Helsinkiläisen työläisperheen äiti Helmi menettää punaisten joukossa taistelleen miehensä sisällissodassa. Köyhäinapua saavana hänet pakotetaan luopumaan kahdesta tyttärestään, jotka sijoitetaan Pohjanmaalle valkoisiin, isänmaallisiin perheisiin. Tavoitteena on erottaa lapset "myrkyllisistä kodeistaan ja kelvottomista äideistään" ja kasvattaa heistä kunnon kansalaisia. Helmin kanssa kotiin jää punavankeudesta elossa selvinnyt teinipoika Aarre, jolle siirtyy vastuu perheen elannosta.
Punaorvot on romaani Suomen sisällissodassa orvoiksi jääneiden lasten kovasta kohtalosta. Se kertoo vaietun kappaleen Suomen historiaa, jonka selvittämiseksi kirjailija Anneli Kanto on tehnyt kattavan taustatyön. Tarinan ytimessä ovat tuhannet punaperheiden lapset, jotka Suomen valtio leimasi turvallisuusuhaksi ja riisti äideiltään.
Aihe ja tarina olivat todella mielenkiintoisia, mutta kirjoitustyyliltään teos oli aika sekamelska. Tavallaan ymmärrän, että tällä haettiin kertojien ääntä, mutta kertojien ääni tuntui paikoittain epäaidolta, liialliselta yrittämiseltä. Ulkopuolisen kertojan teksti toimi parhaiten, ja kirja olisi todennäköisesti ollut vielä parempi, jos siten olisi kirjoitettu koko teos.
Anneli Kanto on kyllä armoitettu tarinankertoja! Punaorvot vetäisi heti mukaansa, kerronta oli värikästä ja sujuvaa ja henkilöhahmot kaikki omia, tarkasti luotuja persooniaan.
Itseäni kiinnostivat selkeästi eniten Lahjan, Ilonan ja Helmin tarinat. Heistä olisin mielelläni lukenut lisääkin. Aarren tarina sai yllättävän paljon tilaa kirjan sivuilla, ja itselleni se oli selkeästi vähiten kiinnostava. Tarinalinja jäi myös eniten auki lopussa. Esterin näkökulma avasi hienosti ja inhimillisestä kulmasta ”auttajien”, heidän jotka veivät punaorvot vanhemmiltaan, ajatuksia.
Romaanin kieli oli uskomattoman rikasta Stadin slangeineen ja Pohjanmaan murteineen. Historiallinen kuvaus tarkkaa. Tuntuu siltä, että Kanto suunnittelee tarkasti ja tietää täsmälleen, mitä kirjoittaessaan tekee. Ehkä hieman kuitenkin romaanin suoraviivaisehkosta rakenteesta ja kerronnasta huomaa, että kyseessä on alunperin näytelmäksi kirjoitettu teos.
Anneli Kannon "Punaorvot" (Lind & Co, 2023) kirjoitettiin alun perin näytelmäksi Helsingin kaupunginteatteriin. Se muodostaa Veriruusujen ja Lahtarien kanssa epävirallisen sisällissota-trilogian.
Vuoden 1918 kapina päättyy punaisten tappioon. Helsingin Kalliossa asuvan Johanssonin työläisperheen isä menehtyy vankileirillä eikä vanhimmasta, punakaartissa myös palvelleesta pojasta ole vielä monilapsisen perheen elättäjäksi. Niinpä perheen tytöt, kuusivuotias Ilona ja kaksitoistavuotias Lahja, otetaan väkisin huostaan ja lähetetään Pohjanmaalle uusiin kasvattikoteihin. Vaikka huostaanottojen tarkoitus on olevinaan hyvä, aiheutetaan sillä valtavasti inhimillistä kärsimystä, eikä lasten kohtelu uusissa kodeissa ole välttämättä odotetun kaltaista.
Luvusta toiseen vaihteleva kertojanääni on ratkaisuna oivallinen ja valottaa hieman eri henkilöiden motiiveja. Johanssonin perheenjäsenten lisäksi oman sanansa pääsevät sanomaan niin Lahjan huostaanottava pohjalaisisäntä kuin säätyläisrouva Ester Hällström, joka idealistisesti uskoo lasten uudelleensijoittamisen johtavan hyvään lopputulokseen.
Esteristä tulee myöhemmin presidentin rouva Ståhlberg, joka saa huomata, ettei elämä uusioperheessä olekaan niin helppoa. Ståhlbergin aikaisemmasta liitosta olevien tyttärien näkökulmasta minä ja Lea olemme kuin vihatut ja halveksutut kasvatit [...] Joka päivä meille osoitetaan, ettemme perheeseen kuulu ja kuitenkin meidän on oltava tässä. Pois enme voi lähteä (s. 248)
Anneli Kannon on käyttää "Punaorvoissa" kieltä mehukkaasti ja erityisesti pidin pohjalaismurteella kirjoitetuista jaksoista, vaikka totuuden nimissä en ihan jokaista sanaa ymmärtänytkään. Taustatyötä on tehty, ajankuva on uskottavaa. Loppu tulee nopeasti ja on tietyiltä osin avoin. Kiinnostavien aikalaisteemojensa - kieltolaki, kommunistien maanalainen toiminta - puolesta romaanista olisi saanut kirjoitettua puolet pidemmänkin!
Jos tarina on edes osaksi totta (enkä yhtään epäile, ettei se olisi kokonaan totta), en ihmettele, että punaisten ja valkoisten sisällissodasta jäi ylisukupolviset arvet ja katkeruus. Kirjassa valotetaan punaorpojen kohtaloita viiden (tai kuuden) henkilön kautta, joista 4 kuuluu samaan punaiseen perheeseen ja yksi on hyvää tarkoittava valkoinen nainen, joka haluaa (ehkä?) tarjota lapsille paremmat elinolot. Hahmoja on makuuni liikaa, eikä kukaan henkilöistä ole erityisen miellyttävä. Synkkä kirja, järkyttävää ajatella, miten vähän aikaa tästä on.
Punaorvot on fiktiivinen teos, joka perustuu pitkälti tilastoihin, haastatteluihin ja tietokirjallisuuteen. Se kertoo kansalaissodassa (minulle tämä sota tulee aina olemaan kansalaissota) orvoiksi jääneiden ja muualle väkisin sijoitettujen, äideiltään riistettyjen punaisten lasten julmasta kohtelusta. Se kertoo helsinkiläisestä Johanssonin perheestä. Isä kuolee Tammisaareen vankileirillä nälkään. Vanhin poika säilyy hengissä, mutta kipuilee itsensä ja elimistönsä kanssa. Tyttäret sijoitetaan eri kasvattikoteihin Pohjanmaalle. Äidin omankin lapsuuden kokemukset vaikuttavat lamauttavasti koko perheeseen. Romaanin loppu luo valoa tulevaisuuteen eikä kaikki ole mustavalkoista. On hyvyyttä valkoisten puolella, pahuutta punaisten puolella, ja toisinpäin. Ohessa tarina presidenttipari Ståhlbergista. Oliko Ståhlberg Suomen paras presidentti, maan tulevaisuuden pelastaja? Nykyarvio kansalaissodan orpojen lukumäärästä on 20 000 - 25 000, lähes kaikki punaorpoja.
Uhkeita murteita, kiinnostava aihe. Moniääninen, koskettava kuvaus kansalaissodan väliinputoajista. En tiennytkään, että puoliorpojakin saatettiin viedä väkisin uudelleenkasvatettaviksi valkoisiin perheisiin.
Ehtaa Kantoa: tarina vei mennessään, ajankuva tuntui niin aidolta että tuoksut ja äänet tulivat miltei kirjasta syliin, rankka aihe joka ei kuitenkaan lopullisesti syönyt elämäniloa lukijalta.
Mä en voi lakata ajattelemasta, mitä kaikkea suomalaiset ovat käyneet läpi. Mitä uskomattomia käänteitä Suomen historia on täynnä. Yhtä vainoa ja kurjuutta, teit niin tai näin. Meillä on käynyt älytön tuuri, että ollaan satuttu syntymään rauhan aikaan yltäkylläisyyden keskelle. Tää aika on todellakin sivujuonne Suomen historiassa.
Ei tosiaan aivan Kannon paras, mutta silti parempi kirja kuin moni muu. Kun se lukeminen on täysin pakottamatonta, helppoa ja sydänalassa tuntuu.
Kyllä sota ja viha omaa veljeä vastaan on jotenkin kamalinta sorttia. Punaorvot meni niin ihon alle, etten meinaa osata enempää sanoa. Kyyneleet tuli lopussa, enkä ole lukijana helposti kyynelehtivää sorttia.
The Finnish Civil War happened barely over a hundred years ago, the wounds it gouged were deep and the scars still visible. This book is based on a play but the original stage run was cut short due to covid. That shows. This is less of a coherent book and more like a story with additional monologues in between. It’s not a bad thing per se – there are a lot of audiodrama that works like this (Lesser Gods was my first thought) but as a story, this is mostly mediocre. As an audiobook…meh. I’ve heard better. Most narrators sounded very flat and emotionless which clashed with the words.
The family starts as a happy one but the Civil War breaks the nation and the family. The two daughters are taken away, the baby dies, and the firstborn son slowly slides from mostly respectable odd jobs to smuggling booze during prohibition and other criminal activities. The mother is beaten down both emotionally and literally until the very end when she manages to reconnect with her stolen daughters. The ending is open and ambiguous but hopeful.
The characters are fictional except for the middle-aged widower Ester–who turns out to be the first ever Finnish First Lady, Ester Ståhlberg. Parts of her monologues were actual excerpts from her journals and paint an interesting picture of her life. (I’m not sure why the author decided to give the abusive Ostrobothnian farmer a voice but… *shrug*)
The afterword talks about the 600 red orphans whose fate is known but it’s estimated that the actual number of red orphans forcibly taken from their mothers was somewhere between 5000 and 7000. There was a very strong ideology behind taking the kids away – the same reasoning behind taking away kids from indigenous peoples around the world. The afterword was also perhaps the most interesting thing about this book.
Anneli Kanto on kirjoittanut tärkeän kirjan melko hyvin unohdetusta aiheesta, sisällissodan jälkeisistä punaisilta väkisin otetuista orpolapsista. Kun kirjan pohjana on näytelmä samasta aiheesta, on kirjan rakenne jäänyt näytelmänomaisiksi katkelmiksi. Erinomaista on hyvä ajankuvaus niin Helsingissä kuin Pohjanmaalla. Pohjanmaan murteen käytöstä nautin suuresti. Helsingin slangi ei ihan vakuuttanut ja siellä oli sanoja seassa, joita tuskin sata vuotta sitten käytettiin.
Kirjan rakenne on lavastettu tuomaan punaorpojen problematiikka lukijan silmille. Mikäpä siinä, se onnistuu, mutta Ester Ståhlbergin tunnontuskat ja rakkaushuolet eivät oikein uppoa. Toki tarkoitus lienee hänen kauttaan tuoda esiin kuinka hyvä tarkoitus Valkoisella Suomella oli lasten sijoittelussa; pois punaisten "väärinkasvattamisesta". Tarinan poika 13-14-15 -vuotias Aarre on epäuskottava, koska Kanto kuvaa hänen pienehköksi ja eikä myöskään fyysisesi vahvaksi. Silti hän laittaa pojan miesten töihin ja konnuuksiin juopotteluineen ihan aikamiesten voimin.
Hyvä taustatyö ja sujuva kieli tuovat 3,5 tähteä, joka korottuu aiheen tärkeyden vuoksi neljään. Lisäksi Kantoa on kehuttava hänen kirjojensa aiheiden monipuolisuudesta. Hän ei todellakaan kirjoita samaa kirjaa yhä uudelleen. Eikä hänen seurassaan tarvitse kärsiä autofiktiosta.
Taidokkaasti ja värikkäästi kirjoitettu ja koottu teos. Vaikka perheen tarina on kuvitteellinen antaa se hyvän yleiskuvan punaorpojen kokemuksista. Pienen Ilonan kokemukset muistuttavat siitä, miten kaikki ei ole niin mustavalkoista. Vanhimman Aarren kokemukset taas kertovat pahuuden karua tarinaa, kuinka paha luo lisää pahaa. Siinä välissä Lahja, jonka kokemukset ovat edelleen arkipäivää maailman monille nuorille naisen aluille. Mitään ei suodateta tai kaunistella, vaan kerrotaan, kuten se olisi tosi elämässäkin mennyt. Tämä sydäntäsärkevä teos ei jätä kylmäksi, vaikkakin katkelmat Ester Ståhlbergin ajatuksista tuntuivat välillä melko irrallisilta. Ymmärrettävästi on kuitenkin tuotu hänen kauttaan ilmi se, miten valkoiset ovat tarkoittaneet ainakin osittain hyvää sijoittaessaan orpolapsia uusiin koteihin.
Anneli Kanto kirjoittaa tärkeästä aiheesta. Suomen kansa oli sisällissodan jälkeen kahtia jakautunut. Hyvässä tarkoituksessa punaorpoja sijoitettiin ns. valkoisiin perheisiin kasvamaan paremmiksi kansalaisiksi. Todellisuus ei aina ollut yhtä ruusuinen. Kirjan päähenkilöiden rinnalla kulkee Esterin tarina, jonka kautta kirjailija tuo juoneen viranomaisnäkökulmaa.
Kirjassa kuvattiin aidon tuntuisesti köyhän väestön oloja, kun kaikesta oli puutetta eikä töitäkään ollut aina tarjolla. Henkilöhahmot olivat "värikkäitä", ihmisillä oli selkeästi omat luonteenpiirteensä. Juoni vei mukanaan heti alusta lähtien ja teksti on sujuvaa. Puoliväliin paikkeille sijoittuvassa pyykkikohtauksessa kirjailija kuvaa todella hyvin loppukesän päivää veden äärellä. Melkein voi kuulla laineiden liplatuksen ja miten vesi valuu märästä vaatteesta.
”Ihan jees kirja” oli päällimmäinen tunnetila luettuani teoksen. Kirjan teema ja ajankohta on hyvin raskasta luettavaa ja henkilöiden kohtalot eivät mitenkään nostata hilpeyttä lukiassa. Välillä kirja maleksi eikä oikein pystynyt tuomaan jännitystä tai mielenkiintoa lukijalle. Minua myös häiritsi erittäin lyhyeet luvut ja jatkuva eri hahmojen välillä hyppääminen.
Esterin rooli koko kirjassa oli minun mielestäni vähän turha. Hän historiaallisesti pisti toimeen osittain koko Punaorpo ohjelman ja tämä fiktiivinen versio hänestä pohtii sen moraaleja ja oikeutta. Mutta pohdinnat toteutettiin osittain köykäisesti, eivätkä ne lisänneet juuri mitään, mitä lukija ei saanut muilta tarinan hahmoilta irti. Esterin tarinaan käytetyt sivut olisivat voineet käyttää jonkun muun osa-alueen tarkentamiseen tai laajentamiseen.
Kolmen tähden tarina. Alussa kirja tuntui yhdentekevältä ja teennäiseltä. Esterin osuudet ärsyttivät kautta kirjan, pastissi Esterin kirjoitustyylistä oli kömpelö. Puolivälissä kirja parani, lähinnä Aarre-pojan hahmon kehittyessä mielenkiintoisesti. Aarre oli koko kirjan uskottavin henkilö ja hänestä olisin lukenut mielellään enemmän. Kirja päättyi kuin seinään, jotenkin tekopirteästi ja samalla kesken tarinan.
Esteriä lukuun ottamatta miellyttävälukuista tekstiä ja pääosin vetävä tarina, jos kohta välillä jotenkin väkinäinen ja ontto. Tärkeä aihe ja varmasti herättää ajatuksia.
En tiedä, mikä on suuren kaunokirjallisuuden merkki, aina tämä kirja ei sellaiselta tuntunut, mutta jos mittapuuna on tunteiden herättäminen, niin tämä romaani onnistuu. Juoni--ehkä koska perustuu näytelmään--vaihtelee vauhdikkaasti vastoinkäymisten ja ilojen välillä. Mutta ensimmäisenä mielessä oli kirjan loputtua se, kuinka hieno esimerkki Punaorvot on kirjasta, joka tekee historiasta elävää. Valkoisen Suomen kostomentaliteetti on läsnä käsin kosketeltavasti, vaikka siitä olisikin lukenut historiakirjoista aikaisemmin. Hieno romaani.
Karu ja tärkeä kirja kansalaissodan seurauksista punaisten perheille. Myös 20-luvun Helsinkiä ja Pohjanmaata kuvataan hienosti. Tarina on lyhyt eikä sanoja liiemmin tuhlata, mutta asiat tulevat kyllä selviksi. Olisi kiinnostavaa tietää, miten moni muualle Suomeen pakkosijoitetuista lapsista todellisuudessa jäi sijoitusperheisiin, kuten Ilona tässä kirjassa. Kirjan loppu tulee vähän äkkinäisenä, mutta ehkä juuri siksi jää miettimään, mitä sitten saattoi tapahtua?
Koskettava ja vaikuttava romaani maamme historian vaietusta aiheesta. Punaorpoja sijoitettiin sisällissodan jälkeen isänmaallisiin perheisiin, jotta heidän omien, köyhien kotiensa vääränlainen arvomaailma ei myrkyttäisi enää lasten mieliä. Yhden perheen kuvitellun tarinan kautta Kanto kuvaa punaorpojen kohtaloa ja kohtelua sekä luo uskottavaa ajankuvaa sisällissodan jälkeisestä ajasta.
Rankka aihe, mutta kuvattu tosi mielenkiintoisella ja kauniilla tavalla. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, enpä olisi tästäkään mitään tiennyt jos en olisi tähän kirjaan tarttunut. Ja mielestäni hyvin ajankohtainen siinä mielessä, että kuka päättää kenellä on oikeus lapseen? Onko punakaartilainen sovelias vanhempi, entä kaksi äitiä tai isää?
Tästä tykkäsin! Tekstistä huomaa, että se on kirjoitettu alunperin näytelmäksi eikä suinkaan romaaniksi. Hyvin monologi tyylinen kirjoitusasu, suurimmassa osassa teosta! Oli kiinnostavaa kuulla kaikkien ”näkökulma” tapahtumiin.
Anneli Kanto on armoton tarinankertoja. Yhteiskuntamme on jälleen jakautunut hyvä- ja huono-osaisiin. Olosuhteet ovat erilaiset kuin 1918-20, mutta nykyajassa on yhteisiä piirteitä kansalaissodan ajan olosuhteiden kanssa. Missä sivistys ja huolenpito heikommista?
De röda barnen är den svenska titeln och det är den jag läst. Mycket bra bok, grym handling och hemska öden för familjen. Lättläst, lite av dagboksformat.