Kiehtova teos koirista, ihmisistä ja tieteen tekemisen eettisyydestä
Hyytävä tarina vie Moskovan kaduille ja tieteen synkkään historiaan, missä koirat heräsivät kuolleista, lensivät avaruuteen ja kantoivat kahta päätä.
1950-luvulla Moskovan kaduilta alkoi kadota pieniä, vaaleaturkkisia koiria eikä kukaan tiennyt, mitä niille kävi. Nyt tiedämme. Koirat päätyivät tutkijoiden käsiin, ja niistä tuli kokeellisen lääketieteen ja avaruuskilpailun pioneereja. Sitkeistä katukoirista tuli ensimmäisiä avaruuslentäjiä ja niille tehtiin ensimmäiset elinsiirrot.
Tarina on hurja, mutta lukija saa oppaakseen kirjoittajan, joka asennoituu eläimiin ja eläimiä tutkiviin ihmisiin kiinnostuneesti ja myötätuntoisesti. Julmuuden vastapainona kirjassa tavataan tutkijoita, jotka tuovat koe-eläimiä kotiinsa toipumaan ja viettämään viimeisiä hetkiään. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin he pohtivat tekojensa oikeutusta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja meidänkin aikaamme katsotaan vielä joskus silmät ihmetyksestä selällään.
Iina Kohonen on taiteen tohtori ja tutkimusetiikan erityisasiantuntija. Hän tutkinut 1950-luvun Neuvostoliiton tiedettä ja kulttuuria. Työssään hän on jo vuosia ratkonut tutkimusetiikkaan liittyviä kiistoja ja neuvonut tutkijoita tieteen tekemisen etiikassa. Hän rakastaa kummallista tiedettä ja vanhoja valokuvia. Ja koiria.
Iina Kohosen "Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä" (Tammi, 2024) kertoo kulkukoirista, jotka valjastettiin vetämään itänaapurimme tieteellisen tutkimuksen vankkureita. Keskiöön nousevat Vladimir Demihovin tekemät melko kammottavat elinsiirtokokeet moskovalaisille kulkukoirille (sieltä kirjan nimi) sekä Neuvostoliiton avaruusohjelmaan osallistuneet koirat. Kirjassa käsitellään myös yleisemmin tieteen etiikan ja eläinkokeiden historiaa.
Avaruustutkimusta käsittelevä loppupuolisko kiinnosti minua eniten. Loppuvuodesta 1957 avaruudessa käynyt Laika on "rakettikoirista" epäilemättä kuuluisin, mutta sen lisäksi oli muitakin, vähemmälle huomiolle jääneitä koiruuksia. Esimerkiksi Otvaznaja-niminen koira kävi avaruudessa peräti viisi kertaa. Kiinnostava oli lukea muun muassa siitä, miten koirat olivat kosmonauteille vähän niin kuin nelijalkaisia kollegoita, joista pidettiin huolta ja joiden menehtymistä onnettomuuksissa surtiin - toki epävirallisesti ja yksityisesti, sillä Neuvostoliitolle tyypilliseen tapaan epäonnistuneista kokeista ei tietenkään tiedotettu julkisuuteen.
Kokonaisuus jäi vähän hajanaiseksi. Olen sillä tavalla vähän hassu lukija, etten oikein haluaisi kirjailijan sisällyttävän itseään kirjansa sivulle. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän Iinaa ja enemmän Laikaa, olisin epäilemättä voinut antaa kirjalle kolmannenkin tähden.
En tiennyt mitä odottaa kun ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Koiria, totta kai, eläinkokeita, julmuutta ja kuolemaa. Mutta en osannut odottaa kyynelehtiväni Gazenkon päiväkirjan merkinnöille—ja niiden puutteelle, noille tyhjille sivuille jotka jäävät ajatuksiini—enkä osannut odottaa hellyyttä, välittämistä.
En osaa sanoa mitään järkevää juuri nyt, joten jätän tämän tähän, pienen pätkän tästä kirjasta joka sai minut itkemään.
Olivatko Demihovin ja Gazenkon koirat lemmikkejä? Heillä oli nimet. Itse asiassa tutkimukseen käytetyillä koirilla on aina ollut nimet. Löysin Kansalliskirjastosta muutamia Ivan Pavlovin tutkimuksia, ja jokaisen tutkimusprotokollan lopussa on monta sivua pelkästään koirien nimiä. Joka ikisellä koekoiralla oli oma nimi. Kirjojen lopussa on listattu kymmenittäin koiria, kaikki siististi aakkostettuna hakemistoon: August, Begemot ja John, Diana, Miska ja Paris. Kaikilla oma pieni paikkansa tieteen historiassa.
Vangitseva kirja, joka käsittelee aihettaan laajemmin suhdettamme eläimiin, tutkimusetiikkaa ja tieteen roolia osana ulkopolitiittista vaikuttamista. Kirjan kaksi rinnakkaistarinaa, Demihovin kirurgiset kokeilut ja Gazenkon kosmonauttikoirat, rikastavat toisiaan ja vastustavat liian yksikertaistavia tulkintoja ihmisen ja eläimen suhteesta osana totalitaarisen Neuvostoliiton tutkimuskulttuuria ja tiedepropagandaa. Kirjan loppupuolella tarinat kontekstualisoidaan onnistuneesti nykypäivään. Kaksipäinen koira on ehdottomasti yksi vuoden tietokirjallisuushelmiä, jonka soisi käännettävän myös muille kielille.
Book about politics, science, animal testing, brutality but also kind relationships between humans and dogs. Sad substories, maybe not the best readings for animal friendly people. The true heroes of this story are those few animals who survived, and those many who didn't.
Mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava luettava, mutta sisällöltään jäi kuitenkin pettymykseksi siihen verrattuna mitä kirja ja lehtijutut antoi olettaa. Hieman itseään toistava ja suppea sisältö
Varsinkin kirjan alkupuolella oli vaikeaa saada otetta ja jouduin miettimään mitä kirja haluaa käsitellä. Toisella puoliskolla, avaruuskoiria käsitellässä, kirja parani huomattavasti ja luinkin loput yhden illan aikana.
Tutkimus oli Neuvostoliitossa sekä salaista että osa propagandakoneistoa. Tosi kiehtovia pohdintoja siitä, miten tutkimusetiikka on sidoksissa aikaansa.
Kirjasta jäi vähän ristiriitaiset mielipiteet: osasta pidin todella paljon, osa taas vain ärsytti.
Isoin osa tässä on se, minkä kirjailja itsekin monta kertaa sanoo: Ukrainan sodan alettua hän ei voinut hakea kirjaan materiaalia Venäjältä. Lähteitä on käytetty tosi paljon, mutta harmillisesti tietoa ja vielä suoraa tietoa tapahtumapaikalta on niissä aika vähän. Huomattava osa kirjasta onkin tutkijan omaa kommentointia tutkimuksen tekemisestä, tietojen löytämisestä, koirien kokemuksen pohtimisesta jne. Teos myös tuntuu haahuilevan ympäriinsä ja siitä on hankala sanoa, mistä se yrittää kertoa: tutkijoista vai koirista koe-eläiminä? Kumpaankaan ei lopulta perehdytä hirveän paljon.
Yksi iso ongelma oli itselläni myös kirjan vähäinen kuvitus. Kirjailja kuvaa tässä monta kertaa videoita ja videoiden tapahtumia sekä ihmisten reaktioita videoihin sekä kuviin, mutta lopulta kirjassa on kymmenkunta kuvaa. Monesti ihan ärsyttää, kun kuvaillaan jotain harvinaista teosta, jota on jäljellä enää muutamia kappaleita ja jonka saa lainattua Helsingin kirjastosta vain erityisluvalla ja sitten kirjassa olevista tärkeistä kaavioista ym. ei ola laitettu kuvaakaan teokseen...
Teoksessa on paljon juttua ja se on hyvin kirjoitettu, mutta siitä tulee olo, että kirjailija on vaihtanut ideaa ja käsittelytapaa monta kertaa kirjan aikana eikä ole lopulta osannut päättää, mistä varsinaisesti kirjan pitäisi kertoa. Ihan ok ja jos tunteikkaasti kirjoitettu tietokirja iskee, on tämä varmasti mielenkiintoinen ja koskettava.
Todella vahva ja ravisuttava teos! Alunperin luonnostelin neljän tähden arviota koska avaruuskoirista kertova osio oli itselleni mieleisempi kuin Demihovista kertova, mutta kirjan loppusanat tekivät kritiikkini tyhjäksi niin että suorastaan hävettää. Itsekin nimesin ensimmäisen koirani -monien muiden, mm. Aki Kaurismäen tavoin - Laikaksi. Teos tarjoaa myös niille, joille eläinetiikka ja kriittinen eläintutkimus on jo tuttua, paljon. Itsekin päädyin ostamaan kirjan luettuani siitä ensimmäiset kymmenen sivua ilmaisesta näytteestä - teksti on lumoavaa ja suorastaan vangitsevaa. Toivon todella lukevani kirjoittajalta paljon lisää.
Jännittävä pala historiaa, eli Neuvostoliitossa tehdyistä eläinkokeista, yksissä kansissa. On mielenkiintoista seurata tutkijan/kirjoittajan valintoja, mihin asiaan ja miksi hän tarttuu kirjassa seuraavaksi. Se toi kirjoittamisen ja selvittämisen tuskan lähemmäksi lukijaa. Toisaalta se toimi vieraannuttavana elementtinä. Olisin halunnut lukea enemmän avaruuskoirista.
Tartuin kirjaan sen kummemmin miettimättä ja yllätyksekseni hotkaisin sen kahdessa illassa. Kirja vei täysin mennessään ja valaisi ansiokkaasti sellaista osaa historiaa ja yhteiskuntaa, mikä on itseltäni aiemmin jäänyt vähemmälle huomiolle. Aihe on mielenkiintoinen ja samalla erittäin, erittäin karu.