Taloon tulee mies, joka pyytää saada yösijaa vastaan ja talon ruuissa kesyttää pihapiirissä pesivät pääskyset.
Äiti kieltää palkkaamasta tätä, mutta näyttääkseen kuka on isäntä talossa isä pilkallaan sopii lintujen kesyttämisestä.
Mies saa yösijan saunakamarista, jossa myös talon viisitoistavuotias poika nukkuu. Mies selittää pojalle lintujen kesyttämisen menetelmästään ja kesyttämisen tarkoituksesta.
Epäilijöitä riittää, kesyttämiseen menee aikaa. Kyläläisiä käy naureskelemassa omenapuun alla liikkumatta istuvaa Lintujen kesyttäjää, joka kertoo etsivänsä yhteyttä pääskysten haltijahenkeen, emuun, joka jokaisella eläinlajilla on omansa.
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Pieni mutta upea tarina. Rakastin tätä muutaman vuosikymmenen taakse maaseutuympäristöön sijoitettua tarinaa. Tuuri kirjoittaa niin kuin vain Tuuri osaa. Upeasti, vetoavasti, tunteikkaasti, ihmisläheisesti, ihmisiään ymmärtäen.
Tuuria on pakko ihailla. Tämäkin tiivis, taas se kokoaan suurempi, kirja on parasta kotimaista periodikirjallisuutta, maaseutukirjallisuutta. Suomi kaupungistui, sotien jälkeen Pohjanmaa oli kuitenkin hyvin maaseutuvoittoinen. Ja suurella sydämellä, rakkaudella henkilöitään kohtaa, nmaaseutua kohtaan, luontoa kohtaan Tuuri maalaa tarinan ja lukemien on joutuisaa, olkoonkin, että tarina on verkkainen, hidastamiseen pyrkivä.
Koko tarina lipui silmien edessä elokuvana, sellaisena suomalaisten (keski-ikäisten ja senioreiden) rakastamana elokuvana, jossa läsnä on lempeys, huumori ja vänkä vahva tarina.
Ja tarina - Tarinahan on tuurimainen, ehkä taas Huoviseen tai Turuseen kallellaan. On mies, joka tulee taloon, jää ruokapalkalla kesyttämän talon pihapiirin räystäissä pesiviä pääskysiä. Mies istuu ”työssään” päivä päivän jälkeen ja herättää huomiota. Mieheen on vaikea suhtautua. Ei tiedetä pitääkö hän tolkun ihmisiä pilkkanaan vaan eikä vaan välitä puheista. Poliisit kutsutaan apuun ja pienimuotoinen lynkkausuhka leijuu eläinlääkärin talon leipeillä, kunnes mies saa työnsä valmiiksi, linnut kesytettyä ja kaikkea tätä seuraa prheen nuori miehenalku.
Niin hieno kirja, niin hieno tarina. Upeasti kirjoitettu .
Vähän hämmentävä mutta kaunis, nuoren pojan näkökulmasta kuvattu tarina pohjanmaalaisen perheen viikosta. Kylään saapunut Lintujen Kesyttäjä lupaa ruokapalkalla kesyttää perheen linnut. Ainoastaan nuori poika uskoo hänen kykyihinsä, puolustaa häntä skeptikoilta ja oppii itsekin meditoimaan.
Lintujen kesyttäjä oli mukava pieni lukupala. Se sijoittuu jonnekin 50-luvun tietämille Pohjanmaan maaseudulle. Päähenkilö on viettää kesälomaansa valmistautuen syksyllä alkavaan lukioon. Valitettavasti kotona on varsin kireä tunnelma, sillä herkästi suuttuvan isän lisäksi talossa majailee nyt myös äkäinen setämies Esko, virkaheitto pappi, joka on saanut potkut seurakunnastaan naisseikkailujensa ja talousepäselvyyksien vuoksi. Vilunkipeli ei selvästi ole Eskolle vierasta, niin kärkkäästi hän epäilee siitä kaikkia muita. Aivan erityisen epäilyttävänä hän pitää pihaan tallustelevaa miestä, joka esittäytyy lintujen kesyttäjäksi. Mies lupaa kesyttää pihassa lentelevät pääskysparvet ruokapalkalla, ja ehkä eniten Eskoa ärsyttääkseen perheen isä tarttuu tarjoukseen. Seuraavan viikon poika saa jakaa saunakamarin tämän oudon miehen kanssa, seurailla lintujen kesytystä sekä naapurien reaktioita tähän hämmentävän rauhalliseen muukalaiseen.
Tuurin tarina on mukavan nostalgista ajankuvaa. Ihmiset kulkevat yhä jalan ja pyörällä pitkiäkin matkoja, ja pihat ovat täynnä sirkuttavia pääskysparvia. Tansseihin pyöräillään puvut päällä, pilsneri juodaan puoliksi, ja poljetaan sama 20 km takaisin kotiin. Toisaalta miehet ovat äkäisiä diktaattoreja, ja naiset hoitavat kotona kaiken. Meditointiin perustuvaa lempeää kesytystä oli mukava seurailla. Onko mies huijari, joka on tullut omenapuun alle torkkumaan, vai vastaavatko pääskyt ihmisen kutsuun?
Miten mielenkiintoinen kirja! Kirjaa aloittaessa en osannut ajatella ollenkaan, mihin suuntaan tarina lähtee kulkemaan ja mikä kirjan kuvauksessa on se oleellisin. Linnun kesytys tietenkin mutta mihin se johtaa. Toivottavasti tämä Tuurin kirja ei jää hänen massiivisen tuotantonsa jalkoihin.
Lintujenkesyttäjä on vakaata Anttia Tuuria, pieni kertomus, ehkä pikemmin essee kuin kirja, pohjalaisesta pihapiiristä joskus kesällä ehkä joskus 1960-luvulla. Kertoja on perheen lukioon menevä poika, joka tykästyy kulkumieheen. Ei mihin tahansa kulkumieheen vaan lintujenkesyttäjään! Perheen eläinlääkäri-isä lupaa miehelle viikon kortteerin kesyttäjätaitojensa näyttämiseen.
Isän veli on pappi, joka on ainoa tarinan kummajainen hieman epäuskottavana kaiken epäilijänä ja työttömänä piruilijana. Ainakin kummajainen papiksi. Eihän tarinassa ihmeitä tapahdu, mutta Tuurin kieli on luotettavan leppoisaa pohjalaisen isotteluhuumorin sävyttämää kerrontaa. Helppo tätä on lukea pinnistelemättä ja enempiä ajattelemattakaan.
Kirjan paras jakso on päähenkilöpojan ja hänen ikäkaverinsa ensimmäisen tanssimatkan kuvaus. Siinä täytyy olla muistikuvia Tuurin itsensä tanssihapuiluista. Kuinka hyvänsä, tämä nauratti osuvissa havainnoissaan ja siitä hyvästä neljä tähteä.