Menestynyt yrittäjä ja luovuuden puolestapuhuja kääntää elämäkertakirjan idean ylösalaisin.
”Minua ei kiinnosta, mitä kaikkea olen tehnyt ja milloin. Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miten kohtaamani ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, kuka tänään olen.”
Saku Tuomisen oma ääni kannattelee kokonaisuutta, joka rakentuu lyhyistä tarinoista ja hänen mieleensä painuneista havainnoista ja lauseista. Tuominen pohtii, miksi ihminen usein muistaa sivuseikoilta vaikuttavia asioita tärkeiden painuessa unohduksiin.
Erilainen mutta puhutteleva elämäkerta perustuu kirjallisista lähteistä tarkistettujen yksityiskohtien sijaan henkilökohtaisiin muistikuviin, joskus hyvinkin huteriin.
Saku Tuominen on tietokirjailija sekä ideoiden tuottamiseen erikoistuneen Idealist Groupin perustaja ja luova johtaja. Aiemmin hän toimi 20 vuotta tv-tuottajana. Hänen intohimonsa on luova ajattelu ja rohkeiden ideoiden toteuttaminen. Saku on myös suosittu luennoitsija, ja hän on kouluttanut kymmeniä yrityksiä Suomessa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita teoksia ideoiden luomisesta, paremmasta työelämästä, hyvästä elämästä sekä tehnyt kaksi keittokirjaa. Työnsä ohella Saku pelaa jääkiekkoa ja viljelee oliiveja Italiassa.
”Olennaista on se, mitä muut elämäni ihmiset ovat minulle opettaneet, miten he ovat minua muuttaneet.
Olen aina rakastanut oppimista mutta yhdistänyt sen erilaisiin oppimistapahtumiin – lukemiseen, tiedon etsimiseen, kysymysten esittämiseen, videoiden katsomiseen, kirjoihin, seminaareihin, opettajiin, dokumentteihin. Mutta jos pysähdyn hetkeksi miettimään elämääni, huomaan oppineeni lähes kaiken olennaisen erilaisten tapahtumien ja niissä olleiden ihmisten kautta. Tai vielä tarkemmin tapahtuneen ja sen pohtimisen, ajattelun ajattelun kautta. Kuten kasvatuspsykologi John Dewey on sanonut, emme opi tapahtumista vaan niiden reflektoinnista. Eli siitä, kun jokin pieneltä vaikuttanut tapahtuma, yhdistyessään johonkin aiempaan, sysää mielessä käyntiin jonkin prosessin.”
Tämä oli yksi vaikuttavimmista lukemistani kirjoista. Suurin vaikutus ei kuitenkaan tullut yksittäisistä tarinoista, vaan tavasta ajatella. Olen aina pitänyt omien kokemusteni kirjoittamisesta ja niiden peilaamisesta, mutta en elämäkertamaisessa muodossa. Toki Tuomisella oli paljon kiinnostavia tarinoita ja oivalluksia jaettavanaan, mutta minulle tärkein tekijä kirjassa oli lähestymistapa muistella oman elämän tapahtumien vaikutuksia itseensä tapahtumien ja ihmisten kautta.
”En halunnut suunnitella mitään. En sisältöä, en järjestystä, en draaman kaarta.
Pikemminkin pyrin kaikesta tästä pois.
Halusin kirjoittaa sen, minkä muistan, siinä järjestyksessä kuin asiat mieleeni tulevat. Tarkkailla, mitkä tapahtumat ja tunteet linkittyvät toisiinsa milläkin tavalla, ja pohtia, miksi näin on.”
Elämäkertakirjoituksessa on mielestäni vaarana, että kokemuksia alkaa tiedostamattaan muokata tietyn näkökulman kannalta, jotta tapahtumat kävisivät jollain tavalla enemmän järkeen. Itselleni paljon kiinnostavammalta tuntuu ajatus siitä, että kirjoittaisi yksittäisistä tapahtumista ja ihmisistä ja miten ne ovat vaikuttaneet omaan ajatteluun, tunteisiin ja elämänkulkuun.
Se avasi mielettömällä tavalla sisäisen maailman. Yhden muiston jälkeen mieleen nousi seuraava, ja muutamassa päivässä olen kirjannut niitä jo yli kaksikymmentä. Moni asia, jonka luulin kadonneen lapsuuteen, nousi jälleen pintaan. Samalla olen huomannut pystyväni muistamaan yllättävän tarkasti, miltä jokin tapahtuma tuntui ja miten se vaikutti minuun myöhemmin, kunhan vain saan kaivettua muiston ylös jostain.
Tuntuu myös siltä, että moni sattuma osui samaan aikaan. Pizza-yrittäjän antama kirjavinkki tuli hetkellä, jolloin olen aiempaa valmiimpi tarkastelemaan omia ajatuksiani, tunteitani ja niiden vaikutusta elämääni. Samalla olen ehkä oppinut paremmin pohtimaan myös sitä, miltä muista ihmisistä on voinut tuntua – vaikka sitä ei koskaan voi täydellisellä varmuudella tietää.
Saku Tuomisen ja minun omia muistelmiani:
S: ”Olimme aloittamassa lomaamme Thaimaassa. Hotellimme sijaitsi reilun tunnin ajomatkan päässä lentokentältä. Olimme melkein perillä, kun puhelimeni soi.
”Onko tämä Saku Tuominen?” kysyi minulle tuntematon ääni. Myönsin, ihmetellen. ”Oletko varma, että otit kentältä omat matkalaukkusi?” ”Tottakai”, vastasin. ”Ihan varma?” ”Satavarma.” ”Voisitko kuitenkin tarkistaa?”
Tuohtuneena pyysin kuskia pysäyttämään auton. Nousin autosta pitäen puhelimen auki. Avasin takaluukun todetakseni, että siellä oli täsmälleen samanlaiset laukut kuin omamme – paitsi että ne eivät olleet omamme. ”Missä olette?” kysyin. ”Edelleen täällä kentällä”, mies vastasi. ”Olemme siellä noin tunnin kuluttua”, sanoin.
Koko paluumatkan olin nolona mutta kireänä, koska menetimme kaksi tuntia lomastamme. Kentällä meitä odotti mies, jonka matkalaukut olin vienyt. Yritin peittää ärtymykseni ja pahoitella.
”Ei mitään ongelmaa. Harmillista, että jouduitte tekemään ylimääräisen kierroksen. Erinomaista lomaa ja kiitos joustavuudesta”, hän vastasi.
Ei merkkiäkään kireydestä, ei yhtään syyttävää sanaa tai elettä. Hän kiitti meitä joustavuudesta, vaikka me kaikki tiesimme, että hän se tässä jousti.
Kun tulimme Suomeen, sain oivalluksen. Olen lukenut kymmeniä kirjoja ihmisen mielen kehittämisestä ja hyvästä elämästä ja kirjoittanutkin muutaman, mutta luulen, että tämä tapahtuma opetti minulle enemmän jostain olennaisesta kuin kaikki aiemmin oppimani yhteensä.
Mitä se tarkalleen ottaen opetti? En tiedä varmuudella. Ehkä sen, että asioihin voi suhtautua monella eri tavalla ja suhtautumisemme määrittää, millaisena elämä näyttäytyy meille.”
H: "Kuuntelin Saarisen luentoa, jossa hän sanoi kysyneensä hänen iäkkäältä äidiltään, haluaanko hän mennä saunaan. Saarinen totesi, että äiti luultavasti sanoisi kohteliaisuudesta, ettei tarvitse, vaikka haluaisikin mennä. Äiti tarvitsisi apua, eikä haluaisi turhaan vaivata toista ihmistä. Esa vaati kuitenkin auttaa äitiään ja kuvaili, miten merkityksellinen hetki se lopulta oli molemmille.
Mummini harvoin lähti omaa seutuaan pidemälle viimeisimpinä vuosina. Tiesin hänen kohdallaan saman, että jos kysyisin häntä lähtemään kanssani johonkin, hän luultavasti toteaisi vain ettei halua vaivata, vaikka ajatus olisi hauska. Vaadin kuitenkin, että hän lähtisi mukaani.
Kävelimme Oulunkylän juna-asemalle, matkustimme yhdessä rautatientorille. Hän alkoi kertomaan omasta elämästään; jotain tämän reissun ilmapiirissä rikkoi mummin ”mummina” olemisen, ja hän laskeutui lapsenlapsensa tasolleen muistamaan entistä puolisoaan ja nuoruuttaan, josta hän ei ole koskaan oikein puhunut. Isoisäni kuoli nuorena syöpään reilu kymmenen vuotta ennen syntymääni, eikä aiheeseen ole koskettu, jonka olen ymmärtänyt hyvin. Mummi sanoi hänestä kuitenkin hauskasti, että ”isoisäni oli mies, jota pitäisi pystyä pullottamaan”. Hän pudotti yhden parhaista metaforista, joita olen kuullut: ihmisessä oli jotain niin arvokasta ja ainutlaatuista, että hänen olemuksensa haluttaisiin säilöä talteen ja jakaa muille.
Saavuimme keskustaan ja vein hänet hänen toiveestaan esplanadinpuistoon ja kauppatorille. ”Täällä näki aina tuttuja”, hän sanoi kävellessämme kauppatorille. Se oli ollut ystävien kokoontumispaikka, josta haettiin ruokaa, vietettiin aikaa.
Mummi katseli kukkien värejä, haisteli niitä, kosketteli ja puhui niistä.
Menimme café Esplanadiin kulmapaikalle, koska hän tykkäsi seurata ihmisiä kahviloissa. Miten osa ei käytä sukkia, miksi monet pitävät lakkia sisällä päässään. En osannut vastata muuta kuin että se on aikamme ihmisten muotia (?).
Sain hetken hänen kanssaan, ja hän oli itse myös iloinen reissusta, jollaisia tuli harvoin tehtyä.
Mummi kaatui kotipihallaan ja hänen lonkka murtui pari viikkoa myöhemmin. Olotila heikkeni, ja hän on ollut pääasiassa hoitokodissa sen jälkeen, kykenemättömänä tehdä pitkiä kävelyitä.
Tämä opetti minulle haikealla tavalla, ettei elämää kannata lykätä myöhemmäksi. Se, mitä voi tehdä tänään, kannattaa tehdä tänään, sillä yhteiset hetket läheisten kanssa voivat päättyä odottamatta. Siksi elämää ei kannata siirtää tulevaisuuteen. Tästä jäi minulle muisto isoäitini kanssa – sellainen, jota en enää koskaan voi luoda uudelleen."
Tykkäsin kirjasta ärsyttävän paljon. Ajattelin että törmään etuoikeutettuun miesselittämiseen, ja toki, sitäkin oli tarjolla. Mutta kuka sitä etuoikeuksilleen mahtaa, ja ainakin Tuominen on käyttänyt osansa hyvin, tajunnut maailmasta paljonkin ja kohdannut niin kiinnostavia ihmisiä ja tilanteita, että anekdootteja kuunteli mielellään. Kirjoittaja lukee kirjansa itse, ja papillinen maneeri on semiärsyttävä - joka sanan jälkeen taidepaussi.
Tykkäsin kovasti työelämäpohdinnoista, tekemisen laadun korostamisesta ja kaikesta huolimatta hyvin humaanista otteesta elämään, kasvun asennetta kyllä piisaa.
Poskettoman hyvä kirja ajattelusta ja ajattelun ajattelusta. Eräänlainen oodi ihmisille ympärillä, ja kiitoslaulu. Elämänkerraksi tätä kirjaa on vaikea ajatella, koska teos on enemmänkin kokoelma sattumuksia tarinan muotoon puettuna. Kokonaisuuden ei olekaan tarkoitus olla yhtenäinen, vaan tilkkutäkki, kuten elämäkin. Ehdottoman suositeltava lukuelämys!
Jäin arpomaan kolmen ja neljän tähden väliin. Neljää olisivat puoltaneet kirjan monet helmet, todella puhuttelevat, jopa liikuttavat fragmentit, jotka saatan muistaakin; olenhan jo nyt kertonut niistä erinäisille ihmisille. Katkonainen lukutapa ja kokonaisuudesta lopulta liian moni kerskailuksi kokemani juttu kampesivat tähän.
Saku Tuomisen tarinat ovat ajatuksia herättäviä ja useampikin kertomus jätti tunnejäljen mutta tällä kertaa äänikirjaformaatti pudottaa pisteitä rajusti. Sujuvaan äänikirjan luentaan tottuneena Tuomisen. Tapa. Pitää. Tauko. Joka. Sanan. Jälkeen. Hiersi. Liikaa. Siksi suosittelen ennemmin luettuna.
”Palaute käynnisti itsessäni jonkin reflektioprosessin, jonka huomaan jatkuneen tähän päivään saakka. Mietin silloin ja mietin nyt kommenteista henkinyttä raivoa, ja sitä, kuinka eri tavalla asiat voi kokea esimerkiksi kahdessa vierekkäisessä pöydässä ja kuinka eri tavalla asioihin, kaikkeen mitä elämässämme tapahtuu, voi reagoida. Mietin sitäkin, millaisena muu elämä näyttäytyy, jos Savoyn terassille joutuminen laukaisee tälläisen reaktion.
Mietin myös sitä, kuinka suuri osa elämämme ärsytyksistä johtuu siitä, että olemme tunnistavinamme tilanteissa jotain sellaista, mitä niissä ei ole.”
Minulla ei ole mitään Saku Tuomista vastaan, mutta silti olin epäluuloinen tätä kirjaa kohtaan - vielä senkin jälkeen, kun useampi (fiksu) tuttu oli kehunut kirjaa. Odotuksena oli jonkinlainen ärsyttävä omakehumuistelo, jota Tuominen tässä kuitenkin pyrkii kaikin keinoin väistelemään. Mielenkiintoisia anekdootteja, mukavan maadoittunutta pohdiskelua, ihan hienoja elämänohjeitakin. Ei itsekorostusta, mutta ei myöskään kynttilä vakan alla.
Olen pitkään seurannut ihaillen Saku Tuomista, hänen elämäänsä ja uraansa. Miten joku onkaan niin älykäs, luova ja aikaansaava. Olen lukenut joitain Tuomisen kirjoja, mm. työelämän hallinnasta. Toisista olen pitänyt, toisista en niinkään.
Kirjassa Tuominen kertoo lyhyitä, sekalaista tarinoita elämänsä varrelta. Muistoja, joihin yleensä liittyy muita ihmisiä. Tarinoita ei ole mitenkään erityisemmin strukturoitu tai kategorisoitu, eivätkä ne etene kronologisesti kuin ehkä ihan löyhästi.
Tuominen pohtii muistamista. Mitä muistamme, mitä unohdamme. Miksi muistamme lapsuudesta ja nuoruudesta niin vähän. Miksi muistamme jotkut asiat kirkkaasti, mutta useimmat painuvat unholaan. Usein muistamme poikkeavat tilanteet, usein ne ikävät. Muistamme vain sen yhden kerran kun isä suuttui, ei niitä satoja kertoja, jolloin hän ei suuttunut.
Ja se mitä muistamme, onko se totuus? Muut läsnäolijat voivat muistaa asiat aivan toisella tavalla, jopa päinvastaisesti.
Tämä pohdinta oli mielenkiintoista, koska olen itsekin miettinyt paljon samaa ja harmitellut sitä että muistan niin vähän. Evoluutio on epäonnistunut, ihmisen muisti on surkea. Vai sittenkin, onko evoluutio oikeassa. Elämä on helpompaa kun unohtaa, kaikkea ei ole tarkoituskaan muistaa. Joka tapauksessa lohduttavaa, että sellainen menestyjä kuin Saku Tuominen tuskailee näiden samojen kysymysten parissa. Ehkä en siis itsekään ole aivan toivoton tapaus, kun unohdan ja olen unohtanut niin paljon.
Monet kirjan tarinoista olivat oikein huvittavia, nauroin monessa kohtaa ääneen.
”Päätin kysyä Miklulta asiasta, joka kiinnosti minua kovasti: ”Nyt kun olet tehnyt muutaman vuoden ajan työtä maailman parhaiden kanssa, osaatko arvioida, mikä erottaa ihan hyvät maailman parhaista?” Miklu mietti hetken ja vastasi:
”Luulen, että parhaat ovat poikkeuksellisen hyviä tunnistamaan olennaisen ja keskittymään siihen.””
Olen aina pitänyt Tuomisen tavasta kirjoittaa; valtavan näkemyksellisesti, mutta helposti ymmärrettävästi. Hänen kykynsä oivalluttaa on suorastaan häkellyttävä. Siltikin ennakko-odotukseni tätä teosta kohtaan oli lievä ärsytys ja odotin etuoikeutetun mieshenkilön itsekeskeistä viisastelua. Kirjan nimi ei myöskään osu minuun, vaan pidän sen ironiaa yksinkertaisesti huonona.
Mutta ei voi mitään, jälleen kerran Tuomisen teos on loistava. Hänen muistoistaan muodostuu kaunis, elämänmakuinen, kiitollisuutta ruokkiva upea tarina, jonka parissa vaikutuin monessakin kohtaa.
Ja inspiroiduin, sillä tämä vuoden 2024 ensimmäinen kirja herätti ajatuksen kirjoittaa vastaava oma muistelmateokseni (ei tietenkään julkaistavaksi, vaan omaksi iloksi) ja toteuttaa samalla yhtä uuden vuoden lupauksistani, mikä oli kirjoittaa enemmän.
(Helmet lukuhaaste 42 kohta. Kirjan nimessä on alaotsikko )
Katsoin kirjaston uutuushyllystä ääliöimäisen ärsyttävää kirjan nimeä, varmana että tuota ei ainakaan tarvitse lukea. Sitten tunnistin Tuomisen naaman, ja kirja siirtyi lainakasaan.
Ajatuksia herättäviä ja/tai hauskoja anekdootteja. Osaa tarinoista selittelin jo parillekin ihmiselle eteenpäin. Mukana yksittäisiä lauseita, joista oli kertakaikkisen innostunut, ja toisaalta tarinoita jotka vaativat koko luvun auetakseen.
Kirjoitustyyli on taas tyypillistä Tuomista, lyhyitä kappaleita, ytimekkäitä lauseita ja sinne tänne ripoteltua kursiivia. Joskus ärsyttävää, mutta enimmäkseen miellyttävää luettavaa.
Taattua Tuomisen laatua. Ytimekäs kirjoitustyyli teki kirjasta helppolukuisen ja sujuvasti eteenpäin soljuvan. Vaikka muistot olivat irrallisia palasia, niistä muotoutui silti yhteneväinen kokonaisuus. Varsin loogista, kun kyseessä on poikkeavasta tulokulmasta huolimatta elämäkerta. Ainut asia, mikä ärsytti oli jatkuva kursiivin käyttö. Se on Tuomiselle tyypillinen maneeri, jota ilman ainakin itse voisin hyvin elää. Mutta kaikkinensa mielenkiintoinen ja kattava katsaus Tuomisen elämään (tai enimmäkseen uraan) virkistävän erilaisesta kulmasta kerrottuna.
So-called autobiographies are often dull, self-important, and full of self-praise, but since I’ve listened to Saku Tuominen with interest in various contexts and forums, I decided to give his book a chance. In it, Saku shares his thoughts and reflections on thinking — and thinking about thinking — through short stories drawn from different stages of his life. This "autobiography" is more like a patchwork quilt of suitably brief and at times hilariously funny anecdotes from a man who’s been involved in all sorts of things.
Toisiinsa liittymättömistä lyhyistä Tuomiselle elämän aikana tapahtuneista sattumuksista ja oivalluksista koostuva kokoelma. Vähän mietin, olisiko kolmosen vai nelosen arvoinen kirja, mutta kääntyi jälkimmäiseen. Tuominen vaikuttaa osaavan vaihtaa näkökulmaa ja ymmärtävän erilaisuutta. Lisäpisteitä stoalaisen filosofian Amor Fati -tyyppisistä ajatuksista.
Ehkä jopa olisin voinut antaa 5⭐ mutta ei mikään kirja ole täydellinen 😁 Siis tavallaan kirja ei kertonut mistään, mutta toisaalta todella monta mielenkiintoista tarinaa ja/tai opetusta. Melkein teki mieli tehdä muistiinpanoja.
Hauska kokoelma Saku Tuomisen ajatuksia, joista tulee tunne, että olisi Sakun kanssa illallisella ja hän tarinoisi siellä elämänkokemuksiaan. Osa tarinoista on todella teräviä ja kaikki erinomaisen viihdyttäviä. Tätä oli ilo lukea!
Tykkäsin kirjasta ja tavasta, jossa Salu kertoi esimerkkien kautta tilanteista, joissa hän on oppinut jotain elämästä. Kirja antoi ajattelemisen aihetta ja sai reflektoimaan omia ajatuksia kirjan antiin. Ehkäpä opin itsekin kirjan myötä uusia asioita hyvästä elämästä.
Viime vuosina Sakun puheita kuulleille useita tuttuja tarinoita. Osaa kappaleista makusteli pitkään, osa taas ei harmikseni herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Toivoin neljää, annan kolme ja puoli tähteä.
Ei tosiaan perinteinen elämänkerta vaan ennemminkin kokoelma mielenkiintoisia kohtaamisia ja anekdootteja vuosien varrelta. Osaan näistä liittyy opetus. Varmasti jokaiselle lukijalle jää muutamia näistä lyhyistä tarinoista mieleen, sen verran moneen on Saku ehtinyt vuosien varrella mukaan.