Tositarina nuoren lappilaisnaisen elämänvalinnoista toisen maailmansodan loppuvaiheessa.
Kun Lapin sota yllättäen syttyi syksyllä 1944, sadat suomalaisnaiset lähtivät vetäytyvien saksalaisten mukaan. Yksi syistä oli rakkaus.
Kemiläinen konttoristi Annikki Pennanen, 23, ja saksalainen sotilas Peter Rasche, 21, eivät kihlautuessaan voineet aavistaa, millainen tulevaisuus heitä odotti. Tytär Gabi syntyi raunioituneessa, sodan hävinneessä Saksassa.
Äidin ja tyttären vaarallinen kotimatka katkesi palaavien suomalaisten leirille Hankoon, missä takaisin pyrkivät naiset kuulusteltiin maanpetoksesta epäiltyinä. Monien loppuelämää leimasivat häpeä ja hiljaisuus, mutta miten kävi Annikille?
Myönnän lähteneeni lukemaan tätä kirjaa kyynisesti, ja odottamatta liikoja. Jos jotain odotin, tylsää kuvausta ja tautologiaa. Kaikkea muuta sain. Kirja on kuvaus tapahtumista, joista tiedämme itse asiassa äärimmäisen vähän, sekä yhden tapahtumia kokeneen tarinan siinä rinnalla. Saksalaisten rooli ja asema toisen maailmansodan Lapissa on paljon monisävyisempi ja rikkaampi kuin tiedämmekään. Tässä se käy hyvin ilmi. Kirjailija Saarinen onnistuu kirjoittamaan tavalla, joka pitää lukijan koukussa, ollen samalla kaunis kuvaus hyvin henkilökohtaisestakin tarinasta. Kirjasta tekee mielenkiintoisen myös vahva tietopohja, sekä historian valottaminen. Lukiessa tuli useita ahaa elämyksiä ja oivalluksia. Kirja valotti myös vähemmän tunnettua naisten asemaa toisessa maailmansodassa. Lukukokemus oli loppuun asti sekä tunteita herättävä että mielenkiintoinen.
Kirja kertoo suomalaisen naisen ja saksalaisen soitilaan rakkaustarinan toisen maailmansodan ajalta. Saksalaissotilaiden mukaan lähteneistä naisista ja heidän lapsistaan on kirjoitettu viime vuosinakin, mutta Annikin tarinassa sävy on hieman erilainen. Nuoren parin suhde oli hyväksytty molemmissa suvuissa, toisin kuin ilmeisesti osassa tapauksissa oli. Kirja on paitsi elämänkerrallinen teos, myös tietokirja tai tutkielma saksalaisten soitilaiden mukaan lähteneistä suomalaisnaisista. Kirjoittaja kirjoittajaa sujuvaa tekstiä ja paikoin käyttää mielestäni hyvin rikasta kieltä ja kielikuvia.
Ajatuksia herättävä kirja. Oli mielenkiintoista kuunnella yhden sota-ajalla eläneen naisen elämäntarinaa. Jotenkin historia tuli myös lähemmäksi itseäni ja muuttui inhimillisemmäksi. Tavallisten ihmisten tarinat kiinnostavat minua.
Satu Saarinen kertoo kirjassaan Annikin sota ja rauha isoäitinsä ja isoisänsä rakkaustarinan toisen maailmansodan kiihkeimpään aikaan. Pari tapasi, kun Suomi ja Saksa olivat aseveljiä keskenään. Nuoruus ja rakkaus kuuluvat yhteen. Kun tuhannet saksalaiset aloittivat poistumisen Pohjois-Suomesta, lähti myös Annikki monen muun suomalaisnaisen mukana, ensin kohti Pohjois-Norjaa. Annikki oli ainoa lapsi, eikä hän silti kertonut vanhemmille mitään lähdöstään.
Kirjan ensimmäisellä aukealla olevassa kartassa on Annikin kulkema matka Kemistä Saksaan ja takaisin. Välissä olivat pysähtymiset. Saksassa odotti pakkotyö Saksan sotateollisuuden vaatimissa tehtävissä sodan runtelemassa maassa. Luulenpa, että seikkailunhalu oli jo lieventynyt tuossa vaiheessa, kun asumus oli mitä oli ja ruoka oli mitä oli ja hygienia oli todella alkeellista. Niiden lisäksi Annikki oli raskaana ja odotti kirjan kirjoittajan äitiä. Sodan loppupommitukset olivat myös käynnissä.
Saksassa oli pula kaikesta, joten Annikki päätti palata Suomeen. Hän odotti monta vuotta omaa Peteriä tulevaksi Suomeen, mutta Saksa ei antanut hänelle lupaa poistua. Kirjeet kyllä lensivät maiden välillä ja tunteet leiskuivat kuumina. Mitä lopulta tapahtui?
Pidin tästä kirjasta. Pidin sen tietopohjasta, kaikesta siitä mitä en ollut aiemmin tiennyt, sekä kirjoittajan henkilökohtaisesta suhteesta päähenkilöön. Minua miellytti kirjan kerrontatyyli, mikä ei puhunut minämuodossa vaan kertoi tapahtumista, välillä tuoden julki epävarmuutensa, tietämättömyytensä asioiden laidasta, siitä mitä oli tapahtunut, mitä oli ajateltu ja tehty. Se tyyli loi uskottavuutta sille kaikelle muulle. Ehkä eniten minua järkytti kohta missä saksalaisen isoäidin kerrottiin saaneen jonkun äiti-ristin (tms en kunnolla muista) saksalaisena kunnon äitinä jonka perimässä ei ollut juutalaista verta ties kuinka moneen sukupolveen. Järkytyn uudestaan tätä kirjoittaessani.
Mielenkiintoinen tarina ja aihe, hyvin kirjoitettu, ja varsinkin alussa kietoi mukaansa, mutta loppua kohden alkoi tuntua siltä, että tiivistää olisi voinut.