Pimeä aine

by Stella Harasek, Pietari Kaakkomäki (Illustrator)

”Miksi hän ajattelee tätä nyt? Sen täytyy johtua krapulasta, se tekee hänestä huokoisen. Läpi pääsee kaikenlaista. Ajelehtivia kuvia. Paikkoja, joissa hän on ollut ja joihin ei ole tarkoitus palata. Avaruudessa kieppuvaa romua.”

Vuosituhannen vaihteeseen sijoittuva Pimeä aine on Stella Harasekin esikoisromaani muistamisen ja unohtamisen vaikeudesta, analogisen ajan musiikista ja valokuvauksesta sekä taideopiskelijan ja hänen opettajansa suhteesta, joka pakottaa molemmat kohtaamaan juuri ne asiat, joita he olisivat mieluiten ajattelematta.

Stella Harasek (s. 1981) on kirjoittaja ja valokuvaaja, joka rakastaa musiikkia. Ruotsissa syntynyt Harasek varttui Australiassa ja asui Tornionjokilaaksossa ennen muuttoaan Helsinkiin. Pimeä aine on hänen esikoisromaaninsa.

Genres: Finnish Literature, Audiobook, Fiction

558 pages, Hardcover

Published September 27, 2023

Reviews

[Susa · Rating 2 out of 5]

Joskus Kriittisessä joku opettaja sanoi, että mitä enemmän kirjassa juodaan kahvia ja alkoholia tai poltetaan tupakkaa, sitä vähemmän kirjailijalla on sanottavaa. Tässä poltettiin ja ryypättiin koko ajan.

[Laura Walin · Rating 2 out of 5]

Sanottakoon heti alkuun, että Stella Harasek osaa hienosti kuvata sitä tunnetilaa, jossa parikymppinen ihminen on muuttaessaan uudelle paikkakunnalle ja aloittaessaan pitkään haaveilemansa opinnot. Vaikka oma opintosuuntani oli aivan toinen, pystyin Harasekin tekstin myötä sujahtamaan vaivattomasti tuohon vuosikymmenten takaiseen maailmaan.

Pimeän aineen ongelmat syntyvät siitä, että kirja ei juuri käsittele muuta kuin tuota parikymppisen epämääräistä vellomista omissa liemissään juhlista toiseen. Siitäkin huolimatta, että suuri osa tarinasta kerrotaan myös kolmiodraaman pariskuntaosapuolen keski-ikäisestä näkökulmasta. Kun vielä valokuvausteemaan lyödään päälle pino musiikillisia muistoja, tulee kokonaisuudesta samalla kertaa sekava että lattea.

Itselleni ongelma oli se, että Harasekin teksti on piinallisen arkista ja toisteista, eikä oikein päästä syvemmälle päähenkilöihin kuulemaan, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Ensimmäinen viidennes eteni hyvin verkkaisesti ja lopun isot ratkaisut puolestaan epäuskottavan nopeasti, eikä yllätyksiä löytynyt mistään. Kirjassa oli potentiaalia, mutta jännite jäi puuttumaan.

[Vehka Kurjenmiekka · Rating 4 out of 5]

Minun on tunnustettava jotakin: Tilasin nimittäin arvostelukappaleen Stella Harasekin 'Pimeästä aineesta' vähän nihkein lähtöoletuksin, sillä en tiennyt Harasekista muuta kuin että hän oli ilmeisesti bloggaaja, ja kirjasta sen verran, että se kertoi valokuvauksesta ja ihmissuhteista, ja taidemaailmasta tai taiteiden opiskelemisesta kertovia kirjoja tuntuu olevan ihan hirveästi.

Miksikö sitten tilasin? Koska ystäväni pyysi minua lukemaan kirjan, jotta saisi siitä rehellisen mielipiteen. (Mutta myös, koska kansi on yksinkertaisuudessaan todella kaunis, hienoa työtä Pietari Kaakkomäeltä!)

Kävi kuitenkin niin, että omat ennakko-oletukseni osuivat harhaan. Harasek kirjoittaa jotenkin vilpittömästi, ja kuluneetkin teemat tai tunnekielikuvat tuntuvat ehkä juuri siksi raikkailta. Niitä ei väritä laskelmointi tai kaikki rikkaruohot (ja niiden mukana helposti myös aitouden) kitkevä tuoreuden tavoittelu. Proosa on rehellistä, paikoin arkista ja paikoin dramaattista, ja jopa englanninkieliset biisilainaukset solahtavat sekaan ilman irvistelyä. (Kunhan niihin tottuu – ja tottuminen on osa prosessia.)

Mielestäni teosta olisi voinut tiivistää, sillä 553 sivua on aikamoinen mitta romaanille, joka kertoo lopulta enimmäkseen ihmissuhteista ja rakkaudesta arjen tiimelteessä. Toisaalta juuri leikkaamattomuus ja hämmentävät rönsyt ovat osa juuri sitä vilpittömyyttä, jonka aiemmin mainitsin, joten mene ja tiedä. Jotain kertonee sekin, että luin tämän lopulta viikonlopussa.

Harasekin romaani tuntuu siltä, että se on kirjoitettu siksi, että kirjailija on tahtonut kirjoittaa näistä hahmoista juuri näin, ja hänen on annettu niin tehdä. Siinä on paljon kaunista.

[Catti · Rating 4 out of 5]

Hieno teos esikoiseksi. Tuttuja asioita, kenties koska olen päähenkilön kanssa suurin piirtein saman ikäinen. Aihe on vaikea, eikä tässä annettukaan mitään valmiiksi pureskeltuja vastauksia, niin kuin ei voisikaan. Taustalla on toinenkin aihe, joka ei ole niin selkeä heti. Pidin päähenkilöistä, molemmista, vaikka he ovatkin hyvin keskeneräisiä molemmat. Pidän Varpun ulkopuolisuudesta, sitä kautta tarina on järkevä kertoa. Loppuratkaisusta pidin ja en pitänyt. Pidin siitä, että se kertoo, että on turha olettaa toisen tekemisistä mitään, vaan on parasta vain kysyä suoraan. En pitänyt siitä, että se tavallaan päätti asiat henkilöiden puolesta. Tai se on mun tulkinta siitä.

[Anne-Mari · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä.

Kaunista tekstiä ja soljuvaa kieltä. Puhekieliset ilmaukset yhdistyvät koreileviin kielikuviin tavalla, joka on pääsääntöisesti raikas.

Varpun eksistentialismi, suru, yleinen toivottomuus ja loppua kohden päälle kaatuvat mielenterveydenongelmat maalaavat kompleksisen hahmon, joka on täysin hukassa ja täysin 19-vuotias. Myös Mia on taitavasti luotu hahmo, joka näkyy ulkopuolisille menestyneenä, miehelleen vähemmän cool girlinä kuin nuorempana, ja itselleen hermoheikkona. Daniel puolestaan oli paperinohut: kliseinen ja väsynyt varhaiskeski-iän kriisin ruumiillistuma kliseisinä ja väsyneine ongelmineen, ja kenen uhriutuminen oli hyvin ärsyttävää. Kirja tuo selkeästi esiin vanhan kysymyksen: miksi miehet haluavat kaataa vastuun omista ongelmistaan naisille?

Kirjan rytmitys oli vähän hassu: alku venyi, keskikohta juoksi ja loppu törmäsi seinään. Kauniiseen tekstiin välillä eksyi ja metaforat sekoittuivat toisiinsa. Loppu oli vähän liioitellunkin avoin. Olisin halunnut jotain suurempia reaktioita, ehkä Varpun murtumisen, ehkä Mian raivon? Kirjan jälkipuolisko kasasi konflikteja eteen, mutta niitä ei ratkaistu.

Suuresta sivumäärästä huolimatta tekstin tietty unenomaisuus ja vähän mystinen arkisuus koukutti mukaansa. Tykkäsin.

[Heidi · Rating 4 out of 5]

"Pimeän aineen pitoisuus maailmankaikkeudessa on vähintään vahvan liköörin luokkaa, mutta sen todentaminen saati tutkiminen on hankalaa, sillä purkissa ei näy yhtään mitään."

Pimeä aine on tarinakirjan sijaan vahvasti tunnelmakirja. Nuorelle taideopiskelijalle syntyy suhde naimisissa olevaan opettajaansa. Äänessä ovat Varpun ja Danielin lisäksi Danielin vaimo Mia. Kuulostaa moneen kertaan koetulta. Mutta taiteessahan ei ole kysymys siitä, onko astelema jo nähty, vaan miten se rakennetaan.

Mulla soi lukiessa päässä koko ajan Pave Maijasen kappale Ikävä. (Googlaa sanat, jos et muista! Elämäni biisi!) Minusta Stella kuvaa sitä. Ja kuvaa hyvin. Kaipuuta johonkin, elämänlevottomuutta, eri i'iässä erilaista.

"Että saa tuntea jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin tätä hidasta luisumista kohti kuolemaa."

"Taas hän ajattelee Varpua.
Tai pikemminkin itseään Varpun kautta. Kuin jokin uusi olisi avautunut. Mahdollisuus luoda itsensä uudestaan."

"Vaikka joskus niin käy. Vuodet kuluvat, välitilasta tulee pysyvä ja silti loppuun asti ihminen ajattelee, että ihan kohta. Ihan kohta jatkan matkaa ja menen kohti sitä mikä minua odottaa."

"Mikä siinä onkin, että nyt-hetkessä on kaikkein vaikeinta olla? Mieli vetää koko ajan toisaalle, takaisin tapahtumiin, kuin niitä voisi vielä muuttaa, tai teoreettiseen tulevaisuuteen."

Pimeä aine on kyllästetty intertekstuaalisilla viittauksilla popmusiikkiin ja valokuvataiteeseen, tykkäsin kovasti tästä!

Mulle Varpu on kuin Sally Rooneya, Daniel kuin Nick Hornbyä ja Mia ranskalainen draamaelokuva. Ja jotenkin tämä kombo luo mulle harvinaisen henkilökohtaisella tasolla tutun maailman, mitä taide parhaimmillaan voi. Jotain pimeää ainetta muuttui näkyväksi.

Teoksen ainut heikkous on sen pituus. 550 sivua syö tunnelmaa ja Stellan haivainnontarkkuutta. Etenkin kun tästä tuli sellainen kirja, jonka mieluusti lukisin useita kertoja. Tunnelmaan kätkeytyy useita tarinoita, ei vain tuo päällimmäisin.

"Ehkä tämäkin ongelma ratkeaa päättämällä, että totuus ei ole tärkeä. Jos ei hyväksymällä, niin ainakin sietämällä mahdollisuutta, että elämässä ei ole lopullista totuutta, ei yhtä tarinaa tai kaiken kiteyttävää kuvaa."

[Outi · Rating 5 out of 5]

Kirja on saanut paljon kritiikkiä osakseen ihan ymmärrettävistäkin syistä, mutta minuun tämä upposi täysin. Verkkaista kerrontaa, jossa juuri mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtuu paljon kaikkea. Lisäksi yksityiskohtaiset kuvaukset paikoista, tuoksuista, tunnelmatiloista loivat omaa maisemaansa.

Kirjan lukeminen vei itselläni oman aikansa, en halunnut ahmia sitä kerralla loppuun, vaan nautiskelin luku kerrallaan.

Omalla kohdallani tähtensä ansainnut ja varmasti muistan kirjan myöhemminkin.

[E.E. Leivo · Rating 2 out of 5]

Teoksen keskeiset teemat ovat syvällisiä, koskettaviakin, mutta lukukokemukseni oli ristiriitainen ja eräitä puhuttelevia osia lukuun ottamatta puuduttava. Ensimmäiset kuuntelemani neljä tuntia olisi voinut huoletta karsia muutamaan kappaleeseen ja mennä suoraan asiaan, jolloin kuuntelu-urakka olisi ollut noin 13 tuntia runsaan 17 tunnin asemesta. Pari tuntia olisi voinut ottaa tämänkin jälkeen pois, eli tiivistää, ja taas tiivistää. Onneksi kuitenkin kuuntelin teoksen sisukkaasti loppuun saakka (toki kaksinkertainen nopeus ja junnaavien kohtien sivuuttaminen auttoivat tässä) koska loppuratkaisu oli onnistunut. Päähenkilöitä oli hiukan sekavalla tavalla ikään kuin kolme, mutta yksikin olisi riittänyt: Varpu. Nyt muut kaksi, Daniel ja Mia, imivät huomiota itseensä kuin harakat, mikä ei ainakaan ollut omiaan lisäämään rakenteen selkeyttä. Varsinkin Daniel oli epäkiinnostava ja paperinen. Infodumppauksiakin oli mukana aika lailla, mutta huomasin pitäväni suurimmasta osasta niistä. Yhtä kaikki kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä, enkä näin ollen syytä kirjailijaa tylsyyden maksimoimisesta ja rakkaussuhdekuvauksen kuluneisuudesta. Onhan kyseessä kuitenkin vasta esikoisteos.

[Anni · Rating 4 out of 5]

Esikoiseksi hieno, jättää nälän Harasekin tulevia tekstejä varten. Omalla tavallaan vielä hetkittäin kömpelö - mutta vielä useammin lyyrisen hieno.

Teemoina opintojen aloittaminen ja aikuistumisen (mutta myös varhaiskeski-ikäisyyden) vaikeus, rakkaus joka herättää solut eloon muttei kannattele pinnan päällä, perheiden erilaiset surut ja niiden jäljet, oman itsen löytyminen suhteessa sekä elettyyn elämään että tulevaan. Ja kaiken taustanauhana ysärigrungen ja pop-rockin sekä valokuvataiteen fiilistely. Jotenkin hyvin kirjoittajansa näköistä ja kai siksi jotenkin erityisen vilpitöntä, aitoa (tehden siis oletuksia vain Harasekin blogin ja instapresenssin perusteella)


Noh, 500+ sivua tällaiseen ihmissuhde-, ei-juonivetoiseen aiheeseen oli kyllä liikaa, ja etenkin alun hitaus sai melkein jättämään kirjan kesken. Vai onko hidas eteneminen ja hitaan lukemien ylistys samanlaista 00-nostalgointia kuin kirja muutenkin ja samalla kritiikki someaikakauden pikadopamiineja kohtaan? Ehkä!

[Nim · Rating 3 out of 5]

Kaikinpuolin mukiinmenevä tarina, todellisentuntuisia hahmoja ja kauniita hetkiä. Mutta vaikka lähes kolmikymppisenä entisenä kuvislukiolaisena koin eräänlaista samaistumista sekä saavutuksiinsa epätyytyväiseen ikäkriisin ravistelemaan opettajaan että elämäänsä suuntaa etsiviin parikymppisiin valokuvaus-opiskelijoihin, en silti ymmärrä miksi tätä piti lukea yli 500 sivua loppuun päästäkseen. Sivumäärään nähen nähden hahmot kasvavat suhteellisen vähän, ja kovin montaa asiaa ei lopulta tapahtunut juonenkaan puolesta. Kirjan hahmot tuskailivat arjen toistuvuuden kanssa, ja lukija raahautui mukana sen kaiken läpi.

Käänne oli hyvä - onnistuin spoilaamaan sen itseltäni sellaisessa kohtaa, missä mulla oli vaikeuksia jatkaa. Mietin lähteekö tarina koskaan kunnolla käyntiin ja luin pätkiä sieltä täältä tulevista luvuista. Se kohtaus oli väkevä, nautin sen luvun lukemisesta uudelleen kun pääsin siihen asti "oikeasti".

En tiedä, ymmärsinkö lopun oikein. Se vaivaa mua vähän.

[Marja · Rating 3 out of 5]

Todella kaunista ja sujuvaa tekstiä sek�� hienoa kuvausta, kaiken kaikkiaan tätä oli ilo lukea koska kirja tempaisi mukaansa ja pituudesta huolimatta kirja oli helppo- ja nopealukuinen.

Jostain syystä teos ei kuitenkaan sen kummemmin koskettanut. Viihdyin tämän parissa, mutta päähenkilöä lukuunottamatta hahmot olivat ohuita ja isoista teemoista huolimatta tämä ei vaan herättänyt suurempia tunteita.

Teknisempiin asioihin liittyen se-pronominin käyttö ihmisistä töksähti joka kerta, ja jäin myös miettimään, miksi kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkuun. Oliko sille muuta syytä kuin henkilöiden musiikkimaku? Ja toisaalta olivatko nämä artistit ja biisien sanat lopulta myöskään kovin olennaisia kokonaisuuden kannalta?

[Anni · Rating 2 out of 5]

Mietin pitkästä aikaa, montako tähteä annan. Päädyin kahteen, koska kaksi ja puoli ei ollut vaihtoehto.

Luin muiden kommentteja tästä teoksesta ja päädyin samaan huomioon muiden kanssa: tiivistää pitäisi. Alun suhteen kehittelyn jälkeen jäätiin lonimaan ihmeelliseen välitilaan, josta päädyttiin aivan liian hätäiseen loppuun, josta osa ratkaisuista oli arvattavissa jo keskivaiheessa romaania.

Olisin toivonut tässä enemmän vuosituhannen vaihteen kuvailua. Nyt en saanut siitä irti juuri muuta kuin alati vilahtelevat viestit pääparin välillä.

Kieli tässä teoksessa oli kaunista, mutta se ei tässä päässyt oikeuksiinsa, kun tarinaa oli jatkettu jo niin puuduttavan pitkään. Kauniit sanat eivät määräänsä enempää kanna.

[Cecilia Ollikainen · Rating 4 out of 5]

tän kans kesti yllättävän kauan. alkuun oli ehkä vaikeampi päästä kiinni tarinaan ja kirjoitustapaan, mutta sadan sivun kohdalla tää tuntui tosi hyvältä.

jotenkin todella rehellinen, paljas ja arkinen kertomus. tunnetiloja tuli ja meni. ehkä olisin toivonut että niihin olis pureuduttu vielä syvemmin. mutta toisalta tässä oli jotain niin arkisen samaistuttavaa. elämä vaan meni eteenpäin eikä asioiden äärelle aina kannatakaan jäädä liian pitkäksi aikaa vellomaan ja pohtimaan.

kaikessa yksinkertaisuudessaan ja toisaalta sekavuudessaankin tämä tuntui tosi turvalliselta.

[Iida · Rating 4 out of 5]

Mietin pitkään, että onko tää 3 vai 4 tähteä. Ehkä sitten 3,5. Eniten arvosanaa laskivat biisien lainaukset. Korpesi ihan vietävästi lukiessa, kun hyvä teksti oli pilattu biisinpätkillä. Varmasti joku tykkää, mutta itseä vain ärsyttivät ja lopun kirjaa hypin yli ne kursivoidut rivit. Kielellisesti hieno ja kiinnostava tarina ja pidin lopusta, joka jäi avoimeksi. Moni valittelee kirjan pituutta, mutta minusta hyvä mitta ja vaikka onkin paksu kirja, on tämä nopea lukea.

[Essi · Rating 3 out of 5]

Kelpo romaani ihmissuhteista, valokuvaamisesta ja musiikista. Tarinaa olisi voinut tiivistää huomattavasti, sillä se oli melko pitkä ottaen huomioon tarinan keveyden. "Yllätyskäänne" lopussa oli melko ennalta-arvattava. Musiikkiaiheisista knopeista en pitänyt ja hyppäsin suosiolla niiden yli. Nollariestetiikka sen sijaan kiehtoi ja opiskelijaelämän kuvauksesta tuli nostalginen olo. Onneksi tämä ei ollutkaan kolmekymppisen helsinkiläisnaisen autofiktio!

[A-Sandra · Rating 1 out of 5]

Mitäänsanomaton. En pystynyt lukemaan loppuun. Tuntui kirjailijan omalta nostalgiatripiltä vuosituhannen vaihteeseen, jota lukija saa seurata tylsistyneenä vierestä. Näitä taideopiskelijakirjoja on kolmetoista tusinassa. Ja sellaisia vielä enemmän, joissa taideopiskelijalla on suhde opettajaansa. Uskomattoman raivostuttavia olivat myös nokkelat biisin pätkät tekstissä. Odotin kirjalta aivan liikaa.

[Sonja · Rating 4 out of 5]

Vihdoinkin kirjastojono liikahti sen verran, että pääsin tän lukemaan! Stellaa oon seurannu vuosia somessa ja oletinkin, että vähintään kirjoitustyylistä tulisin pitämään. Pidin kertojaäänistä ja siitä, miten kaikki lopulta päättyi. Pidin myös siitä, että tapahtumien ajankohdaksi oli valittu vuosituhannen vaihde. Kaikki tuntui niin rauhalliselta, vaikka hahmojen välinen jännite oli selvästi aistittavissa.

[Laura · Rating 4 out of 5]

Muuten olisi kolme tähteä, mutta koska esikoinen niin neljä.

Minun makuuni osan olisi voinut editoida pois, mutta tunnelma ja ajankuva olivat uskottavia. Eniten pidin 2000-luvun vaihteen nuorten taideopiskelijoiden elämän kuvauksesta. Myös jännite ennen kuin suhde alkoi oli hienosti kuvattu. Sen jälkeen kolmiodraama venyi ja venyi, eikä oikein edes poksahtanut.

[Minna · Rating 2 out of 5]

Kaljaa ja röökiä ja viittauksia rockmusiikkiin ja taiteeseen. Alku junnaavaa vellomista, loppua kohti parani. Aikuisen miehen ja nuoren tytön, opettajan ja oppilaan, romantisoitu suhde tuntuu niljakkaalta. Nuoren Varpun hahmo on syvempi, aikuiset Daniel ja Mia ovat kuin naistenlehtihaastateltavat, kiiltävää pintaa.

[Katriina Laturi · Rating 3 out of 5]

Tässä oli paljon hyvää ja pidin osittain enemmän kuin kolmen tähden verran. Mutta. Tarina velloi ja junnasi paikoillaan paikoin. Olisi ollut tiivistämisen varaa reippaasti. Esikoiskirjaksi oikein vakuuttava kuitenkin. Ehkä 3,5 sittenkin.

[Eetu Karppanen · Rating 3 out of 5]

Olen seurannut nyt vaikuttajasta kirjailijaksi siirtynyttä Harasekia useamman hetken. Lukenut vuosia takaperin blogia ja tykännyt hänen otteesta kirjoittaa. En muuten takakannen perusteella olisi tätä ottanut lukuun ja ehkä se hieman näkyi lukukokemuksessa. Kirja oli vähän turhan pitkä ja juoni lässähti loppua kohti, mutta toisaalta teksti oli soljuvaa. Siis loppuviimeksi ihan jees.

[Kathryn K. · Rating 4 out of 5]

Stellalla on (blogi)teksteissään aina ollut hieno taito loihtia aivan omanlaisensa, vähän mystinen ja unenomainen tunnelma. Se sama tunnelma oli läsnä kirjassa, ja siksi lukukokemus tuntui jollakin tapaa tutulta ja lohdulliselta.

[Laura · Rating 3 out of 5]

[3.5☆]

[Essi Lavikkala · Rating 3 out of 5]

2.5/5. Olisin toivonut, että kirjaa olisi tiivistetty merkittävästi.

[Jussi V · Rating 2 out of 5]

Viihdyin.

[Minde · Rating 2 out of 5]

Luin alun ja lopun. Hyvin kliseinen ja selkeästi omaelämäkertainen. Sen olisi voinut kertoa suoraan.

[Siiri · Rating 2 out of 5]

Niin paljon, mutta niin vähän…

[Janita · Rating 4 out of 5]

3,5⭐️

[Jussi Mäntysaari · Rating 4 out of 5]

Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin.

Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään.

Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin?

Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti.

Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa.

En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi.

Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan.

That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.

[Tea]

Tämä oli nopealukuinen sivumääränsä nähden. Oli nautinnollista kellua tässä maailmassa.

Teos katsoi parin vuosikymmenen takaista aikaa lempeästi, kritisoimatta ja nostalgian läpi, vaikka olisi ollut paikkoja ja aihetta sanoa viiltävästikin. 2020-luvun Danielit eivät kai voisi olla ymmärtämättä olevansa törkeitä hyväksikäyttäjiä, eivätkä heidän läheisensä jättäisi sitä heille kertomatta.

Varpun hahmoa minä luin ihmetellen, että miten joku voi niin nuorena olla kärsimättä ahdistuksesta ja ulkopuolisuuden tunteesta siten että ainoat ongelmat ovat taiteellisia ongelmia. Mutta ehkä jotkut ovat, ja olivat jo silloin.