Korvaushoito

by Hanna-Riikka Kuisma

Trillerimäinen tarina lamavuosina levinneestä huumeaallosta ja sen veteraaneista.

Päihdemaailmasta irtautuneen miehen elämä järkkyy, kun hän saa uuden vinkin vuosikymmeniä sitten kadonneen pikkusiskonsa vaiheista. Selvittääkseen siskonsa kohtalon hänen on kohdattava myös oma menneisyytensä armottomassa huumemaailmassa.

Kahdessa aikatasossa vyöryvä romaani valaisee yhteiskuntamme syvimpiä varjoja ja päihdepolitiikan vaiheita Suomen teollisuuskaupungeissa 1990-luvulta nykypäivään.

Hanna-Riikka Kuisma on kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuudella huomioitu kirjailija, joka tunnetaan ihmismielen ja nyky-yhteiskuntamme pimeitä puolia kartoittavista romaaneistaan.

Genres: Fiction

350 pages, Hardcover

First published February 22, 2024

About the author

Hanna-Riikka Kuisma is a Finnish Finlandia Prize nominated author who is known for her novels that explore the dark sides of the human mind and our modern society.

Reviews

[Readerwhy]

En liioittele, kun kerron, että Korvaushoito sai minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko henkilökohtaisen elämäni. Se vei niin täysin mukanaan, että kun olin viimeisen sivun lukenut huomasin, että olin tiedostamattani ollut vahvassa fyysisen jännityksen tilassa, joka purkautui outona tärinänä.

Kun elämme aikoja, jolloin rulettavat sen tapaiset ilmaukset kuin "mene töihin" ja "oma vika", ja jolloin ollaan aivan liian usein valmiita viemään elämisen oikeudet niiltä, jotka eivät ole ns. tuottavia yhteiskunnan jäseniä, on entistä tärkeämpää antaa ääni niille, jotka eivät sitä itse pysty tekemään.

Korvaushoito on huimaavan intensiivinen kuvaus miehestä, jolla on rankka huumetausta, josta hän on pyrkimässä eroon korvaushoidon avulla.

Teos liikkuu sekä miehen nykyisyydessä, jossa hänen elämänsä on siinä määrin kuosissa kuin sen on mahdollista olla, että hänen menneisyydessään, jota hallitsevat addiktio ja huumehelvetin karu meininki, jossa moni putoaa "pelistä" lopullisesti pois.

Kuisma onnistuu ja loistavasti onnistuukin kuvaamaan teoksen päähenkilön elämää sisältä päin. Tämä on tärkeää, sillä muutoin jo muutenkin marginalisoituun ihmisryhmään kuuluva tulisi kerronnan kautta marginalisoitua uudestaan.

Korvaushoidossa addiktit eivät olet ne. Ne jotkut, joiden olemassaolon lukija voisi pitää etäällä liittämällä heidät epämääräiseen, itsestä kaukana olevaan - nykyisin yhä useammin ja kovemmin sanoin - halveksittavaan ne-joukkoon.

Kuisman romaani on huumeaddiktin anatomia. Hänen elämänsä epätoivo, pyrkimykset, nöyryytykset, toivottomuus, ihmissuhteet, liian monet ja liian varhaiset kaverien kuolemat. Mutta. Se on myös sinnikäs valon kipinä ja rakkauden ravitsema toivo.

Korvaushoito muistuttaa, että huumeaddiktiksi ei synnytä, vaan ajaudutaan. Syyt ovat moninaisia, mutta tarinat yksilöllisiä. Teoksen kaunistelematon realismi iskee vasten kasvoja ja vaikka kyse on fiktiosta tuntuu kaikki luettu järkyttävän todelta ja oikeassa elämässä tapahtuvalta.

Hanna-Riikka Kuismalla on ilmiömäinen kyky tuoda romaanihenkilönsä liki lukijaa ja tuoda heidän kauttaan esiin yhteiskunnan varjoisempia puolia ilman minkään asteista tuntua sosiaalipornosta. Korvaushoidon kaltaisia romaaneja me tarvitsemme, jotta ymmärtäisimme enemmän ja tuomitsisimme vähemmän.

[Tuulia · Rating 2 out of 5]

Tää on tällane pirkka trainspotting. Näki tosi selvästi Irvine Welshiltä saadun inspiraation, joko tietoisen tai tiedostamattoman, mutta jos haluaa lukee hyvän romaanin huumeidenkäyttäjistä nii ehdottomasti skippaa tää ja menee ite lähteelle. Trainspotting on nii vaikuttava että tää vaan kyl kalpenee sen rinnalla, etenkin kun yhtäläisyyksiä ei voi olla näkemättä.

Siis toisaalta ei tää oo huono mut ei erityisen hyväkään. Hahmot jäi jotenkin etäiseksi, päähenkilö mukaan lukien. Päähenkilö oli persoonaton ja tuntui jotenkin kliseiseltä. Ei ollut oikein sellasta mihin tarttua, mikä tekisi yksilöllisen, jotain mikä saisi empatian päähenkilön puolelle, vaikka se tekisikin kaikenlaista. Olisin mieluummin kuullut vaikka Jofen elämätarinan, joka oli kiinnostavampi ja moniulotteisempi hahmo omasta mielestä. Loppu oli ehkä vähän jotenkin antiklimaattinen ja muutenkin olisin kaivannut etenkin vaimon hahmosta jotain irti kun nyt se jäi vain kasvottomaksi enkeliksi, eikä selvinnyt oikein mitä se tässä meidän päähenkilössä näki tai mitkä sen omat ongelmat tai tausta oli. Jotain tästä vaan jää puuttumaan. Jotakin trillerin- tai dekkarinomaisya tässä myös ehkä vähän yritettiin rakentaa mut se lässähti kyl romaanin lopussa kokonaan. Toisaalta oli tää ihan siinä mielessä vetävä lukasin tän aika kerralla, mutta jotenkin kivuliaan keskinkertainen kun on lukenut samasta aiheesta mestariteoksia.

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Kuisman kirjat täyttyy lukea sellaisena hetkenä, että kirjan voi ahmia ilman suuria taukoja. Sillä lukiessa kirjassa elää niin kauan kuin kirjaa kestää ja hetki sen jälkeen. En siis suojele itseäni ja lue pätkiä kerrallaan vaan uppoan kirjaan täysin vaikka tiedän, että todellisuus ei pysy silloin ihan läsnä ja omat rajat hälvenee.
Lukeminen on henkilökohtainen tila, jonne ei kaipaa muita.

[Juha Viitanen · Rating 4 out of 5]

Hanna-Riikka Kuismalta olen aiemmin lukenut romaanit Kerrostalo (joka oli muistaakseni Finlandia-palkintoehdokkaanakin) ja Syyllinen. Kerrostalon olen lukenut ennen "Goodreads-aikojani", joten siitä ei ole arvostelua. Syyllinen-romaanista olen näemmä pitänyt, mutta vähentänyt arviosta pisteita romaanin ahdistavuuden vuoksi.

Olen aika varma, otta moni pitää myös Korvaushoito-romaania ahdistavana. Rankkaa ja raskasta luettavaa tämä oli paikoin. Kyseessä on kahdella aikatasolla liikkuva tarina narkkarista, hänen elämästään ja lähipiiristään. Kirjalija Kuisma kertoo, että tarina on tarkastettu kokemusasiantuntijalla eli ilmeisemmin entisellä narkkarilla. Hyvin uskottavaa tekstiä Kuisma kirjoittaa. Kaunokirjallisuudella pääsi taas sellaiseen maailmaan, joka on itselle ihan vieras. Ja ihan hyvää teki lukea narkkarien maailmasta: taas ehkä vähän paremmin ymmärrän joidenkin kanssaihmisten maailmaa ja elämää.

Pieni miinus hän-pronominin käytöstä. Koska päähenkilön nimeä ei kerrottu, hänestä puhuttiin "hänenä". Välillä jokainen lause alkoi Hän-sanalla ja kun virkkeessä puhuttiin muista ihmisistä, meni välillä hieman sekaisin, keneen "hänellä" viitattiin.

Kokonaisuutena erittäin vaikuttavaa tekstiä. Arvioksi 3,8/5.
Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (2024).

[Heidi · Rating 5 out of 5]

Vähäosaisrankistelu ei ole teekuppini taiteessa. Mutta tämäpä olikin niin hieno teos, että koukutui (eh), opin, ymmärsin ja itkin ihan kauheesti lopuksi.

[Saila · Rating 3 out of 5]

Hyvä kirja! Tosi raadollinen ja todentuntuinen kuvaus huumeriippuvuudesta ja kirjailijan tarkka kerronta on upeeta luettavaa. Jäi silti olo että jotain vielä puuttui, ehkä siksi, että kirjan kuvauksen luonnehdinta ”trillerimäinen” on mun mielestä harhaanjohtava. Olisi myös varmaan kannattanut lukea ihan fyysisenä kirjana, sillä ainakin äänikirjassa oli vaikea pysyä perässä kun kerronta heitteli nykyajan ja menneen välillä.

[Tytti Hirvonen · Rating 4 out of 5]

Kaunistelematon ja karu kuvaus huumeriippuvuuteen ajatumisesta ja riippuvuussairauden moniulotteisesta luonteesta. Tiivistä ja todella realistisen tuntuista kerrontaa, joka teki kirjan lukemisesta melko raskaan tuntuista. Rakastahan se elämä huumeriippuvaisena taatusti onkin! Suosittelen.

[Anna-Mari Kaján · Rating 3 out of 5]

Pidin tästä kirjasta, mutta minulla oli silti kaksi keskenään ristiriitaista ajatusta tämän kirjan merkityksestä.

Vaihtoehto yksi: tiedän ja tiedämme jo aika hyvin, millaista narkomaanien elämä pahimmillaan on. Trainspotting, Suomessa Reindeerspotting ja vastaavat elokuvat ovat kuvanneet huumehelvetin mielen- ja konreettisen maiseman jo kauan aikaa sitten. Tarvitaanko tuon väkivaltaisen, ankean ja samaa kehää pyörivän elämän kuvaamista lisää? Mitä uutta päihdeluolista kirjoittaminen tuo?

Vaihtoehto kaksi: on tärkeää, että kirjallisuudessa näkyy myös narkomaanit ja päihteisiin liittyvä alamaailma, sillä tämä todellisuus on olemassa kuuluisista elokuvista huolimatta edelleen. Suomessa on valtavasti päihdeongelmista kärsiviä ihmisiä, ihmisraunioita, joiden auttamiseen ei ole tarpeeksi resursseja, ei aina ymmärrystä eikä etenkään poliittista tahtoa. Kirjallisuus voi antaa aina uudenlaista ymmärrystä ja lisätä empatiaa kaiken alfa-pvp-uutisoinnin keskellä.

Kallistun selvästi numero kahteen.

Tämä ei ole mielestäni paras Kuisman kirja (Kerrostalo ehkä on?), mutta vetävästi kirjoitettu. En ole varmaan koskaan lukenut niin tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta eri päihteistä, korvausaineista ja lukuisista katunimistä. Luin tämän aika sukkelaan ja kiinnostuksella, vaikka samalla kirja oli aiheensa mukaisesti tuskastuttavankin monotoninen. Kaikki toistui, kuten narkomaanin elämä kiertää kehää.

Pidin erityisesti siitä, että vaikka päähenkilö on tavallaan päässytkin kuiville korvaushoidon avulla, niin hän ei ole mikään päihteistä sankarillisesti selvinnyt urho, vaan antisankari, jolle edelleen annetaan vain lusikalla. Päihteiden käytön lopettamisen (ja uudestaan lopettamisen, ja taas lopettamisen, ja sitten taas lopettamisen) jälkeenkin narkomaani saa taistella itsekunnioituksensa, autonomiansa ja kadonneen terveytensä puolesta, ja harvoin on onni hänen puolellaan.

[Lyyra Virtanen · Rating 5 out of 5]

Oon lukenut Kuismalta hänen kolme viimeisintä romaaniaan ja niiden kaunokirjallinen laatu tuntuu paranevan romaani romaanilta. Korvaushoito siis suosikkini tähän mennessä, Syyllisestä pidin myös kovasti siinä missä Kerrostalo jäi useine päähenkilöineen vähän etäisemmäksi ja pinnallisemmaksi.

Korvaushoito on erinomainen teos. Pyörii päässä vielä päiviä (todennäköisesti viikkojakin) lukemisen jälkeen. En tunne päihdemaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ainakin itselle oli todella vakuuttava kuvaus kaikkine yksityiskohtineen. Ihan loppuun olisin kaivannut vielä jotain, mutta en osaa sanoa mitä – toisaalta kai eräänlainen antiklimaattisuus on addiktiosta selvinneille suuri onni ja voitto.

[Aleksi Pirinen · Rating 4 out of 5]

En aluksi uskonut pitäväni teoksesta, sillä alussa tietynlainen maskuliinisuuden puinti ei oikein iskenyt minuun. Olen kuitenkin iloinen, etten jättänyt tätä sikseen sen takia, sillä sitten olisi jäänyt todella vaikuttava teos lukematta! Pidin erityisesti kerronnan ajallisesta jäsentymisestä, se piti jännitystä hyvin yllä. Teoksen aihe on myös todella ajankohtainen sekä yhteiskunnallisesti merkittävä! Suosittelen.

[Kaisa · Rating 4 out of 5]

Raskaasta aiheesta huolimatta jotenkin lempeällä tavalla kirjoitettu tarina sairaudesta, jota myös päihderiippuvuudeksi kutsutaan. Inhimillinen ote, ei yhtään hehkutusta, vaan empaattinen lähestyminen karuun kohtaloon. Pitkä lukuaika ei haitannut, vaan kirja ja tarina piti otteessaan. Pistänpä lisää Kuismaa lukulistalle, pari on tullutkin jo luettua.

[Jutta · Rating 4 out of 5]

Tämä oli intensiivinen lukukokemus. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Jännästi tuntui ihan siltä, että olisin lukenut elämäkertaa, koska tarina tuntui niin todelliselta. Tämä oli myös tosi ahdistava jopa siinä määrin, että välillä tuli jopa ihan fyysisesti paha olo tätä lukiessa. Kuitenkin ihan viimeiset sivut käänsivät tunnelman toiveikkaaksi, kun siihen asti olin aika varma siitä, että tämä ei pääty hyvin. Olen lukenut aika paljon päihteiden käytöstä kertovia kirjoja, ja kyllä tämä omissa lukukokemuksissa sijoittuu kärkipäähän. Ainoa asia, josta selkeästi en pitänyt, oli kirjan kertojaratkaisu.

[Inka Partanen · Rating 4 out of 5]

En oikein osannut suhtautua kirjaan, joka tuntui dokumentilta mutta johon kuitenkin oli punottu monenlaista muutakin genreä mukaan. Aika kunnianhimoinen siis ja loppua kohti koko ajan koukuttavampi (sic).

[Anni · Rating 3 out of 5]

Ahmin kirjan, elin päähenkilön mukana, pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Kirjassa oli vahva kronologisen elämäkerran viba ja kerrontatapa (hyvässä ja pahassa), joten tyylillisesti oli hieman hämmentävää että se olikin fiktiota.

[Jöle · Rating 4 out of 5]

Synkkä. Masentava. Ahdistava. Turhauttava. Ärsyttävä. Toiveikas.
Hyvä!

[Vilma Anniina · Rating 4 out of 5]

Uskottava ja vaikuttava tarina päihdemaailmasta ja siitä irtaantumisesta sekä korvaushoidon arjesta.

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2017: 232/232)
(2018: 1/6)
2024: 2/6
1984-2024: 235/274

Finlandia-projektini siirtyi reaaliaikaan, kun kävin heti ehdokkaiden julkistamispäivänä 7.11.2024 ostamassa kirjakaupasta (Rosebud) jo etukäteen varaamani ehdokaskirjat. Tavoitteenani oli lukea kaikki kuusi kirjaa ennen palkinnon jakamista 27.11.2024. Ja saavutinkin tavoitteeni jo vähän etuajassa 22.11.2024 – eli 16 päivässä. Luin kirjat sivumäärän mukaisessa järjestyksessä paksuimmasta kirjasta ohuimpaan. Arvosanan 4,5/5 tai enemmän (5-/5, 5/5) annan kirjoille, joita pidän poikkeuksellisina – ja jotka haluan hankkia ihan fyysisinä kappaleina itselleni ja lukea myöhemmin vielä uudelleenkin. Tyypillisesti näitä on vuotta kohden ollut 0-2. Vuodelta 2010 löysin kuitenkin tällaisia poikkeuksellisia kirjoja 4 ja vuodelta 2017 peräti 5. Vuotta 2017 olenkin pitänyt tähänasti lukemistani Finlandia-vuosista kaikista kovatasoisimpana. Mutta vaikka koitin tämän 2024 vuodenkin kohdalla olla yhtä kriittinen lukija kuin aiemminkin, "jouduin" antamaan kaikille ehdokkaille vähintään 4,5/5. Kuluva vuosi 2024 näyttää siis minun papereissani ehkä jopa kaikkien aikojen kovimmalta Finlandia-vuodelta (tosin lukemattomista vuosista 2018-2023 en osaa vielä mitään sanoa) – tai ainakin se nousee vahvasti kilpailemaan tästä tittelistä vuoden 2017 kanssa. Tähän mennessä olin lainannut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat kirjastosta (kiitos taas loistava suomalainen kirjastolaitos!), mutta tämän vuoden ehdokkaat ostin siis ihan omalla rahalla laajan valikoiman ja hyvän palvelun kirjakaupasta. Olin etukäteen päättänyt, että sellaiset kirjat, joille annan 4+/5 tai vähemmän palautan samantien kiertoon divariin. Mutta nyt olen tavallaan tyytyväinen, ettei tarvitse palauttaa ensimmäistäkään. Kirjaa, jonka arvioin 4,5/5:ksi tai enemmäksi, pidän kyllä hyvinkin arvoisena Finlandia-palkinnon voittajaksi. Eli täysin samako minulle, mikä kirja lopulta voittaa tänä vuonna, jolloin kaikki ovat minulle 4,5/5 tai enemmän? Ei! Tässä kovatasoisessa joukossa kolmen kärki mielestäni kyllä erottui kolmesta muusta – ja nämä kärkiteoksetkin toisistaan. Sijat 1-3 olivat siis minulle lopulta selviä, sijoille 4-6 laittamieni kirjojen paikkoja taas voisin ehkä vaihtaakin. Järjestykseni on alla oleva. (Nyt kaikki kirjat luettuani huomaan, että kaikkia teoksia tuntuisi yhdistävän se, että niiden pää- tai ainakin sivuteemana on seksuaalinen/sukupuolinen syrjintä, kaltoinkohtelu tai suoranainen väkivalta. Ensin ajattelin, että Korvaushoidosta tuo teema saattaisi kuitenkin puuttua, mutta tarkemmin ajatellen tuleehan tuo teema Hanna-Riikka Kuismankin teoksessa esille: jos huumemaailma on kova ja armoton kaikille, niin aivan erityisen kova ja armoton se on naisille. Tahtoisin kuitenkin ajatella, että tämä sisällöllinen yhtenevyys on pitkälti sattumaa – eikä valintaraadilla ole ollut yhtenä valintaperusteenaan mitään temaattista kriteeriä. Ja vaikka tuollaisia (julkilausumattomia) kriteerejä olisi ollutkin, on kuitenkin onnistuttu löytämään myös hyvin laadukas ehdokasjoukko.)

5 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö 2024
5- Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä 2024
4,5 Helmi Kekkonen: Liv! 2024
4,5 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä) 2024
4,5 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito 2024
4,5 Tommi Kinnunen: Kaarna 2024


234 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

No, nyt oli kyllä kova teos! Vasta kolmas Finlandia-ehdokas, jolle annan täydet viisi tähteä; kaksi aiempaa ovat Finlandia-voittajat vuosilta 2015 ja 1989 eli Laura Lindstedtin Oneiron ja Markku Envallin Samurai nukkuu. Mutta tämän Marraseliön nostan vielä noidenkin edelle – ja pidän sitä parhaimpana tähän mennessä lukemistani 239 Finlandia-ehdokkaasta. On erinomaisia romaaneja ja erinomaisia tekijöitä – ja sitten on näiden erinomaisten romaanien ja tekijöiden joukossa vielä niitäkin, joita tekee mieli sanoa suorastaan nerokkaiksi. Ja tämä Marraseliö on mielestäni juuri sellainen, eli nerokas. Anna-Kaari Hakkaraista en ole vielä – tämän häneltä lukemani yhden teoksen perusteella – valmis julistamaan neroksi, mutta jos ja kun luen häneltä myöhemmin vielä lisääkin – ja hän kirjoittaa muissakin teoksissaan vähääkään samalla tasolla kuin tässä Marraseliössä –, en epäröi kyllä hetkeäkään käyttää hänestä tuota nero-nimitystä. Tämä olisi sinänsä hupaisaa, sillä tämä Marraseliöhän oikeastaan hyökkää ansiokkaasti koko neroutta vastaan. Tai tuo hyökkäys kohdistunee pikemminkin miesneromyyttiä vastaan. Eli jonkun neroksi kutsuminen ei kai sinänsä ole väärin, kunhan tuo neron palli ei ole lähtökohtaisesti varattu vain niille, joilla on pallit (hih!) – eli miehille? Yksittäisiä nerokkaita teoksia on näiden Finlandia-ehdokkaiden joukossa varmasti useita, mutta Finlandia-ehdotetuista tekijöistä ovat minulle tällä hetkellä lähimpänä neroutta Pirkko Saisio ja Leena Krohn (molemmilla yhdet Finlandia-voitot ja useammat ehdokkuudet). Ehkä Anna-Kaari Hakkarainen nousee heidän rinnalleen, kun luen häneltä vielä enemmän? ... Marraseliön keskiössä on Ingmar Bergmanin Persona-elokuva, jossa kaksi pääosassa olevaa naista sulautuu ja sekoittuu niin toisiinsa, että heitä voi milteipä pitää samana persoonana – tai saman persoonan eri puolina. Tällaista elokuvan tulkintamahdollisuutta voisivat tukea vaikkapa ne kohtaukset, joissa naiset on kuvattu ikään kuin päällekkäin – niin että heidän kasvonpiirteensä sulautuvat toisiinsa. No, Anna-Kaari Hakkarainen nostaa tämän eri persoonien sekoittumisen teeman vielä aivan omaan potenssiinsa tässä Marraseliössään. Tässä romaanissa eivät sekoitu vain nämä Persona-elokuvan hahmot, vaan sekoittumista tapahtuu useamman muunkin parivaljakon sisällä ja niiden välillä. Ei missään nimessä mikään helppo teos, mutta tämä ei haittaa missään määrin – romaanista löytyy uutta oivallettavaa ja uutta ilahduttavaa useammallekin lukukerralle. Statovci ja Hakkarainen saavat tänä vuonna kysymään, että missäköhän määrin heidän teoksensa ovat autofiktiivisiä tai omaelämänkerrallisia. Marraseliössä kirjailijanainen matkustaa Ingmar Bergmanin kotisaarelle Fårölle kirjoittamaan esseetä tämän Persona-elokuvasta. Tämä kirjailijanainen muistuttanee Hakkaraista ainakin siinä, että molemmat ovat Bergman-faneja. Eikai Hakkarainen olisi ilman faniutta viettänyt saarella kymmentä kesää ja vieläpä ollut kertaalleen siellä Bergman-säätiön kutsumanakin (näistä Hakkarainen kertoo kirjan lopussa olevassa pitkähkössä lähdeluettelossa). Mutta onko Hakkarainenkin elänyt parisuhteessa persoonallisuushäiriöisen taiteilijamiehen kanssa? Jos ei, niin väittäisin, että sitten hän on ainakin tarkkaillut tuollaista suhdetta pirun läheltä (ehkä jonkun ystävänsä tai perheenjäsenensä kohdalla). Ihan kirjasivistyksen ja mielikuvituksen pohjalta ei varmaankaan näin hyvin ja tiukasti kirjoitettaisi aiheesta. Tarvitaan omakohtaisuutta! Vaikka narsismia oli varmasti Bergmanissakin, hänet Hakkarainen taitaa jättää pitkälti jalustalleen. Se on sitten tämä pienempi miesnero, joka sieltä ansiokkaasti tiputetaan... Olinkin unohtanut sen pienen uutisjutun, jonka Marraseliö palautti mieleeni: eli sen hankkeen, jossa tekoälyllä poistetaan Persona-elokuvan toisen naisen kasvot, ja roolin näyttelee uudelleen suomalainen Alma Pöysti. Pöystihän on tämän vuoden Finlandia-diktaattori – ja toivon, ettei ainakaan hänen nimensä mainitseminen Marraseliössä saisi häntä jääväämään itseään sen palkitsemisessa Finlandialla.


235 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Marraseliö pyrki olemaan kaikkea muuta kuin tarina; tämä pyrkimys taidettiin ihan tuoda suoraan julkikin itse teoksessa – tarinallisuutta saatettiin pitää vähän epäilyttävänäkin. Mutta Hanna-Riikka kuisman Korvaushoito onkin sitten Tarina – ja miten hyvä tarina se onkaan! Jotenkin virkistävää lukea tällainen selvä tarina heti ei-tarinan jälkeen. Korvaushoito liikkuu kahdella aikatasolla. On lapsuus, nuoruus ja huumeiden käyttö vuodet. Ja sitten on nykyaika vuosia myöhemmin, jolloin päähenkilö on korvaushoidossa ja vakiintuneessa parisuhteessa – ja jolloin hänen elämänsä uhkaa syöksyä uudelleen raiteiltaan, kun hän saa lisätietoa pikkusiskonsa vuosien takaisesta kuolemasta. Kuisma kuljettaa näitä aikatasoja hyvin elegantisti limittäin samoissa kappaleissa – ei siis sillä ehkä tavanomaisemmalla tavalla, että ennen ja jälkeen kappaleet vaikka vuorottelisivat. Päähenkilön puoliso oli taidettu nimetä Sonjaksi. Ei varmaankaan sattumaa. Sonja vain rakastaa, ymmärtää ja antaa anteeksi kaikki päihdekuntoutujan mokat ja takapakit. Eikö tässä ole samankaltaisuutta sen kanssa, miten Fjodor Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa murhaaja Raskolnikovkin saa ansaitsematonta hellyyttä osakseen Sonja-nimiseltä naiselta? Odotan innolla, että pääsen lukemaan Kuisman ensimmäisen Finlandia-ehdokkaana olleen romaanin eli Kerrostalon vuodelta 2019 (Kuisma ja Statovci ovat nyt jo toistamiseen samassa ehdokasrivissä).


236 Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

No, eipä ole Statovcia turhaan hehkutettu! Suurimpana osana Finlandia-vuosista tämä olisi ollut heittämällä paras teos – muttei tänä vuonna, kun Marraseliö oli vielä yöllä synnyttävää lehmääkin parempi. Sinänsä virkistävää ja vaihtelevaa, että tänä vuonna 2024 olisi ihan hyvät perusteet antaa palkinto taas uudelle tekijälle – eikä palkita Statovcia toistamiseen (hänhän oli ensimmäisen kerran ehdolla Finlandialle 2019 romaanillaan Bolla, jolle palkinto sitten myönnettiinkin). Pajtim Statovcin kieli on hienoa ja suorastaan ihmeellistä. Teos onnistuu olemaan samanaikaisesti monia täysin vastakohtaisia asioita: ruma ja kaunis, kova ja pehmeä, raju ja hellä, raivoisa ja tyynnyttävä... Tyrmäävä lopetus on yksi parhaista. Ja heti sen perässä kiitos-listan kärjessä kiitos omalle perheelle. Marraseliön lisäksi tämä teos on kyllä toinen, jonka kohdalla herää uteliaisuus siitä, että missä määrin teos ehkä pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Statovci tekee kyllä parhaansa kampittaakseen tuollaiset utelut. Kovin kirjailijaan itseensä sopiva henkilö tässä teoksessa kyllä "seikkailee", mutta sitten romaanissa kyllä dissataan täysin suoraan autofiktiota: vapaasti muistellen jotenkin niin, että eikö ole aika omahyväistä pitää omaa elämäänsä niin ihmeellisenä ja tärkeänä, että siitä on ihan kirjan aiheeksi? Mutta mikä olisikaan sen riemastuttavampaa, kuin ensin haukkua autofiktiota narsistiseksi, ja sitten täysin häpeämättömästi kuitenkin ammentaa romaaniin sisältöä omasta elämästään? Hesarissa taisi jo joku toimittaja lausua samassa lauseessa Pajtim Statovcin ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon – ja täällä Goodreadsissakin olen tainnut törmätä tällaiseen ehdotelmaan. No, tämä on minulle ensimmäinen Statovci, jonka luen, mutta tiedän, että kolme edeltävääkin ovat olleet aivan yhtä kiiteltyjä ja palkittujakin. Pitänee tämän Finlandia-projektin jälkeen aloittaa vastaavanlainen Nobel-projekti päästäkseni paremmin kärryille siitä, mitä Nobeliin vaaditaan. Mutta sellainen näppituntuma minulla voisi kyllä jo nyt olla, että tämä Statovcin taso voisi riittää. Kunhan vain vielä jatkaa näiden erinomaisten teostensa kirjoittamista muutaman vuosikymmenen – harvemmin Nobelia taidetaan kuitenkin ihan untuvikoille antaa. Joissakin arvioissa Statovcin kaikkia neljää romaania on taidettu pitää melko samantyyppisinä – pitäisikö hänen siis ehkä vielä jotenkin laajentaa ilmaisuaan ja aihevalikoimaansa? En tiedä. Statovci on teos teokselta saavuttanut yhä enemmän lukijoita Suomen ulkopuoleltakin; ja hänen kirjojaan on käännetty yhä uusille kielille. Hankala olisi suomalaista kirjailijaa palkitakaan, jos kukaan Suomen ulkopuolella ei tietäisi hänen taitavuudestaan.


237 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä)

Tämän teoksen kohdalla taas ei tarvinnut ollenkaan arvuutella sitä, että kuinkahan omakohtainen tämä mahtaisi olla – kun oli aivan päivänselvää, että tässä kirjailija pyrkii niin avoimesti ja rehellisesti kuin vain suinkin taitaa kertomaan siitä, miten hän etsii (samaa sukupuolta olevan) kumppaninsa kanssa äitiä toivotulle lapselleen. Kirjaa luki niin kuin jännityskertomusta, vaikka olihan lopputulos lopulta aika odotettu. Ennen sitä oli kuitenkin monenmoisia käänteitä ja pettymyksiäkin (aivan kalkkiviivoillakin). Luin kirjan ruotsiksi – ja täysin ongelmitta (näitä Finlandia-ehdokkaita lukiessa on tullut sellainen näppituntuma, että mitä nuorempaa polvea kirjailija on, sitä ymmärrettävämpää hänen ruotsinsa on niin sanastoltaan kuin lauserakenteiltaan). Kirja oli erinomainen. Kauneusvirheenä pidin pakollista päiviräsäsdissausta ja kaiken sen leimaamista homofobiaksi, mikä ei edusta lähinnä länsimaalaisten liberaalien (ja usein vasemmistolaisten) näkemystä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.


238 Tommi Kinnunen: Kaarna

Tämä on Tommi Kinnuselle peräti neljäs Finlandia-ehdokkuus – ja kaikki ovat tulleet melko lyhyessä ajassa (Neljäntienristeys 2014, Lopotti 2016, Ei kertonut katuvansa 2020). Tämä Kaarna on siinä mielessä sukua Neljäntienristeykselle, että molemmissa on keskiössä suuri ylisukupolvisesti vaikuttava salaisuus/trauma, jota sitten vähä kerralla avataan ja paljastellaan. Kaarnan rakenne kuitenkin poikkeaa tuoreella tavalla Neljäntienristeyksestä. Nykyajassa kolme sisarusta on kokoontunut lapsuuden kotipaikkakunnalleen odottamaan äitinsä kuolemaa. Kirjassa vuorottelevat nämä tämän päivän kuvaukset ja sitten äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joissa siirrytään koko ajan ajassa taaksepäin – kohti niitä tapahtumia, jotka eivät sitten voineet olla vaikuttamatta myöhemmin äidin ja hänen lastensa välisiin suhteisiinkaan.


239 Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen luo taitavasti pahaenteistä ja suorastaan painajaismaista tunnelmaa. Kirjan alusta asti on selvää, että jotakin pahaa tulee tapahtumaan – mutta mitä tuo paha tarkalleen ottaen on, se selviää vasta kirjan loppupuolella. Ja jos lukija odottaisi vaikkapa murhaa tai raiskausta – tai mieluiten tietysti molempia –, ja sitten tapahtuisikin jotakin vähempää, mikä saisi lukijan ajattelemaan – ja jopa ääneen lausumaan –, etteihän tässä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, olisi kirjailija saanut tuon lukijan hienosti lankeamaan viritettyyn ansaan: paljoa odottaessaan lukija sortuu pitämään vähäisenä sellaista, mikä jo yksinään on aivan liikaa, kammottavaa ja tuomittavaa.

[Silja Remes · Rating 3 out of 5]

Annoin kolme tähteä asteikolla, jossa 3/5 on hyvä. Kerronta imi mukaansa, ja kuvaus oli valitettavasti uskottava. Joku kielessä ei toiminut ihan täysin, muuten olisin antanut neljännenkin tähden. Tämä oli kirja, jonka lukemista inhosin, mutta roikuin siinä silti mukana loppuun asti.

[rosaalaa · Rating 5 out of 5]

Yhteiskunnallisesti merkittävä romaani, joka antaa äänen niille, joita harvoin kuunnellaan tai kohdataan. Tarkka kuvaus addiktiosta ja huumeiden käyttäjien todellisuudesta. Kirjassa on tosi hyvä flow, ja se etenee jopa trillerimäisesti, minkä vuoksi sitä on vaikea laskea käsistään. Erittäin hyvä ja kaikessa brutaaliudessaan koskettava.

[Leena-Maaretta Dixon · Rating 3 out of 5]

I appreciate the gritty realistic depictions of addiction and the toxic cycles addicts end up in, and I agree with the politics of this novel - that we need to reform our policies on drugs, and make better options for people using drugs.
Sadly, the main character isn't fully fleshed out for me to get attached to the story. I also wish the female characters weren't so overly sexualized.

[Elsa Kalervo · Rating 3 out of 5]

Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoitoa kuvaillaan takakansitekstissä trillerimäiseksi, jota teos ei mielestäni kyllä ole. Se sijaan tämä on raaka, raju ja totuudentuntuinen kuvaus yhden suomalaismiehen addiktiosta.

Nimettömäksi jäävän päähenkilön huumausaineidenkäytön sanelema elämäntarina kerrotaan suorasti ja kaunistelematta nykyhetken ja takaumien kautta. Sivujuonteena romaanissa kulkee kolmen pennin dekkarinomainen selvitystyö päähenkilön sisaren kohtalosta, jonka olisi puolestani voinut jättää pienemmäksi sivujuonteeksi tai jopa kokonaan ulos kertomuksesta. Kuisman suorasukainen ja turhia kuvailuja välttävä kerronta herättää päähenkilöä kohtaan niin suuria myötätunnon tunteita, että hänen tarinaansa ei olisi ollut tarvetta tuoda lisää tragediaa ulkopuolelta.

Romaani vaikuttaa hyvin realistiselta ja jopa elämäkerralliselta, vaikka onkin tiettävästi sepitettä. Tämänkaltaisia tositarinoita Suomessa on kuitenkin varmasti lukemattomia. Loppua kohden kerronta saa toisteisia sävyjä.

[Jaana Angeria · Rating 4 out of 5]

Erittäin todentuntuinen kuvaus huumemaailmasta, siihen ajautumisesta, siinä elämisestä ja siitä eroon rimpuilemisesta.

Kirjan lukeminen oli varsin raskasta ja ahdistavaa. Kuisma on kuitenkin taitava kirjoittaja. Hän ei glorifioi huumemaailmaa muttei myöskään demonisoi sitä. Hän vain kuvaa, millaista on narkkarin elämä.

Nämä lainaukset kirjasin muistiin:

"Huomasi todeksi väitteen, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille ikätasolle, jolloin aloitti käytön."

"Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

"Sinä olet elänyt vuosikausia arkea, jonka yksi tapahtuma sadasta riittäisi traumatisoimaan turvallista elämää eläneen ihmisen."

"Varjot kiipeilivät hallussinaatioina seinille ja pää särisi kuin rikkinäinen kaiutin."

"On törkeää, kun jopa tietokirjoissa väitetään, että se huumeaalto olisi alkanut teknopiirien essoilusta ja siirtynyt siitä vasta muualle. Kai se oli ongelma vasta sitten, kun se tapahtui muille kuin lähiökersoille, kun keskiluokan ja rikkaiden kersat oli kusessa. Onko ihmisiä ollut edes olemassa, jos niitä ei mainita historiankirjoissa? Että meidät on vaan valehdeltu pois. Ihan niinku rappionistit olisi ilmestyneet jostain ihan yhtäkkiä, että kokeilijoista olisi tullut sellaisia viikossa ysärin lopulla."

[Karoreads · Rating 4 out of 5]

Intensiivinen ja realistinen kuvaus huumeaddiktin elämästä. Kirja vei lukijansa synkkiin lama-ajan hetkiin ja tarjoili mielenkiintoisen tarinan päihde-elämästä, kaikessa karuudessaan.

Tarinan päähenkilö, nyt jo keski-ikään päässyt entinen narkomaanimies, kipuilee entistä elämäänsä ja yrittää selviytyä päivästä toiseen korvaushoidon turvin. Tarinassa liikuttiin nykyajan ja entisen elämän välillä ja huumemaailman kuvaukset tuntuivat todella aidoilta ja jopa ajoittain niin ahdistavilta, että luin kirjan pienissä osissa.

Kirjan aikana avattiin paitsi päähenkilön elämää, myös hänen pikkusiskonsa luisumista samalle huumeiden täyttämälle polulle. Vastaavanlaisia surullisia tarinoita läheltä nähneenä ja kokeneena tämä kirja oli mielestäni todella todenmukainen ja siksi niin tärkeä puheenvuoro siitä, miksi osa nuorista päätyy käyttämään päihteitä ja miten tuhoisasti ne vaikuttavat ihmiseen koko loppuelämän ajan. Seuraavaksi kaipaan kuitenkin ehkä hieman iloisempaa luettavaa!😅

[J · Rating 5 out of 5]

4.5 tähteä.

todella raaka ja todentuntuinen kuvaus päihdeongelmista. varsinkin tällaiselle ihmiselle kenellä on/ollut läheisiä jotka kärsivät ja ovat kuolleetkin päihdeongelmien takia, välillä tarina kolahtaa todella kovaa. itkin kunnolla monta eri kertaa tätä lukiessani. suosittelen tätä varsinkin ihmisille, jotka eivät paljoa tiedä päihdeongelmien todellisuudesta ja ehkä tämän takia eivät ole täysin empaattisia päihdeongelmista kärsiviä kohtaan. se todellakin on sairaus ja tätä kirjaa lukiessani empatiani vain kasvoi, vaikka olenkin aina ollut empaattinen mitä tähän asiaan tulee. kuten kirjailija kertoo kirjan alussa, tämä kertoo fiktiivisestä hahmosta, mutta kirjaa varten on haastateltu kokemusasiantuntijaa ja tehty paljon tutkimustyötä, ja se kyllä näkyy.

[Jontte · Rating 3 out of 5]

Tässä oli paljon aidon oloista ja tunnistettavaa. Kuvaa tärkeää osaa lähihistoriaamme tavalla joka auttaa ymmärtämään sitä. Kritiikki liittyy osittain tähän: Henkilöhahmot aika levein vedoin hahmoteltuja, mikä koskee myös päähenkilöä. Tuntui siis enemmän "tyypiltä" kuin ihmiseltä. Välillä tuntui myös hieman liian didaktiselta, mikä etäännytti itse lukukokemuksesta jonkinverran. Kieli oli sujuvaa, ei kiinnittänyt itseensä huomiota, minkä lasken ansioksi. Lukukokemuksena helppo, mikä on myös kehu.

[Riikka Kantoniemi · Rating 4 out of 5]

Uskottava kuvaus elämästä, jossa päihteet ottavat ihmisestä vallan. Tarinan hahmot vaikuttivat aidoilta. Päihteiden käytön kuvaus ja vierottautumisessa epäonnistuminen ajoittain jopa tuskastuttivat lukijaa. On kuitenkin niin, saman reaktion heidän elämänsä seuraaminen aiheuttaa myös reaalimaailmassa. Mielestäni kirjailija on tehnyt yhteiskunnallisesti merkittävän teon, kun kuvaa kirjassa korvaushoidon merkitystä huumeriippuvuuden hoidossa. Myös retkahdukset saavat inhimillisen sävyn. Juonessa ei sorruta ylilyönteihin. Tämä kaikki on osalle meistä todellisuutta.

[Iira · Rating 3 out of 5]

Aito ja raaka kuvaus päihteidenkäytöstä. Paljon hypitään ajassa mutta pysytään yhdessä kertojassa. Traumaattinen menetys varmasti edesauttoi päihteiden ongelmakäyttöä, mutta tuntui paikoin päälleliimatulta. Hwnkilökohtainen selviytymistarina ja päivittäinen selvänä pysyminen tuntui aidommalta. Muistelen että tykkäsin Kerrostalosta enemmän, mutta näköjään olen antanut sillekin vain kolme tähteä. Ehkä olen siis turhankin kriittinen.

[Vee · Rating 3 out of 5]

Tämän kirjan kannesta ja takakansitekstistä saa aivan vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Kirja ei ole mikään tyypillinen trilleri vaan oikea ja raaka kuvaus päihdeongelman kanssa elämisestä. Suosittelen suuresti, jos kiinnostaa päästä todentuntuiseen esimerkkiin sisälle. Itselleni valitettavasti päähenkilön menneisyyden ja nykyhetken äänet menivät liian sekaisin ja tuntui siltä, että kirja jopa liiakseen toisti itseään. Toisaaltä tämä toi realistista fiilistä kirjan menoon.

[Liina Kutja · Rating 3 out of 5]

Aloitin lukemisen ilman suurempia odotuksia. En yleensä kiinnostu Korvaushoidon kaltaisista kirjoista, mutta Finlandia-ehdokkaat tulee yleensä luettua. Olisin toivonut, että kerronta olisi kirjoitettu päähenkilön minä-kerrontana etäännyttävän kolmannen persoonan sijasta. Vaikka teoksen kieli ei puhutellut ja hahmot jäivät etäisiksi, koen, että tämä on tärkeä kirja, joka näyttää addiktion nimenomaan sairautena eikä jonain muuna "heikkoutena".

[Tomi Metsäniemi · Rating 4 out of 5]

Loistava fiktionaalinen tarina päihderiippuvuudesta ja ilmeisen ikuisesta "nyt tämä loppu, eikun ei vielä kuitenkaan"-kierteestä, joka tuohon sairauteen kuuluu. Hienosti tässä myös kuvattu sitä, mistä lähtökohdista monet ihmisistä lähtevät ja kuinka kohtaamiset voisivat olla parempia erilaisten sosiaaliviranomaisten kanssa.