En kieltäytynyt aseista on Antti Hurskaisen paluu esseistiikkaan, jota hän ei jättänyt.
Teos sisältää siviilipalvelusmuistelmat hyväuskoisen pussikaljarauhan aikakaudelta. Toisaalla kokoelmassa Hurskainen kirjoittaa uimataidottomuudestaan ja siitä, mikä ero on Helsingin Kruununhaalla ja Lapinlahden Peltoniemellä.
Hurskainen tutkii syrjäseutuja myös esittämällä Liimatta-teorian. Teologi Osmo Tiililä, lauluntekijä Mikko Joensuu sekä kirjailijat Teuvo Saavalainen ja Juha Seppälä saavat omat esseensä. Ja toisin kuin luullaan, kirjailija voi julkaista ”uuden esikoisteoksen”.
Aikanaan kun aloitin kotimaisten esseiden lukemisen (muualta kuin aikakauslehdistä), aloitin lukemisen juurikin Antti Hurskaisen esseekokoelmalla. Nyt vuosien tauon (välissä muutama romaani) Hurskainen on taas palannut esseiden pariin. Ja hyvä, että on.
Varsin nautittava esseekokoelma useasta eri aiheesta. Mukana myös muutamia "lausehelmiä", jotka voisi kirjoittaa muistiin. Paljon vinkkejä kirjoista, joita lukea ja musiikista, jota kuunnella.
Ihan kaikki Hurskaisen kirjoittama ei ehkä minulle auennut. Vaatisi varmaan toisen lukukerran sekä lisää itseni sivistämistä. Arvioksi 3,8/5. Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista 2024).
Hurskainen kirjoittaa todella mielenkiintoisella tavalla vailla teennäistä koristelun tarvetta rehellisesti ja anteeksi pyytämättä aikamme murroksista.
Nimikkoessee on todella vahva ja nautin myös suunnattomasti Uudesta esikoisteoksesta. Itsekriittinen tutkailu aiemmista kirjoitelmista sekä musiikista yleisesti (Black Sabbath teini-ikä sekä syväanalyysi Absoluuttisen nollapisteen musiikkiin) oli varsinkin tälläiselle musadiggarille erittäin mielekästä luettavaa.
Kokoelmassa on hyvä sekoitus raskaita ja kevyitä teemoja. 1980-jälkipuolisolla syntyneelle, monen asian osalta maailman tietyille kehityssuunnille (rauhan lopulle Euroopassa) pettyneelle nuoreksi itseään mieltävälle idealistille tämä oli oikein toimiva setti. Monet ajatukset resonoi.
Suosittelen. Sain tästä mukaan myös monia hyviä suosituksia muihin teoksiin. Vaikka jotkin artistit ja kirjailijat eivät olleet itselle entuudestaan tuttuja, luin silti Hurskaisen pohdintoja mielellään sillä hän peilasi näiden henkilöiden töiden kautta Suomea ja suomalaisuutta laajemmin.
Resonoivin Hurskainen joko siksi, että 1. kirjassa on niin paljon henkkoht tarttumapintaa (nollari-sivari, tapakristillisyys, luokkaepävarmuus, jne.) (vaikkakin hänen taustansa on keskiluokkainen) tai 2. Hurskainen on hionut ilmaisuaan entistä ehommaksi. Ehkä molemmat? Ihmiseksi tuomitut tuntuvat aina haluavan kohottaa itsensä merkityksellisiksi, ja se tehdään sillä välineistöllä, mitä sattuu käytössä olemaan. Cioran level pessimismi ja kaikenkattava nihkeys ovat ihan cool tulokulma, tai ainakin 666–0 kiinnostavampi kuin perus valveutuneisuus, varallisuus, tms. Erityiskiitos ensimmäisestä esseestä, jossa puetaan sanoiksi ja aikakirjoihin ne tuntemukset, jotka varmaankin valtaosa Lapinjärven nurtsia kuluttaneista hipeistä tunnistaa takaraivossaan.
Väkevä ja monipuolinen esseekokoelma. Etenkin kokoelman nimikkoessee, kulttuurillista pääomaa käsittelevä Vironkatu/Peltoniementie, Uusi esikoisteos, Kuusikkoon kuolemaan ja Ilmoitusasia olivat helmiä. Hurskaisen ajoittain pilkallinen kritiikki on purevaa ja viihdyttävää, mutta mukana on myös painavampia aiheita. Tähtinä 4,5.