Pentti Karvonen oli Subutex-lääkäri, joka välitti vieroitus- ja korvaushoidoissa käytettäviä lääkeaineita narkomaaneille. Karvonen on tuomittu huumausainerikoksista vankeusrangaistuksiin. Hän menetti lääkärinoikeutensa vuonna 2003.
Yli 1 500 opiaattiriippuvaisen elämäntarinan kuultuaan Karvonen on vankkumatta sitä mieltä, että valtiota vastaan asettuminen oli ainoa vaihtoehto. Kaiken pohjana on ollut ihmisyyden kunnioittaminen ja vilpitön halu auttaa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä – vaikka se on vienyt lain laitamille.
Kirja kasvaa henkilökuvaksi miehestä, joka on koko uransa ajan pysynyt periaatteidensa takana. Teos valottaa, millainen maailmankatsomus Karvosta on ohjannut ja miten lapsuusmuistot, vankilajaksot, masennus, ADHD ja henkilökohtaiset addiktiot ovat limittyneet osaksi elämää.
On vasta helmikuu mutta kyllä tässä taistellaan vuoden huonoimman kirjan paikasta. Tämä kirja oli sisällöltään lähinnä Karvosen puolustuspuheita ja grandioottisia messiaskertomuksia. Odotin tarinaa korvaushoidosta ja päihderiippuvaisen oikeudesta asianmukaiseen hoitoon, en "minä olen hyvä lääkäri kun rikon sääntöjä ja muut ovat surkeita" -eetosta. Vastakkainasettelu sai paikoin jopa kuvottavia ulottuvuuksia. Karvonen on tehnyt merkittäviä asioita uransa ja elämänsä aikana, mutta tämä teos ei todellakaan tuonut niitä esiin parhaassa mahdollisessa valossa.
Lääkärinoikeutensa menettänyt ja vankilaankin tuomittu lääkäri Pentti Karvonen kertoo tarinansa. Kirja on tärkeä ja mielenkiintoinen puheenvuoro narkomaanien paremman hoidon puolesta. Kirjan perusteella uskon, että Karvosella on ollut jalot pyrkimykset, hänen toimintansa on ollut moraalisesti perusteltua, eikä hän ole juuri hyötynyt taloudellisesti toiminnastaan verrattuna siihen, että olisi toiminut tavallisena työterveyshuollon lääkärinä. Valitettavasti kirja ei ole hirveän hyvin kirjoitettu. Lisäksi Karvonen ei mielestäni tarpeeksi käsittele sitä tosiasiaa, että huolimatta hyvistä puolistaan verrattuna muihin opiaatteihin Subutexin väärinkäyttö on paisunut suuremmaksi Suomessa kuin muiden opiaattien käyttö yhteensä ikinä historiassa. Suurin osa subukoukussa olevista on aloittanut opiaattien käytön suoraan Subutexistä ilman taustaa muissa opiaateissa. Karvosen sinänsä aiheellisesti määräämistä tai hankkimaan auttamista korvaushoitolääkkeistä on valunut paljon myös laittomaan katukauppaan puhtaaseen väärinkäyttöön. Näiden kysymysten niukan käsittelyn vuoksi lukija ei lopulta tiedä, mitä ajatella. Joka tapauksessa kirja on tärkeä puheenvuoro ja mielenkiintoisia luettavaa jokaiselle päihdeongelmien parissa työskentelevälle tai asiasta muuten kiinnostuneelle. Kirjassa on alle 200 sivua ja sen lukee helposti muutamassa tunnissa.
Huomattavan puolueellinen muistelmateos hahmosta, josta olisi varmasti saanut kriittisempää ja monipuolisempaakin tekstiä aikaiseksi. Lupansa menettänyt lääkäri on aina ristiriitainen, joskus traaginenkin, eräänlainen marttyyrihahmo, mutta kirjan perusteella Karvosesta saa aika sileän kuvan. Vankila-aikaa kuvataan yllättävän vähän, joskin rauhassa seinien sisällä lukeminen on varmaankin sitä mitä hänen kaltaiseltaan vangilta voi realistisesti odottaa. Aihe on sellainen, että toiset näkökulmat toisivat kirjaan syvyyttä. Tosin luulisin, että korvaushoidosta ja huumeiden käytöstä Suomessa on yleisempiäkin teoksia, joissa tämä voi toteutua paremmin. Suosittelen, jos haluat tietää aiheesta enemmän.
Jatkoa lääkärien omaelämäkertaputkeen, joka on ollut tämän kesän teema.
Karvosen tarina oli mielenkiintoinen. Jos jotain, niin ei Karvonen ole oman hyötynsä takia rippuvaisia hoitanut. Kirja on ymmärrettävästi kirjoitettu Karvosen näkökulmasta, mutta hänen argumenttinsa ovat suhteellisen hyviä.
Ristiriita sen suhteen, mitä laki määrittää sallittavaksi hoidoksi ja toisaalta, mikä kokemusperäisesti vaikuttaa toimivan. Tässä tilanteessa uskon lääkärin ymmärtävän selkeämmin, mikä on potilaan kannalta parasta. Jos potilas pystyy korvaushoidossa työskentelemään, elämään elämäänsä ja elämään väkivallattomasti, kuulostaa siltä, että se kannattaa.
Samoin pidän Karvosen perustelusta sille, että huumeongelmassa on kyse huumasaineiden lisäksi elinympäristön ja elämänhallinnan ongelmista. Ja lisäksi siitä, että hän hoidossa noteeraa läheisten tuen ja henkisen hoidon tarpeen.
Kenties vasta-argumenttina huumeiden käytön kriminalisoinnille voisi nostaa kokeilut Kanadassa. Ymmärtämäni perusteella kaupungit, joissa huumeiden käyttö on dekriminalisoitu/sallittu laissa, ovat muuttuneet rappioituneiksi ja sekasortoisiksi, ja rikollisuuttakin esiintyy. Olen siis varautunut täysin liberaaliin suhtautumiseen huumeisiin.
Uskon, että Karvosen vilpittömänä haluna on ollut huumausaineriippuvaisten auttaminen, ja hän on sen vuoksi paljon uhrannut. Kunnioitan hänen pyrkimyksiään, ja koen, että häneen eettiset perustelunsa oikeuttavat hänen toimensa.
Toivon, että yhteiskunta pystyy lievittämään huumeiden käytöstä aiheutuvia haittoja: jos se tarkoittaa sitä, että tarjotaan vähemmän haitallista korvaushoitoa, niin kaikin mokomin. Samalla toivon, että Karvosen kaltaisia edelläkävijöitä pystyttäisiin kuuntelemaan ja heiltä oppimaan sen sijaan, että heitä rankaistaisiin ja tuomittaisiin heikommassa asemassa olevien puolien pitämisestä.
Se kyllä tuli selväksi, että riippuvaisten kanssa työn tekeminen on haastavaa, yhteiskunta suhtautuu työhön epäkiitollisesti ja työ aiheuttaa mainehaittaa. Oman aseman kannalta hullua hommaa. Oman aseman kannalta kannattaisi keskittyä menestyvien ja rikkaiden ongelmien ratkaisemiseen. Saisi kiitosta, kunniaa ja mainetta. Mielenkiintoisena erona onkin tavallaan tarinan suhteuttaminen Aki Hintsan tai Sakari Oravan tarinoihin, jotka hoitivat urallaan paljon huippu-urheilijoita. Heidän hohtonsa on aivan erilainen: asiakasprofiilit ja maine päinvastaiset, halu ihmisten auttamiseen yhteinen. Molempien työt tärkeitä, mutta saatu palkinto täysin erilainen.
Lopuksi tekstin tasolla (metatasolla), mielestäni Aki Ollikainen onnistui hyvin ylläpitämään Karvosen oman äänen läpi tekstin. Ollikaisen tekstiä oli miellyttävä lukea ja se yhdisti tai nivoi erinomaisesti Karvosen omaa tekstiä Ollikaisen omaan. Aki Hintsan Voittamisen Anatomiaan verrattuna Ollikaisen kirjaa oli millyttävää lukea, eikä kolmannessa persoonassa tapahtunut kerronta haitannut tai tuntunut irralliselta Karvosen omiin kirjoituksiin. Onnittelut Ollikaiselle hyvästä työstä!
Enpä nyt oikeastaan tiedä, mitä tästä kirjasta sanoisi... Hieman ristiriitainen lukukokemus.
Oli kyllä kiinnostavaa lukea huumepolitiikasta ja huumelaista Suomessa. Ja toki myös Karvosen elämä ja työ olivat omalta osaltaan kiinnostavia. Mutta hieman tuli sellainen olo kuin kirja olisi kirjoitettu jotenkin Penttiä kovasti glorifioiden ja hänen tekemisiään puolustellen. Sinänsä kyllä toki melko luonteva näkökulma, koska selvästi Karvonen seisoo vakaasti omien ajatustensa ja oman työnsä ja tekojensa takana. Ehkä olisi omituisempaa, jos hän ei enää seisoisikaan omien tekojensa ja ajatusmaailmansa takana - silloinhan tätä kirjaakaan ei todennäköisesti olisi syntynyt.
En ole oikea henkilö ottamaan kantaa huumepolitiikkaan tai -lakeihin Suomessa. Enkä osaa kommentoida siihen, oliko Karvosen toiminta "oikein" vai "väärin" tai miten olisi pitänyt toimia narkomaanien kuntoutuksessa ja hoidossa.
En tiedä. Vaikeaa koettaa kirjoittaa tästä kirjasta. Lukekaa itse, ehkä te osaatte kirjoittaa ajatuksianne paremmin sanoiksi.
En tuntenut Karvosen keissiä entuudestaan ja kiinnosti, millaisin vaikuttimin ja minkälaisessa ympäristössä hän aikanaan toimi.
Lähdin ehkä lukemaan tätä väärin odotuksin: odotin keskustelua korvaushoitopolitiikan kehityksestä, oikeudesta saada hoitoa ja rankaisupainotteisen huumepolitiikan kritiikkiä, mutta tämä olikin lähinnä Karvosen puolustuspuhe ja historiikki hänestä itsestään. Päällimmäisin vaikutelma on, että hän on liikuttunut omasta traagisuudestaan "narkomaanien Jeesuksena". Kirjata syntyi vaikutelma, että hän puolustaa itseään, ei huumeita käyttävien ihmisten oikeutta hoitoon.
Nykyään alalla käytetään aika yleisesti "ihminen ensin" -tyylisiä ilmauksia - ajatuksena on vähentää stigmaa ja korostaa sitä, että jokainen meistä on paljon muutakin kuin käyttämänsä päihde. Kirjasss käytetty kieli pirinisteistä ja vaikeahoitoisista narkomaaneista pisti silmään aika ikävällä tavalla. Kuten kirjassa todetaan, jokainen on aikansa lapsi.
Avasi addiktion psykologiaa ja sitä, miten se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti sen uhreihin. En pitänyt kirjan epäkronologisesta ja sekavasta formaatista, ja ylipäätään tää ei vakuuttanut kielellään mitenkään. Mut oli kiva kuulla ja muodostaa oma mielipide lääkärin teoista ja niiden seurauksista.