Uutuustietokirja pureutuu uskonnon ja poliittisen vallan liittoon. Kuka käyttää Jumalaa valttikorttinaan, mihin sillä pyritään – ja miksi se edelleen tehoaa?
Kristinuskon Jumalaa on käytetty poliittisen vallan välineenä jo toista tuhatta vuotta. Vaikka länsimaiset yhteiskunnat ovat nykyään pitkälti maallistuneita, jumalakortti viuhuu politiikassa painavana argumenttina, joka lopettaa keskustelun ennen kuin se ehtii alkaakaan.
Antavatko kristilliset arvot moraalisen oikeutuksen kävellä ihmisoikeuksien yli? Miksi uskonnollisella vakaumuksella voi perustella vihapuheitaan?
Poliitikkojen, uskontokuntien edustajien ja tutkijoiden haastatteluille perustuvassa journalistisessa tietokirjassa Markus Tiittula matkustaa eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja selvittäessään jumalakortin käyttöä politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Sujuvaa, journalistista lähteisiin ja haastatteluihin perustuvaa kerrontaa uskonnon, erityisesti kristinuskon poliittisesta käytöstä, sisäisistä ristiriidoista ja vaarallisuudesta ihmisoikeuksien, naisten, aborttioikeuden ja sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta puolustaville. Hyvin samanlaista kerrontaa kuin vuosituhannen alun uusateisteilla.
Hieman jäsentelemätön kokoelma tapauksia, joissa uskonto ja politiikka sekoittuvat ikävällä tavalla. Kuten yleensä Tiittulan kirjoissa, kirjailijan henkilökohtaiset mielipiteet ja johtopäätökset paistavat voimakkaasti läpi. Tässä tapauksessa kirja on vain yksi iso uusateistinen pamfletti, jossa kaikki kestohitit toistetaan.
Yksittäiset kertomukset ovat toki kiinnostavia ja opin sitä sun tätä eri uskonnollispoliittisista ilmiöistä, mutta silti oli vaikea saada kiinni mikä on kirjan punainen lanka. Tiittulan mukaan kaikki uskonnot ovat valhetta ja haitallisia. Joten lähtökohtaisesti ne eivät voi tuoda mitään hyvää, joten jää epäselväksi miksi erikseen pitäisi paheksua uskonnon ja politiikan sekoittumista?
Ehkä ainoa tuore asia tässä kirjassa on, että Tiittula pitää israelilaista historioitsijaa Yuval Noah Hararia uusateismin uutena lisäyksenä, koska häntä siteraadaan pitkin kirjaa Sam Harrisin, Richard Dawkinsin, Daniel Dennettin ja Christopher Hitchensin lisäksi. Pidän Hararin lisäystä kummallisina, koska ei hän tässä kirjassa tai muussakaan tuotannossaan ole sanonut mitään uutta sanottavaa.
Yritin sivistää itseäni tällaisella haudanvakavalla aiheella, mutta sain lähinnä kulunutta meemeilyä lentävästä spagettihirviöstä, Westboro Baptist Churchista ynnä muista. Kirjan paras juttu oli kuvaus W.A.S.P.in keikasta kasarilta.