Vahva, kantaa ottava romaani juurista, vihasta ja väkivallasta - ja niiden varjossa versoja työntävästä rakkaudesta. Valokuvaaja Matalena palaa pitkittyneeltä matkalta Suomeen kuultuaan, että isänäiti Alma tekee kuolemaa. Yhtäkkiä Alman vuoteen ääressä istuminen on tärkeämpää kuin omien mustien muistojen pakeneminen. Alman viimeiset ymmärrettävät sanat ovat "etsi isä". Niitä Matalena seuraa, ja pääsee sisällissodan aikana Neuvostoliittoon kadonneen Voiton jäljille. Karhunpesä maalaa komean kuvan sotien välisestä Suomesta, missä osa kansasta elää syrjässä luonnon armoilla, osa heittäytyy eurooppalaistyyliseen kaupunkielämään.
Tämän kirjan tarina pääsi mun ihon alle. Se on sukutarina, jonka juuret ovat historiamme synkissä vuosissa 1917-1918. Tarina liikkuu eri ajoissa ja eri ihmisten elämästä kertoen, kantavana tarinana on Matalenan tarina, joka on nykyhetkessä. Pidin kielestä ja siitä, että kirjailija oli sekoittanut tarinaan vanhoja suomalaisia uskomuksia ja tapoja. Aivan erityisen hyvä kirja!
Upřímně, vůbec se mi nechce kritizovat další knížku v řadě, navíc finskou a spíš jsem z toho taková otrávená. Ze všeho nejvíc jsem měla pocit, že autorka se urputně snaží o svoje opus magnum, ale zůstane jenom u hromady klišé kam se podíváš. Hlavní hrdinka má pochopitelně tunu traumátek - komplikovaný vztah rodičů,smrt otce, partnerské násilí, takže radši uteče fotit válečné konflikty a jen tak mimochodem za to dostane novinářskou cenu a pak, když se konečně vrátí, do dvou dnů od přistání potká svého prince, zhruba tak na padesátý stránce.. Tahle předvídatelnost mi vadila tedy velmi. A pak, že se autorka jaksi nemohla rozhodnout o čem a o kom chce vlastně psát. Vypadá to, že se bude pátra po pradědovi z otcovy strany, ale najednou se vyprávění překlopí a celou dobu se řeší příbuzné z matčiny strany, aby nakonci bylo ještě pár kapitol o pradědovi, asi aby se neřeklo a hlavní hrdinka mohla vyjet za dobrodružstvím do Ruska. Celé to tedy na mě nakonec působilo jako když pejsek a kočička pekli dort, vzali od všeho trochu (nebo spíš hodně) - chudoba, domácí teror, teror občasnké války, šamanismus, přírodní mystika, rodinná tajemství, sebeobětování pro lásku, kostlivci ve skříni, nejrůznější druhy strádání, ale v konečném efektu z toho nakonec akorát bolelo bříško.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Tarinoiden kudelma kiinnostavissa historiallisissa paikoissa ja ajoissa, mutta osa tarinoista lensi paremmin kuin toiset. Nykyajassa tapahtuva tuntui väliin melko kliseiseltä ihan sanavalintoja myöten, mutta historiallisissa naisissa oli kiinnostavaa ja mukaansatempaavaakin.
Mielenkiintoinen romaani itsenäisen Suomen alkutaipaleen historiasta. Loistava kirja, yhden tähden vei vain sen synkkyys ja toivottomuus. Mustat salaisuudet ja traagiset kohtalot oikealla ja vasemmalla. Vasta lopussa pilkahti toivo paremmasta, usko tulevaan.
Venla Hiidensalon Karhunpesä jäljittää kuvia, joista muistuttavat vain ruskeat liisteritahrat albumin sivuilla. Revityt kuvat kertovat sanatonta tarinaansa hiljaisuudesta, johon vajosivat kadonneet sukulaiset, vääränvärinen nauha käsivarressa ja mielisairaalan lohduttomat seinät.
Karhunpesä on laaja sukuromaani, joka rönsyilee kokonaiskuvan 1900-luvun suomalaisista kohtaloista. Se käsittelee niitä vaiettuja, kalvavia kokemuksia, jotka on jätetty tuleville sukupolville avattaviksi ja sovitettaviksi. Aihe on ollut paljon esillä kirjallisuudessa. Lajitovereihinsa suhteutettuna Karhunpesä koostuu aika tavanomaisista aineksista, mutta henkilöiden kirjo tuo syvyyttä ja moniulotteisuutta kerrontaan.
Pääpainon ja -mielenkiinnon kohdistuessa edellisiin sukupolviin nykyhetkessä elävän ja tarinoita yhteen kutovan Matalenan oma elämä on aika suuressa roolissa, mutta jää silti toisten jalkoihin ja hieman hämäräksikin. Kehyskertomuksena hänen rooliinsa olisi voinut olla pienempi ja jättää pääjuonille enemmän tilaa. Toisaalta se, että hänellä on viimein lupa kysellä ja kapinoida, tuo kontrastin aiempien sukupolvien puhumattomuuden ilmapiiriin.
Sotien aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut viime aikoina paljon, mikä on tehnyt minusta kriittisemmän. Karhunpesän kunniaksi täytyy sanoa, että näin kattavaa toisiinsa kutoutuvien kohtaloiden verkkoa en ole aiemmin saanut selvitettäväksi.
Erään suvun naiskohtaloita kansalaissodan ajoista tähän päivään. Olen tietoisesti vältellyt sotakirjallisuutta, mutta Hiidensalon tapaan kerrottuna kansalaissodan, vankileirien, talvi- ja jatkosodan mielettömyys ja naisten elämä sen mielettömyyden keskellä oli paras lukukokemus vähään aikaan. Suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus!
Pidin kirjan alusta, jossa keskityttiin sisällissodan melskeissä Venäjälle kadonneeseen isoäidin isään. Sitten tarina yhtäkkiä hyppäsikin äidin puoleiseen sukuun ja naiskohtaloihin. Kirjassa on kaksi tarinaa, jotka jollakin tavoin yhdistyvät loppupuolella. Tämä kahden erillisen tarinan yhdistäminen ei miellyttänyt minua.
Muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle. Sellaiset, jotka kerrotaan, mutta myös ne, joista ei puhuta ääneen. Siitä Karhunpesässä on oikeastaan kyse. Siksi sen tarina kantaa.