, mikä motiivi yhteiskunnallisella rankaisemisella nähdään. Jos rankaisu nähdään "kostona" ja peloitteena, niin ollaan hataralla pohjalla.
Se, että nyt osa poliitikoista penää "kovempia rangaistuksia" ei todennäköisesti olisi esimerkiksi monelle Saarikosken kirjan haastatellulle rikolliselle mikään pelote eikä estäisi rikoksia - sillä heidän syynsä rikosten tekemiseen ovat jossain ihan muualla. Heidän rikoksensa eivät ole tietoisia ja laskelmoituja päätöksiä. Naisten historia on yhtä väkivallan, hylkäämisen ja hyväksikäytön historiaa. Sellaisella elämänpolulla kovempi rangaistus ei tunnu osuvan kohdilleen. Pitäisi katsoa eri suuntiin - kuten Saarikoski teoksessaan nyt tekee.
Tietokirjana ihan super hyvä vaikka en lähes yhtään nauttinu tän lukemisesta..
Tosi mielenkiintosta miten eri tavalla naisvankeja kohdellaan verrattuna miesvankeihin, miten jotkut olosuhteet ei sovi miehille mut sopii naisille. Miten poliisit ja vartijat kohtelee naisvankeja, ja miten ne ei koskaan joudu vastuuseen🙃 Tää kirja sai mut inhoo miehiä, poliiseja, vartijoita, lastenkotien vanhempia..
Täs oli suomalaisten vankien tarinoita ja yleistä keskustelua vankiloista ja vankien kohtelusta, ja musta kumpiki oli tosi kiinnostavaa. Tarinat oli tosi tosi raskaita lukee, yleinen keskustelu anto aina hyvän tauon. Joitai sivuja skippasin ku en vaa halunnu tietää tarkemmin, mitä kaikkee kamalaa nää naiset on joutunu kohtaamaan. Aloin arvostaan todella paljon omaa elämää ja miten suojatusti oon saanu kasvaa
En oo ennenkää erityisemmin tuominnu rikollisia mun mielessä, mut tää sai yhä enemmän ajattelee, et ei kukaan käyttäydy rikollisesti "ilman syytä". Kirjan lopus sanottiin hyvin, et lähes jokainen naisrikollinen on myös uhri. Mua aivan raivostuttaa, kuvottaa, itkettää, miten kamalia asioita meiän maassa tapahtuu. Oon tosi ilonen, et tää kirja on kirjotettu ja toivon et tästä opittas jotain
Tosi vaikuttava ja monipuolinen kirja, joka kertoo yhteiskuntamme sellaisista henkilöistä, joita ei kohdella riittävän hyvin yhteiskunnassamme. Vihaiseksi teki, mutta se on hyvä tunne välillä. Kunpa ihmisarvoinen elämä ei olisi etuoikeus.
Erittäin tärkeä ja tarkkanäköinen teos vankeinhoidosta naisnäkökulmasta. Naisvankeja yhdistävät huonot lähtökohdat: lukuisat sijaiskodit, ongelmat lastensuojelun kanssa, päihdeongelmat sekä lapsuudenkodissa että myöhemmin elämässä ja (erityisesti seksuaalinen) väkivalta. Usein naisvanki onkin myös uhri. Teos resonoi jännittävästi juuri lukemani Britney Spearsin tarinan kanssa, sillä valitettavan usein naisia kontrolloidaan heidän lastensa avulla. Narratiivinen tyyli sopi tähän teokseen, mutta rokotin yhden tähden siitä, että paikoin oli vaikea pysyä kärryillä kuka on kuka ja tehnyt mitä (lyhyitä pätkiä kerrallaan kuunnellen, eli fyysisenä kirjana ei ehkä ongelma). Teoksen tärkein viesti nykyiseen politiikkaan: Lapsiperheköyhyys lisää nuorten väkivaltaa ja laitoskierrettä. Tasa-arvoinen yhteiskunta olisi kaikille turvallisempi ja parempi.
Näille naisille ei annettu edes mahdollisuuksia, näin tuntui monen tarinan kohdalla. Ylisukupolvisuus, lastensuojelun rakenteelliset haasteet, hyväksikäyttö - monen asian summa johti naiset Hämeenlinnaan. Vankien inhimillistäminen ja empatia heitä kohtaan avasi silmiä, aihe johon ilman lukupiiriä olisi tuskin tullut tartuttua.
Raadollista ja karmeaa nonfiktiota, teksti kuitenkin proosallista ja kuvaukset nonlineaarisia. Kuvaa erinomaisesti ja empaattisesti ihmiskohtaloita, hyvinvointivaltion epäonnistumisia, ja byrokratian ja vallan väärinkäytön metodeja vankilajärjestelmässä ja sosiaalihuollossa. Todella iso suositus Naisvangeille!!
Erinomaisesti kirjoitettu ja taustoitettu (ja viittein varustettu) kirja. Myötätuntoinen ote haastateltuihin, ja sitä kautta ainakin minulle lisäsi ymmärrystä rikollisen elämän syistä ja niiden ketjuista, olosuhteista ja monimutkaisista seurauksista. Silmiä avaava lukukokemus.
Teos nurkkaan ajetuista, ihmiskohtaloista, jotka puhuttelevat. Kun kaikki muut ovet suljetaan, rikoksen tie vie mennessään tuoden ironisesti omanlaistaan suojaa..
Kirjan lopussa olevan ”näin tämän tein” -tekstin olisi pitänyt olla alussa. Olisin ainakin itse saanut kirjasta heti paljon enemmän, kun olisin ymmärtänyt, miten huolellisen ja analyyttisen journalistisen prosessin kautta se on syntynyt. Suhtauduin aluksi tarinoihin semikuvitteellisina, mutta kun tajusin niiden olevan hyvinkin dokumentaarisia, kiinnostus moninkertaistui.
Kirjan haastateltavat ovat tehneet arvokkaan teon avatessaan näkymän omaan elämäänsä ja sitä kautta naisvankien taustoihin. Kuten Saarikoski toteaa, tämä näkökulma on kuulemisen arvoinen ja sen esittely on tämän narratiivisen tietokirjan lähtökohta. Suosittelen kirjaa niille, joita kirjan aihe tosissaan kiinnostaa.
Päätin kuunnella tämän kirjan äänikirjana ja meinasin antaa kirjalle kaksi tähteä, mutta sitten kuulin kirjan lopussa, että fyysisessä teoksessa on alaviitteitä, jotka ehkä olisivat muuttaneet lukukokemukseni. Jätetään siis tähdet ainakin toistaiseksi antamatta ja kuvataan vaan kokemuksia kirjan äärellä.
Kirja on mukaansatempaava. Etenin siinä nopeasti. Kenties siksi teos valikoitui Tieto-Finlandia ehdokkaaksi kyseisen palkinnon painottaessa "kerronnaltaan taidokasta" tietokirjallisuutta. Saarikoski kuljettaa eri henkilöiden tarinoita kirjassaan pääosin sujuvasti. Hajanaisuutta kuitenkin on ja hetkittäin teos ajautuu tajunnanviranomaiseen kerrontaan sillä seurauksella, että jotkut asiat jäivät minulle epäselviksi. Loppusanojen jälkeen mietin, olisivatko alaviitteet muuttaneet lukukokemusta näiltä osin. Kuunneltuna minua ainakin hämensivät ne kohdat, joissa merkittältä tuntuvia asioita mainittiin vain ohimennen sekä jotkut muut yksittäiset eri tavoin vähän hassut osiot. Esimerkiksi erääseen (käsittääkseni?) transsukupuoliseen henkilöön viitattiin saman lyhyen tekstipätkän sisällä vuoroin transmiehenä ja vuoroin naisena eikä minulle oikein selvinnyt kirjoittajan perusteet näille vaihteleville valinnoille. Ehkä joku fyysisen kirjan lukenut voi sanoa, oliko kirja tältä osin selvempi alaviitteineen luettuna ja olenko ymmärtänyt jotain väärin...
Eniten pohdin kuitenkin kirjoittajan omaa positiota hänen kirjoittamassaan kirjassaan. Minulle kyllä kelpaavat hyvin sekä subjektiiviset teokset (esseet, muistelmat yms.) kuin kuivakasti objektiivisuuteen pyrkivät teokset (vertaisarvioidut tieteelliset teokset) ja monenmoinen siltä väliltä. Minulle on kuitenkin tärkeää, että pystyn erottamaan toteamukset, haastatellun sanomiset ja kirjoittajan oman äänen. Todella harvoin kohtaan tässä ongelmia (edes äänikirjoissa), mutta tässä teoksessa koin niitä. Kerronta soljui haastatellun kokemuksesta ehkä kirjoittajan omaan ääneen tai sitten ei? En usein tiennyt. Assosioidessaan asioita toisiinsa ja nostaessaan asioita esille huomasin usein pohtivani: Mitä tällä yritetään minulle sanoa ja pitäisikö minun osata jotenkin rinnastaa nämä asiat? Minulle välittyi toistuvasti tunne, että Saarikoski halusi kerronnallisilla valinnoillaan kommentoida järjestelmää ja asioita, mutta iso osa tästä välittyi jotenkin rivien välistä ja jätti minut arvailemaan.
Jos meinaat kuunnella kirjan ja yhdyt lukijana mainitsemaani toiveeseen, että toteamukset, haastattelut ja kirjailijan ääni on kyettävä erottamaan toisiistaan, suosittelen melkein kuuntelemaan kirjan lopetusluvun ensimmäiseksi. Siinä Saarikoski jollain tavalla perustelee lähestymistapaansa ja metodejaan sekä kuvaa omia ajatuksiaan – en käsitä miksi hän tekee sen normista poiketen vasta kirjan lopussa. Olisin kaivannut enemmän tätä loppuosan läpinäkyvyyttä myös kirjan päätekstiin siihen sisäänleivottuna. Kuten jo totesin, ehkä tätä oli tuotu alaviitteisiin. Sekin olisi aika poikkeuksellista ja minun vaikea uskoa, että kuuntelukokemuksen ulkopuolelle jääneet tekijät olisivat ratkaisevasti voineet paikata ainakaan kaikkia esille nostamiani puutteita.
Ehkä kokemukseni voisi tiivistää näin: Kertomisen arvoisia tarinoita ja näkökulmia, jotka olisivat hyötyneet vähemmän hajanaisesta ja tajunnanvirranomaisesta kerronnasta sekä kirjoittajan oman position, äänen ja mielipiteiden läpinäkyvämmästä esiintuomisesta.
Given a voice for these women who never had the chance to do so before is a gift. And sharing their stories for a bigger audience should grow understanding what is wrong in the system. I don't think many of them had a choice, not really. And when you think that the childhood they've gone through and have not got the help and support they would have deserved as a child and more are titled to, who can you blame. Adults, authorities, government. They've been failed again and again, and their only using methods they can for their survival. You might think that not every child abused ends up in jail, not every child fostered ends up in jail, not every rebelling young ends up using drugs and in jail. No, luckily not, but there has been something or someone to pull them to safe in early enough. Unfortunately not everyone has been so lucky. Ask yourself how many times or how many years you would handle getting raped, beaten or other way abused till you have had enough. Hard to say, huh? I hope this makes readers see the wider picture through the story of these women.
Tää kirja kertoo suomen naisvangeista, yhestä 60-luvulla, mutta monet on 2020-luvulta, että tässä on sekä vanhaa että uutta tietoo.
Tää kertoo tosi hyvin siitä, miten lapsuus voi vaikuttaa tosi tuhosasti ihmisen koko loppu elämään, että hyvä lapsuus/nuoruus pystyy pelastaan aika paljon. Ja monet näist naisist on ollu lapsina ja nuorina sijoitettuna laitoksiin tai muihin perheisiin, joissa molemmissa asiat on ollu ja on edelleen erittäin erittäin viturallaa (mm. väkivallan suhteen). Täs tuodaan myös hyvin esille se, miten vankilan pitäis olla vaan rangaistus, jonka jälkeen ihminen pääsis elämään normi elämää, vaik todellisuudes asia on aikalailla päin vastoin, kun muutaman vuoden jälkeen ei välttämättä oo enää turvallisia läheisiä, joihin tukeutua tai vaik minkäänlaisia työnsaanti mahollisuuksia, niin en ihmettele miks ihmiset monesti palaa vankilaan ja saattaa elää sitä oravanpyörää koko elämän.
Et aika synkkä kirja, mut erittäin informatiivinen ja koskettavakin
Aivan varmasti Sonja Saarikoski on tehnyt valtavan työn kootessaan tämän kirjan. Ja hyvä että hän on tehnyt näkyväksi sitä maailmaa mikä meille tavallisille ihmisille jää näkymättömäksi.
Luin melko pitkälle, mutta sitten vaan tuli tunne, että mun ei oo pakko. Surullista luettavaa, surullisia ihmiskohtaloita. Paljon parisuhdeväkivaltaa ja väkivaltaa ylipäätään, irrallisuutta, juurettomuutta, kaikkea kurjaa.
Kirjallisesti vähän hankala kun haastatteluissa on tietysti jätetty näkyviin ihmisten oma ajattelu. No siis - tämähän ei ole kaunokirjallisuutta. Siksi myös minun on vähän vaikea miettiä mikä määrä arvostelutähtiä olisi oikea.
Kirja alkaa Olga Tokarczukin sitaatilla kirjasta Alku ja muut ajat: Kaikella mitä ihminen kokee on alkunsa ja loppunsa kehossa.
Asiat sinänsä eivät ole uusia. Mie olen työn puolesta ja omasta mielenkiinnosta päässyt tutustumaan vankilaelämään niin lukemalla kuin ihan fyysisestikin. Marginaalin marginaalissa elävät naisvangit tulevat oman sukupuolenikin kautta erittäin lähelle.
Saman tekee Saarikoski kirjassaan. Sen tekee mieli ahmia, vaikka paha maku suussa pyöriikin. Tekstissä on rytmiä ja imua. Sen näkee, kun kirjaan on käytetty aikaa. Se on syvällinen, huolellinen, mietitty. Sosiaalipornoa ei ole riviäkään, vaan Saarikoski antaa lukijan itse ymmärtää rivienkin välit.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja varsinkin tähän maailmanaikaan, jolloin ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan tuntuu olevan turhan vähän.
3.5 tähteä, hapuilen jossain kivan kolmosen ja loistavan nelosen välimaastossa. Koskettava, karu ja kouriintuntuva, lunastaa lupauksensa siitä että kuvaa (surullisen) arkisesti ja moninaisesti kuinka usein naisvangit ovat paitsi tekijöitä myös itse uhreja; kaltoinkohtelun, väkivallan ja valitettavan usein myös seksuaalisen hyväksikäytön. Vetävä lukukokemus, Saarikoski on taitava tarinankertoja. Kuitenkin ennakkohype nousi ehkä lukukokemustani vastaan - ja ehkä myös naiserityiset yhteiskunnalliset kysymykset ovat itselleni jo jokseenkin tuttuja - joten en ikään kuin löytänyt sitä jotain valtavaa uutta, mitä ehkä kuulin muiden lukijoiden saaneen. Silti suosittelen tätä!
Erittäin ansiokas aiheen valinta, rakenne ja käsittely. Teos on mitä avartavin, ja jokaisen suomalaisen pitäisi se lukea. Erityisen hyvin Saarikoski onnistuu olemaan syyttelemättä, alleviivaamatta ja saarnaamatta, jolloin lukija voi hahmottaa kokonaisuuden omista lähtökohdistaan. Itselleni teos näytti sen, mitä tapahtuu, kun miehet hyväksikäyttävät alaikäisiä tyttöjä ja haavoittavat naisia, tai kun itsestä riippumattomista syistä ei ole vapautta valita ja elämän korttipelissä on saanut surkeat kortit. Naisasiassa on vielä paljon työtä kuten viranomaisten asenteissakin. Lopun selvitys lähteiden keruusta ja niiden käsittelystä oli paikallaan ja teki kirjailijan työstä läpinäkyvän.
Tärkeä kirja, jonka kaikkien kovempia rangaistuksia vaativien soisi lukevan. Naisvangit on tämän kirjan perusteella poikkeuksetta uhreja, joita on hyväksikäytetty, pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu pienestä pitäen. Apua ei ole saanut mistään. Niinpä he ovat kasvaneet maailmaan, jossa muihin ihmisiin, etenkään miehiin, ei voi luottaa. Saarikosken reflektointi kirjan lopussa on tärkeä lisä.
Valitettavasti tässä kovenevassa poliittisessa ilmapiirissä näyttää epätodennäköiseltä, että varhaiseen tukeen ja huume-/rikoskierteen ennaltaehkäisyyn löytyisi rahoitusta, vaikka siihen panostaminen mitä ilmeisimmin maksaisi itsensä takaisin selvänä säästönä.
Voimakas kirja täynnä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, laitosten lakeja ja sukupuolittunutta välivaltaa.
”Naiserityisyys, josta on alettu Rikosseuraamuslaitoksessa puhua aktiivisemmin vasta Tammen tekemän selvityksen jälkeen, on hankala termi. 60-lukulainen. Kun muu yhteiskunta puhui intersektionaalisuudesta, sukupuolten moninaisuudesta, transihmisten oikeuksista ja ei-binäärisyydestä, Risessä havahduttiin siihen, että on olemassa toinen sukupuoli.”
Taitavasti kirjoitettu, kattavasti kartoitettu, ja ennen kaikkea kirja joka ehdottomasti lisää ymmärrystä ja avartaa ajattelua.
Naisvangeissa kurkistetaan kaltereiden taakse. Kirjassa tutustutaan useamman naisvangin elämään vankilassa ja osittain myös aikaan ennen vankilaa ja myöskin sen jälkeen. Paulan ja tämän tyttärien kohtalot nousevat pääosaan. Olisiko Kirjan aiheeksi riittänyt keskittyä heihin. Nyt osa naisista jää hyvin pieneen sivuosaan, Kirjasta välittyy surullinen tosiasia, että epävakaat kotiolot lapsuudessa altistavat rikollisuudelle aikuisena. Rikollinen elämäntapa näyttää jossain määrin perityvän.