Koskettavan kaunis ja toiveikas kuvaus pienestä nisäkkäästä ja Suomen luonnon monimuotoisuudesta.
Naali katosi Suomen luonnosta 1900-luvun alussa. Reilut sata vuotta myöhemmin pohjoisessa Lapissa tehdään merkittävä havainto. Eräs naalipari näyttää asettuneen tunturin juurelle.
Onko kerran hävinnyttä lajia mahdollista palauttaa luontoon? Miksi luonnonvarainen naali alun perin kuoli sukupuuttoon? Koituuko ilmastonmuutos lajin kohtaloksi?
Kiehtova ja eläytyvä tietoteos punoo yhteen sata vuotta Suomen ja naalin tarinaa. Se kiertyy lopulta kysymykseksi siitä, voiko ihminen korjata tekemiään virheitä, omiaan ja aiempien sukupolvien. Onko silta eläimen ja ihmisen välillä ylittämätön?
Ai että! Kunpa kaikki lukisivat Kimmo Ohtosen kirjoittaman Tunturiketun ja ryhtyisivät sanoista tekoihin. Maailmalla on toivoa, eläimillä ja ihmisillä on toivoa!
En ole tiennytkään, kuinka lähellä sukupuuttoa naali oli. Ohtosen ja muiden naalin pelastajien teot tuntuvat uskomattomilta sankariteoilta. Välillä Ohtosen teosta lukee kauhuissaan (myrkyttäminen, raudoilla metsästäminen), välillä melkein pidättää hengitystään (onko pesässä poikasia) ja lopulta itkee onnesta. Tämä ei ole kirjan spoilausta, sillä naalikannan elpyminen oli viime vuoden suuria hyviä uutisia. Mainittakoon kuitenkin, että yllätyksellisesti "blues brothers" saa kirjassa aivan uuden merkityksen.
Kimmo Ohtonen on ottanut tehtäväkseen olla epävirallinen naalin elämäkerturi, ja kartoittaa tässä kompaktissa teoksessa naalin vaiheita erityisesti Suomessa mutta laajemminkin Pohjoismaiden Lapissa aina 1800-luvulta nykypäivään.
Kirjasta saa hyvän yleiskuvan naalin elintavoista ja niistä syistä, miksi se on uhanalaistunut ja Suomesta pesimäkanta kokonaan hävinnyt. Lajinomaiset elintavat, ilmastonmuutos ja vahva yleiskilpailija (kettu) ovat tämän päivän haasteita, mutta alun perin ihmisen järjestön tuhoamisvimma ajoi lajin populaatiot todella pieniksi.
Onkin mielenkiintoista lukea kirjasta myös siitä, minkälaisin todella työläin, kallein ja epävarmoin toimin pyritään nykyään naalikantaa elvyttämään. Voisiko naali olla meille opiksi siinä, että kannattaa vaalia olemassa olevia lajeja elinvoimaisina kantoina eikä kiinnostua niistä vasta sitten, kun ne ovat jo uhanalaisia ja sukupuuton partaalla?
Hyvä asiasisältö jäi omasta mielestäni Ohtosen valitsevan minäminä-journalismin varjoon, jonka vuoksi tiputin tähdetkin kolmeen. Itseäni ei niin kovin kiinnostanut kirjoittajan omat tuntemukset naalitarinan auki kiertyessä, ja joskus ne suorastaan häiritsivät.
Naali, jonka itse opin lapsena tuntemaan nimellä napakettu, Ohtosen kirjan päähenkilö, on kenties suloisin ja kaunein Suomen luonnossa koskaan elänyt luonnonvarainen eläin. Miten hienoa, että naali on onnistunut lisääntymään pitkästä aikaa Käsivarren tunturijänkhillä. Kunpa poikasia saataisiin vielä paljon lisää. Kirja sisältää paljon faktatietoa Suomen metsästyslainsäädännöstä ja turkistarhauksesta ja siitä, miten takapajuinen maa on suhteessa molempiin. Asetus naalin suojelemiseksi eteni Ruotsin ja Norjan jälkeen, toteutuen lopulta vuonna 1930. Kun naalin metsästys luonnossa lopetettiin, alettiin naaleja pyydystää turkistarhoihin ja kasvatettiin siellä häkeissä uusia naaleja turkiksiksi. Kun muualla maailmassa turkistarhaus on lopetettu ja loppunut, voi tämä business Suomessa, Valko-Venäjän vastaavan tavoin, hyvin. Suomen luonnosta nasli oli lähes kadonnut 2000-luvulle tultaessa.
Syvällistä keskustelua luonnonsuojelusta ja sen vaikeudesta ja realiteeteista. Naali on siitä erikoinen eläin, että Suomessa sillä on lähes myyttinen asema äärimmäisen uhanalaisena tai liki kadonneena eläimenä, mutta maailmalla se on elinvoimainen.
Vähän jäin kaipaamaan enemmän kritiikkiä naalin tarhauksesta.
Aivan ihastuttava tietokirja naalista. Tykkäsin, etä Ohtosen omia pohdintoja ja tiedon keruuta käytiin tässä läpi. Erityismaininta sopulien massavaellukselle, kyseinen kappale oli kovin viihdyttävä.
Kirja lähti Prismasta alennusmyynnissä matkaan, aikalailla ainoastaan älyttömän suloisen kannen takia. En olisi koskaan uskonut ennen kirjaan törmäämistä, olevani näin kiinnostunut naalin tarinasta. 10/10, suosittelen!
Helmet 11/2025 Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla => 🎧 Kimmo Ohtonen, Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina 👍👎
Helmet -lukuhaaste viikko 11 Sattuipa sopivasti, että lukupiirin maaliskuun kirjana oli Kimmo Ohtosen, Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina 👍👎 ja sehän sopi loistavasti tähän haastekohtaan 11 ”Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla”.
En ole aikaisemmin lukenut luontokirjoja 🪰🐌📚, ainoastaan vain selaillut tietokirjoja ℹ️📚 lajien 🐟🪶 tunnistamisen yhteydessä, joten en osannut odottaa kirjalta mitään. Tietoni naalista 🦊 oli hyvin vähäiset, sen vuoksi kirja oli aluksi mielenkiintoinen ja jaksoin hyvin kunnella 🎧 sitä, mutta kirjan edetessä ote alkoi herpaantua. Tilastojen 📊 ja vuosilukujen kuuntelu alkoi pian puuduttaa, tarina olisi toiminut minulle varmasti paremmin dokumenttielokuvana 📹, faktan rinnalla katsoisin mieluusti videokuvaa naalista 🦊 ja sen elinympäristöstä 🗻.
Sopii Helmet lukuhaasteessa 2025 kohtiin: 5 Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle 11 Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
En tiedä, onko haastavaa kirjoittaa tietokirja samasta aiheesta, josta vuotta aikaisemmin on kirjoitettu ylistetty tietokirja, mutta oli lukijana haastava lukea näitä irtaallaan toisistaan. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelin, että Ohtonen ei millään tavalla viitannut Mari Pihlajaniemen kirjaan, parhaimmillaan hän olisi voinut kommentoida sitä ja niin rakentaa keskustelua. Molemmat kirjat on tietopainotteisia, ja ennen kaikkea eri tavoin tietopainotteisia, joten molempien lukeminen oli ihan antoisaa. Silti näistä kahdesta pidin Pihlajaniemen kirjasta enemmän. Myös Ohtosen tapa korostaa itseään naalin elämäkerturina ärsytti, kun tiesin ettei hän ole ainoa aiheesta parin vuoden sisään laajasti kirjoittanut.
Upea ja silmiä avaava teos niin ihmeellisestä arktisesta kaunottaresta, kuin ihmisten voimasta puhaltaa yhteen hiileen luonnonsuojelun saralla. Teos herättää suuren arvostuksen Ohtosen tekemää tutkimusta ja työtä kohtaan jotta pohjoismaiden "naalin epävirallinen elämänkerta" on saatu meille lukijoille nautittavaksi, vaivan näkö teoksen eteen on suunnattoman suuri. Teoksessa käsitellän todella kattavasti napaketun ekologiaa ja höysteenä kirjassa on paljon tilannekuvailua retkiltä ja teoksen syntymisprosessista. Kaikinpuolin vertaansa vailla oleva teos jonka suosittelen jokaisen luonnostanauttijan luettavaksi.
Kirja on hyvin kirjoitettu tietokirja naalista, miten sitä on aikoinaan kohdeltu ja miksi naali on nykypäivänä suojeltu. Lukija saa esimerkiksi yksityiskohtaisesti tietää eri pyyntimenetelmät, joilla naaleja metsästettiin kuten myrkky- tai ansapyynnit sekä menetelmiä siitä miten naalikantoja kasvatetaan ja suojellaan nykyisin.
”De Poncisin letkautus siitä, ettei monilla tuon ajan muotitietoisilla metropoliasukkailla ollut ymmärrystä - saatikka mielenkiintoa - pohtia käyttämiensä tavaroiden alkuperää, on varsin osuvaa sata vuotta myöhemminkin.”
Olipas nautinto lukea siitä, miten yhteistyöllä voi mahdottomasta tulla mahdollista ja miten uhanalaisille lajilla voi olla vielä toivoa. Ohtonen kirjoittaa elävästi ja hauskasti, sekä osaa harvinaislaatuisella tavalla sanoittaa myös päähenkilöiden, eli eläinten ajatustenjuoksua. Opin metsästyksen historiasta, ihmisen ahneudesta, mutta mikä tärkeintä opin siitä miten luonnonsuojelulla voidaan muuttaa tekemäämme pahaa hyväksi.