Jälkikuolema : Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta

by Katriina Huttunen

Holokausti ei mene ohi.

Viha ja syyllisyys ovat Euroopan yhteistä perintöä. Miten ymmärtää sitä mitä ei voi ymmärtää?

Jälkikuolema - epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta sisältää esseitä kuolemansurumyönteisen kirjallisuustyöläisen hyllystä. Teoksessa katsotaan keskitysleirikirjallisuuden taakse ja annetaan puheenvuoro selviytymisestään selviytymättömille epäonnistujille, kompastellaan idän ja lännen holokaustin nimettömien uhrien nimissä ja luetaan vanhaa ja uutta kirjallisuutta Norjan juutalaisten likvidoinnista, Buchenwaldin tanskalaisista poliiseista, Auschwitzin Sonderkommandosta ja sotalapsenlapsen syyllisyydestä.

Jälkikuolema tarkastelee syyllisen moraalia, kansanmurhan muistamista ja tietoista unohtamista, vaikenemisen mekanismeja, välttämätöntä häpeää, vastuukysymyksiä ja suremisen tärkeyttä.

Katriina Huttunen (s. 1959) on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja ja itsemurhasyyllisyyteen erikoistunut kuolemansurukirjailija.

Genres: Finnish Literature, Nonfiction

400 pages, Hardcover

Published October 1, 2023

About the author

Katriina Huttunen is a Finnish translator of Nordic languages and a writer.

Reviews

[Matti Karjalainen · Rating 3 out of 5]

Esseekokoelmassa "Jälkikuolema : Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta" (Tammi, 2023) kääntäjänäkin tutuksi tullut Katriina Huttunen käsittelee juutalaisten kansanmurhaa oman kirjahyllynsä välityksellä. Huttunen kokee, ettei hän ole kykeneväinen kirjoittamaan itse tapahtuneesta, vaan voi "kirjoittaa vain siitä mitä holokaustista on kirjoitettu ja miten sitä kirjallisuutta luen" (s. 11).

Näkökulmia holokaustiin tarjoilevat osin hyvinkin tunnetut nimet, Primo Levista Art Spiegelmaniin ja Rammstein-yhtyeeseen, mutta aihetta käsitellään myös tuntemattomammaksi jääneiden hahmojen ja tapahtumien kautta. En itse voinut sanoa tietäväni juuri mitään esimerkiksi norjalaisten hankalasta suhteesta kansanmurhaan.

Jossakin taustalla kulkee myös kirjailijan henkilökohtainen tragedia, tyttären itsemurha. "Toivo on surun vaarallisin vihollinen", Huttunen on kirjoittanut tyttärensä kuoleman jälkeen. Se osoittautuu mukalmaksi Tadeusz Borowskin (1922-1951) kirjaamasta ajatuksesta "toivo on holokaustin uhrin vaarallisin vihollinen" (s. 297). Entinen keskitysleirivanki Borowski päätyi hänkin itsemurhaan.

"Jälkikuolema" on raskas kirja teemojensa puolesta, eivätkä vyöryttävä esitystapa ja tekstin muotoilu päästä nekään lukijaa helpolla. Suosittelen kirjaa silti kaikille holokaustista kiinnostuneille. Neljäskään tähti ei kai olisi ollut vääryys.

[Iina Rahkola · Rating 3 out of 5]

Tämän kirjan ehdottomasti paras puoli on se, että se ei mässäile väkivallalla, eikä kerää huomiota keskitysleiriturismilla. Sen sijaan shokkiefekti tehdään tuomalla numerot todellisuuteen, ja tekemällä yksittäisestä numerosta yksilö. Näkökulman vaihtelu eri maiden vaihteleviin tapoihin käsitellä kirjoissaan holokaustia sai paikoin kuulijan hukkaamaan punaisen langan, mutta lopulta anekdootit muodostuivat osaksi isompaa kuvaa. Viimeinen essee, joka käsitteli Rammsteinin Deutchland - kappaletta oli ehdottomasti esseiden parhaimmistoa.
Äänikirjan kuuntelijan näkökulmasta oli toistuvasti tympeää, että saksan, norjan, ruotsin, ranskan ja tanskan kielillä olevat lauseet jätettiin kääntämättä. Mikä lienee ohjannut kustannustoimittajan kättä, kun hän on päättänyt, että saksankieliset pitkät lainaukset ovat yleistietoa, mutta latinankieliset sanonnat tulee kääntää.

[not-even-that · Rating 2.25 out of 5]

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani lehtijutun, jossa se asetettiin ikään kuin jatkumoksi kirjailijan omalle suruprosessille. Ajattelin, että rinnastus on jollain epämääräisellä mutta kiehtovalla tavalla tahditon: kuinka moni on loppujen lopuksi verrannut omaa suruaan holokaustista selviytymiseen tai rinnastanut ne? Toki Alain Resnais vie tahdittomuudessa voiton elokuvallaan Hiroshima, mon amour jossa Hiroshiman ydinpommi-isku rinnastetaan ranskalaisen uuden aallon tyypillisiin rakkaushuoliin, mutta silti. Loppujen lopuksi se ei ole niin iso osa kirjasta kuin olisin artikkelin perusteella kuvitellut: tietenkään. Se mainitaan johdannossa ja ehkä pari kertaa varsinaisessa tekstissä. On kuitenkin merkillepantavaa, että se ylipäätään on läsnä ja nivotaan tällä tavoin yhteen usein melko listamaisen ja luetteloivan tyylin sekaan yhtenä relevanttina faktana. Ylipäätään kirjallisuudesta poimittujen faktojen listauksen ohelle muodostuu asioita kasuaalisti ja joskus leikkimielisesti englanninkielisiä ilmaisuja käyttäen kommentoiva sivuääni, joka ei kuitenkaan mielestäni nivoudu koherentiksi narratiiviksi. Listojen banaalisuus, vailla suuntaa vaeltelevat eivät-aivan-esseistiset kommentit, surutyön vaivaannuttava metakertomus - ehkä vertailun äkkivääryys ja kirjan tyylillinen liminaalisuus kuvastavat suruprosessin solipsistisia piireitä, jossa muu maailma katoaa ja sopii siten keskitysleiriselviytymisen tulkintatavaksi. Kyseessä on siis varsin uniikki ja vaikeasti määriteltävä kirja, vaikka tätä ainutlaisuutta syökin monien tunnettujen holokaustirepresentaatioiden läpikäyminen.

Kirjan läpi kulkee holokaustikirjallisuudesta löytyvä vastakkainasettelu sanotaan vaikka positiivisten ja negativististen kirjojen välillä, mikä koskee laajemmin myös posiitivissävytteisen tunne-ja selviytymispuheen kritiikkiä terapiakulttuurissa - tai paremmin, sen rajoja. Positiivisiin kirjoihin voi lukea Viktor Franklin Man's Search for Meaning tai Edith Gegerin Choice: Embrace The Possible, kun taas negativistisia kirjoja edustavat esim. Jean Améryn ja Lawrence Langerin teokset. Johonkin välimaastoon asettuu omituinen kuriositeetti, jonka kirjailija fantasioi natsi-isästään helvetin kidutuksissa. Loppupäätelmä taitaa kallistua negativististen kirjojen puolelle: toivon ajatus kiistetään äärimmäisiin tilanteisiin soveltumattomana. Viktor Franklin lempeä kurottaminen kohti tarkoitusta keskistysleirin mudasta törmäytetään säälimättä varsin tarkoituksetonta tuhoa huokuvan kuvaston kanssa. Vaikka kirja ei ole kokonaisuudessaan poleeminen, loppupäätelmän pessimistisyys saa retorista tukea juuri tästä kontrastista. Terapiapuhe perustuu toivoon: mutta esimerkiksi Tadeusz Borowski toteaa, että keskitysleirien kontekstissa nimenomaan toivo on kaikista pahin vihollinen, koska se luulottelee että vihollinen ehkä hellittää vaikka on osoittanut täyden epäkunnioituksensa. Holokaustista ei siis tulisi Huttusen mukaan etsiä tarkoitusta Franklin tapaan, vaan se tulisi nähdä ennemmin retoriikan lamauttavana tyhjiönä. Valinta vaikuttaa pyörivän kunniallisuuden ympärillä: utilitaristisesta lähtökohdasta on vaikea ymmärtää Franklin projektin täydellistä kieltämistä, koska se tarjoaa ihmisille tarkoituksen kautta mielihyvää vaikeissa tilanteissa - mitä sitten, vaikka se olisi valheellista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä lähtökohta ei tee kunniaa kärsimyksen todellisuudelle ja sille, mitä sen myötä menetetään.

Huttunen luonnehtii kirjaansa epämukaviksi ajatuksiksi, mutta selaillessani Katri Ylisen Saatanallinen Paniikki-teosta huomasin mielenkiintoisen kontrastin tähän teemaan liittyen. Kyseisessä kirjassa Jiri Keronen sanoo holokaustin kieltämisen olevan kaikista saatanallisinta, koska se on niin suuri tabu - eli voisiko kääntää, epämukavinta, pahan mielen asioita? Suuri ristiriita muodostuu siitä, että uskon vahvasti että Huttunen toivoisi mieluummin että voisi uskoa, että hänen kuvaamiansa asioita ei ole tapahtunut - koko käsittelyprosessin hankaluus vaikuttaa perustuvan siihen. Puhutaan siis kahden eri tason konfrontaatiosta: ensimmäisessä kritiikki on usein toistetun paheksuttuihin asioihin liittyvän väitteen vastakohdan omaksumista, toisessa ajatellaan että usein toistettu paheksuttuihin asioihin liityvä väite on jollain tavalla ulkokultainen ja piilottelee kohteensa luonteen esimerkiksi inspirationaalisiin tarinoihin. Tässä tulkinnassa holokausti on kyllä osa ihmisten retoriikkaa, mutta se palautuu aina johonkin Schindlerin Lista-tarinaan tai Pianisti-tyyliseen kulttuurin riemuvoittoon. Se todellisen, statistiikaksi jääneen, pienen uhrin todellisuus jää draaman kaaren vaatimusten ja kertomusten tuolle puolen. Siispä taiteessakin holokausti edustaa usein jotain, mikä ylittää retoriikan; jotain mistä ei voi puhua, mutta mistä ei voi myöskään vaieta. Toisaalta, holokaustin kieltäminen, joka poistaisi mahdolliset komplikaatiot, on rikollista ja Franklin toivon kritisoiminen ei ole - huono puoli tässä on se, että kukaan ei saa nyt oikeasti tietää, mitä ajattelen asiasta.

Holokausti näyttäytyy jonkinlaisena historiattomuuden solmuhetkenä: brutaalina nykyhetkenä, jonka takana on menneisyys jonka kulminaatio se on ja jonka edessä on tulevaisuus jota se selittää ja tulkitsee, mutta joka itsessään ei ole osa jatkumoa. Jos on esitetty hyvin perustein argumenttejä, jonka mukaan holokaustin kiistämisen kieltäminen ruokkii "kielletty hedelmä" tyyppistä ajattelua, niin samoin voidaan myös tarttua sen alkuräjähdysmäiseen rooliin vastareaktioiden selittämisessä. Holokaustin noumenaalinen, sanoinkuvaamaton aspekti näkyy äänenpainojen muunnoksissa ja Huttusen kuvaamassa väkinäisessä toiveikkuudessa; se näkyy myös toiveikkuuden muovaamassa sentimentalismissa, johon vääjäämättä reagoidaan kainalopieru-tyyppisesti. Olen laittanut lukulistalleni/oikeammin Random Book Generatorilleni joitain kirjoja liittoutuneiden tekemistä sotarikoksista Saksalaisia rikollisia vastaan: ja arvosteluissa on settiä tyyliin "lue jos uskallat hähä eikö liittoutuneet ollutkaan hyviksiä", mikä on mielestäni heidän osaltaan massiivinen ylireaktio joka nähdäkseni perustuu siihen, että toisen maailmansodan julmuudet on täytynyt esittää käärittynä väärään toiveikkuuteen ja Franklin kaltaisiin melkein elämää suurempien ihmiskunnan pelastajien auraan. Tähän äärimmäisten tilanteiden ja inspiroivien selviytymistarinoiden yhdistelmään liittyy selkeästi fataalin korneja kitsch-elementtejä. Kun Holokausti nähdään jatkumona kolonialismista sen kehityksessä Whig-historiallisen tekopyhyyden kautta sosiaalidarwinistiseen ideologiaan, jossa "alempia kansoja" ei enää tule kehittää vaan ne voi vain tuhota, voidaan nähdä jo kaikki Holokaustin elementit ennakoituna esimerkiksi Herero-kansanmurhassa, jonka Vernichtungsbefehlit ym. on hyvin dokumentoitua modernia historiaa tarkoituksellisen tuhoamisen ideologiasta. Kun Holokausti näivettyy täysin de-kontekstualisoiduksi spektaakkeliksi, ei ymmärretä että tuhoaminen on jo virallisen ideologian perusteella täysin odotettavissa. Niinpä loppupeleissä Franklin kurotus kohti ulkopuolelta löytyvää tarkoitusta - oli se kuinka illusorinen hyvänsä - näyttäytyy tässäkin alttiina dignitaristiselle kritiikille huolimatta sen tuottamasta hedonisesta arvosta.

[Sami Eerola · Rating 5 out of 5]

Todella hyvä kirja holokaustikirjallisuudesta ja erityisesti otsikossa mainituista epämukavista ajatuksista, jotka liittyvät holokaustin erilaisiin yksityiskohtiin, jotka vaikeuttavat myyttiä, että vain vakaumukselliset natsit olivat syyllisiä holokaustiin ja siitä selvinneet ovat erityislaatuisia ihmisiä

Koska tämä kirja on syvästi henkilökohtainen, en moiti sen kirjoittajan syvästi ateistista, nihilististä ja melkein ihmisvihamiellistä asennetta. Minusta kirjoittaja perustelee pitkin kirjaa aika hyvin miksi ajattelee kuten ajattelee. Itsekin olen ateisti, joten on virkistävää kuulla ettei holokausti ole sellainen tilanne, jossa "tarvitaan" Jumalaa. Kirjailijan teesi on itseasiassa että holokausti todistaa ettei jumalaa ole. Elämällä ei ole mitään tarkoitusta ja kaikki holokaustissa kuolleet, kuolivat turhaan ja sieltä selvinneet, selvisivät sattumalta. Holokausti on vain kauhistuttava esimerkki ihmisen pahuudesta. Ei mitään muuta

[Iira · Rating 4 out of 5]

Vaivaannuttavan kipeä, mutta juuri siten, kuten pitää. Hienoa, että käsitellään myös pohjoismaiden ja Suomen holokaustin aikaisia tapahtumia ja kohtaloita kattavasti. Hiukan listamaisuutta, lisäksi ihmettelin äänikirjassa sitä, miten jotkin vieraskieliset pitkähköt sitaatit oli jätetty kääntämättä kokonaan.

[Tiina · Rating 4 out of 5]

Kaunis ja melankolinen esseekokoelma syyllisyydestä, kansanmurhasta, vaikenemisesta ja etenkin surusta.