What do you think?
Rate this book
Kajava: pelätty, parjattu, palvottu
Jukka Kajava oli lähes puolen vuosisadan ajan Suomen tunnetuin teatteri- ja televisiokriitikko. Hänen terävä ja suorasukainen tyylinsä herätti lukijoissa ihastusta ja suuttumusta, kylmäksi se ei jättänyt ketään. Kajavasta tuli myös Helsingin Sanomien tunnetuin brändi ja julkisuuden henkilö.
Teatterintekijät toivoivat ja samalla pelkäsivät Kajavan tulemista esitykseen. Hän kohotti ensi-illan tunnelmaa pelkällä läsnäolollaan. Kajavalta tuli välillä rajua sapiskaa, välillä helpottava synninpäästö ja parhaimmillaan hurjaa suitsutusta, joka toi jonon lippuluukulle.
Sanottiin, että jos Kajava haukkui televisioohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa. Hän painotti laatua ja tuijottamisen sijaan tiedostavaa otetta katselemiseen.
Kaikki tiesivät Kajavan, mutta harva hänet tunsi. Aina huolitellusti pukeutunut mies varjeli yksityiselämäänsä. Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana herätti hämmennystä ja ruokki salaliittoteorioita. Ohjata Kajava olisi halunnut enemmän kuin mihin sai teattereissa mahdollisuuksia.
Jukka Kajavan elämäkerrassa läheiset, työtoverit ja teatterintekijät kertovat tuntemastaan ihmisestä, julkisesta ja yksityisestä persoonasta. Kajavan jälkeensä jättämien 15 000 kirjoituksen myötä syntyy kuva kulttuurivaikuttajasta ja aikalaiskommentaattorista, joka pystyi muokkaamaan ja ohjaamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mihin teatteri ja televisio parhaimmillaan pystyvät – ja huonoimmillaan sortuvat.
Teatterintekijät toivoivat ja samalla pelkäsivät Kajavan tulemista esitykseen. Hän kohotti ensi-illan tunnelmaa pelkällä läsnäolollaan. Kajavalta tuli välillä rajua sapiskaa, välillä helpottava synninpäästö ja parhaimmillaan hurjaa suitsutusta, joka toi jonon lippuluukulle.
Sanottiin, että jos Kajava haukkui televisioohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa. Hän painotti laatua ja tuijottamisen sijaan tiedostavaa otetta katselemiseen.
Kaikki tiesivät Kajavan, mutta harva hänet tunsi. Aina huolitellusti pukeutunut mies varjeli yksityiselämäänsä. Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana herätti hämmennystä ja ruokki salaliittoteorioita. Ohjata Kajava olisi halunnut enemmän kuin mihin sai teattereissa mahdollisuuksia.
Jukka Kajavan elämäkerrassa läheiset, työtoverit ja teatterintekijät kertovat tuntemastaan ihmisestä, julkisesta ja yksityisestä persoonasta. Kajavan jälkeensä jättämien 15 000 kirjoituksen myötä syntyy kuva kulttuurivaikuttajasta ja aikalaiskommentaattorista, joka pystyi muokkaamaan ja ohjaamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mihin teatteri ja televisio parhaimmillaan pystyvät – ja huonoimmillaan sortuvat.
320 pages, Hardcover
Published January 1, 2023
3 people are currently reading
10 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 5 of 5 reviews
July 22, 2024
Kyllä tämä kirja oli sellainen sekasotku, jossa pompittiin vuodesta toiseen vailla mitään johdonmukaisuutta. Se oli myös ilmeisesti syynä, että samoja asioita toistettiin useamassa kohtaa.
Kirja kuitenkin vahvisti sen, että kriitikko Kajava oli yksi rooli, ohjaaja Kajava toinen, bilettäjä/lomailija kolmas ja Jukka Kajava Oulusta neljäs. Eli mies ei ollut sen kumnempi, kuin Petelius, Kalliala sun muut eri huumorihahmojen taustalla. No oikeastaan Kajavan viehätys loppui silloin 90-luvulla, kuten noiden em. viihdyttäjien, eli kasvoinko aikuiseksi, eikä se kriitikko Kajava ollut enää viihdyttävä sketsihahmo.
Kajava oli pappissukua ja hänen isänsä oli alkoholisti. Hän halusi molemmista rasitteista eroon ja loppujen lopuksi päätyi saarnaajaksi tosin hänen saarnaamat synnit olivat huonot ohjelmat. Ja kuten papeilla tuntuu olevan tapana, niin he eivät pysty itse syntejä välttelemään, niin Kajavakin viihdytti itseään, siis Jukkaa Oulusta, katsomalla kaunareita, salkkareita, yms. todella ala-arvoista viihdettä. Tietenkin lankeumukseen syynä voi olla se, että nuoruuden tarjonta on ollut vähäistä ja aikaa on riittänyt tuomitsemaan kaikki. Kun taas 90-luvulle tultaessa parhaimmistonkin on ollut alle sen tason mikä on 60- ja 70-luvulla tuomittu roskaksi, eli kriitikko Kajava on hävinnyt sodan. Ihan kuin viihteiden tekijät olisivat ottaneet haasteen vastaan, että kyllä me voidaan tehdä vieläkin huonompaa katsottavaa. Liekö myös tämän hävityn sodan syytä, että Jukasta tuli alkoholisti, eikä myöskään isänsä synneistään päässyt eroon.
Se, että Jukka myös ohjasi näytelmiä, että arvosteli niitä, loi hienoisen ristiriidan. Varsinkin kun näyttelijöiden taholta hän oli kiitelty ohjaaja. Aivan eri mies kuin räksyttävä kriitikko Kajava.
Ehkä mies otti työnsä ja ohjelmat liian vakavasti ja luuli näin muidenkin tätä tv-viihdettä kuluttavan. Eikä siis sen takia että tavallinen köyhä duunari katsoi telkkaa, kun ei ollut varaa siihen korkeakulttuuriin, eikä aina voinut ryypätäkään. Varsinkin kun Jukka haukkui periferiateatterin, niin harvalla duunarilla oli 70-luvulla mahdollisuus kovin usein jostain rymättylästä matkustaa Helsinkiin kansallisteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin katsomaan sitä parempaa viihdettä. Saati sitten New Yorkiin, Lontooseen tai Berliiniin. Sitä oli tyydyttävä siihen, mitä ne telkassa näkyvät kanavat tarjosivat.
Jukan ongelma oli se, mikä muillakin älyköillä on. He eivät tajua, että 75% ihmisistä on keskivertoälykkäitä tai tyhmempiä. Kriitikko Jukka Kajavia oli vain yksi ja saman maun omaaviakin vain joitakin satoja. Eli kenties ne viihteiden tekijät olivat sittenkin Jukkaa älykkäämpiä ja tekivät viihdettä, jolle riitti katsojia ja sai leivän pöytään. Näinhän loppujen lopuksi Jukkakin teki, toimi päätoimisena kriitikkona, jolloin ei tarvinut jokaisen ensi-illan jälkeen jännittää, saako ne sijoitetut rahat takaisin vai ei. Siksi Kajavakin vain ohjasi sivutoimisesti, ettei täytynyt säännöllisesti jännittää työnsä arvostelun vaikutusta tuloihinsa. Kriitikkona teit niin tai näin, niin Hesari tuli kotiin ja Kajavan huonotkin arvostelut lisäsivät Hesarin lukua. Se siis oli sitä samaa näennäisesti ilmaista roskaviihdettä, jota tv-kanavatkin tarjosivat.
Tänä päivänä Jukka olisi vain tiktokkaaja, blokkaaja, tubettaja tai kuka tahansa tuhansien joukoissa. Kuten kirjassakin todettiin, niin ne ajat ovat ohi, jolloin kriitikoilla oli merkitystä ja niistä tuli julkkiksia. Nyt ne on roskaviihteen tekijät, joita seurataan. Jukka hävisi, huono viihde voitti.
Sinänsä ihmeellistä, että Jukan koulukavereihin kuului toinen arvostelija, joka kuitenkin kykeni tekemään laadukasta ja informatiivisempaa analyysiä elokuvista ja jonka tekstit koen huomattavasti paremmaksi ajankuluksi, kuin Jukan sepustukset, nimittäin Peter Von Bagh.
Kirja kuitenkin vahvisti sen, että kriitikko Kajava oli yksi rooli, ohjaaja Kajava toinen, bilettäjä/lomailija kolmas ja Jukka Kajava Oulusta neljäs. Eli mies ei ollut sen kumnempi, kuin Petelius, Kalliala sun muut eri huumorihahmojen taustalla. No oikeastaan Kajavan viehätys loppui silloin 90-luvulla, kuten noiden em. viihdyttäjien, eli kasvoinko aikuiseksi, eikä se kriitikko Kajava ollut enää viihdyttävä sketsihahmo.
Kajava oli pappissukua ja hänen isänsä oli alkoholisti. Hän halusi molemmista rasitteista eroon ja loppujen lopuksi päätyi saarnaajaksi tosin hänen saarnaamat synnit olivat huonot ohjelmat. Ja kuten papeilla tuntuu olevan tapana, niin he eivät pysty itse syntejä välttelemään, niin Kajavakin viihdytti itseään, siis Jukkaa Oulusta, katsomalla kaunareita, salkkareita, yms. todella ala-arvoista viihdettä. Tietenkin lankeumukseen syynä voi olla se, että nuoruuden tarjonta on ollut vähäistä ja aikaa on riittänyt tuomitsemaan kaikki. Kun taas 90-luvulle tultaessa parhaimmistonkin on ollut alle sen tason mikä on 60- ja 70-luvulla tuomittu roskaksi, eli kriitikko Kajava on hävinnyt sodan. Ihan kuin viihteiden tekijät olisivat ottaneet haasteen vastaan, että kyllä me voidaan tehdä vieläkin huonompaa katsottavaa. Liekö myös tämän hävityn sodan syytä, että Jukasta tuli alkoholisti, eikä myöskään isänsä synneistään päässyt eroon.
Se, että Jukka myös ohjasi näytelmiä, että arvosteli niitä, loi hienoisen ristiriidan. Varsinkin kun näyttelijöiden taholta hän oli kiitelty ohjaaja. Aivan eri mies kuin räksyttävä kriitikko Kajava.
Ehkä mies otti työnsä ja ohjelmat liian vakavasti ja luuli näin muidenkin tätä tv-viihdettä kuluttavan. Eikä siis sen takia että tavallinen köyhä duunari katsoi telkkaa, kun ei ollut varaa siihen korkeakulttuuriin, eikä aina voinut ryypätäkään. Varsinkin kun Jukka haukkui periferiateatterin, niin harvalla duunarilla oli 70-luvulla mahdollisuus kovin usein jostain rymättylästä matkustaa Helsinkiin kansallisteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin katsomaan sitä parempaa viihdettä. Saati sitten New Yorkiin, Lontooseen tai Berliiniin. Sitä oli tyydyttävä siihen, mitä ne telkassa näkyvät kanavat tarjosivat.
Jukan ongelma oli se, mikä muillakin älyköillä on. He eivät tajua, että 75% ihmisistä on keskivertoälykkäitä tai tyhmempiä. Kriitikko Jukka Kajavia oli vain yksi ja saman maun omaaviakin vain joitakin satoja. Eli kenties ne viihteiden tekijät olivat sittenkin Jukkaa älykkäämpiä ja tekivät viihdettä, jolle riitti katsojia ja sai leivän pöytään. Näinhän loppujen lopuksi Jukkakin teki, toimi päätoimisena kriitikkona, jolloin ei tarvinut jokaisen ensi-illan jälkeen jännittää, saako ne sijoitetut rahat takaisin vai ei. Siksi Kajavakin vain ohjasi sivutoimisesti, ettei täytynyt säännöllisesti jännittää työnsä arvostelun vaikutusta tuloihinsa. Kriitikkona teit niin tai näin, niin Hesari tuli kotiin ja Kajavan huonotkin arvostelut lisäsivät Hesarin lukua. Se siis oli sitä samaa näennäisesti ilmaista roskaviihdettä, jota tv-kanavatkin tarjosivat.
Tänä päivänä Jukka olisi vain tiktokkaaja, blokkaaja, tubettaja tai kuka tahansa tuhansien joukoissa. Kuten kirjassakin todettiin, niin ne ajat ovat ohi, jolloin kriitikoilla oli merkitystä ja niistä tuli julkkiksia. Nyt ne on roskaviihteen tekijät, joita seurataan. Jukka hävisi, huono viihde voitti.
Sinänsä ihmeellistä, että Jukan koulukavereihin kuului toinen arvostelija, joka kuitenkin kykeni tekemään laadukasta ja informatiivisempaa analyysiä elokuvista ja jonka tekstit koen huomattavasti paremmaksi ajankuluksi, kuin Jukan sepustukset, nimittäin Peter Von Bagh.
December 27, 2023
Miten näin kiinnostavasta ihmisestä voidaan saada näin puiseva kirja? Aivan kuin painettu diskografia, ja siinä kaikki. Jos haluat nopeasti unen päästä kiinni, niin lue tätä.
May 22, 2024
Jukka Kajavan kirjoitukset Hesarissa olivat aikanaan sellaisia, jotka minun oli aina ”pakko” saada lukea. Kajavalla oli aidosti sanottavaa monista asioista sekä kyky sanoa se mukaansa tempaavalla tyylillä. Siksi odotukseni Hannu Harjun kirjoittamaan elämänkertaan olivat korkealla. Kirjalla toki oli ansionsa, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan ihmistä Jukka Kajava. Kirja rakentuu pääasiassa Kajavan teatteri- ja TV-arvosteluille sekä kolumneille, minkä myötä kirjasta tuli enemmän suomalaisen sodanjälkeisen ajan teatterin ja TV:n irrallisista palasista koostuva historiikki. Sellaisena se toki oli hyvä ja mukavaa luettavaa, mutta osin myös uuvuttava. Joka tapauksessa vähempi olisi hyvin riittänyt. 1950-luvulla syntyneelle tämä vielä toimi, mutta nuoremmat polvet tuskin löytävät siitä paljoa itselleen.
Osassa V ”Peili” sekä viimeisessä osassa VII ”Viimeinen kevät” biografia ja analyysi saivat enemmän tilaa. Kirjoittaja viittaa mm. Goethen tiivistykseen kritiikin tehtävistä. ”Kritiikin tehtävä on vastata kolmeen kysymykseen. 1) Mihin teos pyrkii. 2) Onnistuuko se tässä pyrkimyksessään. 3) Onko pyrkimys tavoittelemisen arvoinen” (s. 208). Kirjoittaja toteaa Kajavan hakeneen vastausta näiden määrittelemiseen ja haastamiseen koko 45-vuotisen kirjoittajauransa aikana (s.208). Kajava näki kritiikkiensä tehtävänä antaa ehdotuksia lukijoille hyvistä esityksistä ja televisio-ohjelmista sekä kertoa syitä välttää kaikkea keskinkertaista ja huonoa (s. 301-302). Voiko sen paremmin sanoa?
Kajavan taistelu lasten ja erityisesti paremman lasten kulttuurin puolesta saa hyvin tilaa kirjassa ja asia tuodaan esiin hyvällä tavalla. Poimin tähän Kajavan neljä pääkohtaa tv:stä ja sen katselemisesta: 1) Televisiota ei pidä katsella, vaan pitää katsoa ohjelmia, 2) tv:n voi panna myös kiinni, 3) tv:n katsomista voi suunnitella ja 4) ohjelman voi katsoa myös loppuun (s. 214).
Kirjan taittoon liittyy ärsyttävä piirre, joka ärsytti lukijaa erityisesti, kun siihen törmäsi ensimmäisen kerran. Leipätekstin sekaan on ujutettu yksittäisiä sivuja, jotka sisältävät suoria sitaatteja Kajavan teksteistä eri ajoilta. Ne eivät ilmimuodoltaan juurikaan eroa muusta tekstistä, eivätkä välttämättä liity kyseisessä kohdassa käsiteltäviin asioihin. Etenkin ensimmäinen tällainen sivu aiheutti hämmennystä ainakin tässä lukijassa. Ei varmaankaan olisi ollut suuri vaiva tai kustannus erottaa nämä selkeästi muusta tekstistä – keinoja on lukemattomia, jos vain viitsii vaivautua. Viitteetkin olivat epäjohdonmukaisia ja satunnaisia. Toinen, osin typografiaan liittyvä, ärsyttävä seikka oli asia- ja painovirheiden suuri määrä. Ovatko kustantajat ja kirjapainot irtisanoneet kaikki oikolukijat tarpeettomana kustannuseränä?
Mistä saisimme nykypäivään Jukka Kajavan kaltaisia ihmisiä? - Ihmisiä, joilla on sanottavaa tärkeistä asioista ja kyky sanoa se.
Osassa V ”Peili” sekä viimeisessä osassa VII ”Viimeinen kevät” biografia ja analyysi saivat enemmän tilaa. Kirjoittaja viittaa mm. Goethen tiivistykseen kritiikin tehtävistä. ”Kritiikin tehtävä on vastata kolmeen kysymykseen. 1) Mihin teos pyrkii. 2) Onnistuuko se tässä pyrkimyksessään. 3) Onko pyrkimys tavoittelemisen arvoinen” (s. 208). Kirjoittaja toteaa Kajavan hakeneen vastausta näiden määrittelemiseen ja haastamiseen koko 45-vuotisen kirjoittajauransa aikana (s.208). Kajava näki kritiikkiensä tehtävänä antaa ehdotuksia lukijoille hyvistä esityksistä ja televisio-ohjelmista sekä kertoa syitä välttää kaikkea keskinkertaista ja huonoa (s. 301-302). Voiko sen paremmin sanoa?
Kajavan taistelu lasten ja erityisesti paremman lasten kulttuurin puolesta saa hyvin tilaa kirjassa ja asia tuodaan esiin hyvällä tavalla. Poimin tähän Kajavan neljä pääkohtaa tv:stä ja sen katselemisesta: 1) Televisiota ei pidä katsella, vaan pitää katsoa ohjelmia, 2) tv:n voi panna myös kiinni, 3) tv:n katsomista voi suunnitella ja 4) ohjelman voi katsoa myös loppuun (s. 214).
Kirjan taittoon liittyy ärsyttävä piirre, joka ärsytti lukijaa erityisesti, kun siihen törmäsi ensimmäisen kerran. Leipätekstin sekaan on ujutettu yksittäisiä sivuja, jotka sisältävät suoria sitaatteja Kajavan teksteistä eri ajoilta. Ne eivät ilmimuodoltaan juurikaan eroa muusta tekstistä, eivätkä välttämättä liity kyseisessä kohdassa käsiteltäviin asioihin. Etenkin ensimmäinen tällainen sivu aiheutti hämmennystä ainakin tässä lukijassa. Ei varmaankaan olisi ollut suuri vaiva tai kustannus erottaa nämä selkeästi muusta tekstistä – keinoja on lukemattomia, jos vain viitsii vaivautua. Viitteetkin olivat epäjohdonmukaisia ja satunnaisia. Toinen, osin typografiaan liittyvä, ärsyttävä seikka oli asia- ja painovirheiden suuri määrä. Ovatko kustantajat ja kirjapainot irtisanoneet kaikki oikolukijat tarpeettomana kustannuseränä?
Mistä saisimme nykypäivään Jukka Kajavan kaltaisia ihmisiä? - Ihmisiä, joilla on sanottavaa tärkeistä asioista ja kyky sanoa se.
August 4, 2025
Hatuttavan huono elämäkerta tyypistä, joka ei aikanaan jättänyt ketään kylmäksi. Mie olen monesti telkkahistoriaa kolutessain päätynyt Kajavan Hesarissa pitämälle Kanavalla-palstalle.
Tää ei ole ihan yhden tähden huono, mutta ei sitä kahteenkaan voi pyöristää. Minusta kirjan painopiste on väärä: teatterista puhutaan paljon, televisiosta vähän, vaikka se Kajavaa enemmän työllisti. Kunnollinen analyysi puuttuu. Takakansi ja nimi lupaa räväkkyyttä, mutta se on tyhjä lupaus se. Kajava oli kriitikon lisäksi myös teatteriohjaaja, samoin kirjan kirjoittaja - kenties sen vuoksi puhetta teatterista paljon onkin ja vähän omituisin valinnoin. Ihminen jää kadoksiin, eikä oikein kunnollista ajankuvaakaan saada. Olisi ollut mukava saada myös kokonaiskuvaa Kajavan kritiikeistä.
Ärsyynnyin myös siitä, että kirjassa on sivuja, joissa on sitaatteja Kajavalta. Ulkoasultaan ne ovat samanlaisia kuin muutkin ja sen vuoksi alkuun en meinannut ymmärtää mitä ne ovat. Pieni asia olisi tämäkin ollut ulkoasulla korjata.
Tää ei ole ihan yhden tähden huono, mutta ei sitä kahteenkaan voi pyöristää. Minusta kirjan painopiste on väärä: teatterista puhutaan paljon, televisiosta vähän, vaikka se Kajavaa enemmän työllisti. Kunnollinen analyysi puuttuu. Takakansi ja nimi lupaa räväkkyyttä, mutta se on tyhjä lupaus se. Kajava oli kriitikon lisäksi myös teatteriohjaaja, samoin kirjan kirjoittaja - kenties sen vuoksi puhetta teatterista paljon onkin ja vähän omituisin valinnoin. Ihminen jää kadoksiin, eikä oikein kunnollista ajankuvaakaan saada. Olisi ollut mukava saada myös kokonaiskuvaa Kajavan kritiikeistä.
Ärsyynnyin myös siitä, että kirjassa on sivuja, joissa on sitaatteja Kajavalta. Ulkoasultaan ne ovat samanlaisia kuin muutkin ja sen vuoksi alkuun en meinannut ymmärtää mitä ne ovat. Pieni asia olisi tämäkin ollut ulkoasulla korjata.
December 4, 2023
Hannu Harjun Kajava-elämäkerta on erinomainen lukukokemus niille, jotka muistavat Hesarin tv-kriitikon jutut muutaman vuosikymmenen takaa. Kajava oli pelätty kirjoittaja, jonka kynä nosti tai tuhosi teatteriesityksiä ja tv-ohjelmia. Hannu Harju on itse kriitikko ja hän ehti työskennellä Kajavan kanssa, joten tämä tuo hyvää asiantuntemusta kirjalle. Lisäksi Harju on haastatellut useita Kajavan aikalaisia ja nuo tarinat tuovat kirjaan oman mausteensa. Kajavan ohjaustyöt teatterissa käydään läpi ja niistä kirjoitettu kritiikki kertoo, että Kajavaa ei välttämättä kohdeltu silkkihansikoin omien kollegoidensa toimesta. Pisteet 9/10.
Displaying 1 - 5 of 5 reviews