Ajankohtainen historiateos sodassa kadonneista suomalaissotilaista ja ponnistuksista heidän löytämisekseen.
Kannaksen suurhyökkäyksessä kesällä 1944 katosi tuhansia suomalaissotilaita. Perääntyessä kaatuneet jäivät puna-armeijan haltuun. Osa heistä päätyi joukkohautoihin, osa jäi maastoon.
Kadonneiden palauttaminen Suomeen aloitettiin 1990-luvulla. Merkittävimpiä sotavainajien etsijöitä on Karjalan Valli, sota-arkeologiaan erikoistunut venäläisryhmä. Se on löytänyt 135 suomalaista sankarivainajaa, joista jo puolet on tunnistettu DNA-testein.
Karjalan Vallin johtaja Vjatšeslav Skokovin ja sotahistorioitsija Mikko Porvalin teos kulkee kahdessa ajassa, jatkosodassa ja vainajien etsinnöissä.
Huh huh - nyt olisi ollut kovaotteiselle ja jämäkälle kustannustoimittajalle käyttöä. Kirjan mielenkiintoinen aihe ja sen käsittelemät ihmiskohtalot katoavat jonnekin valtavan tekstimäärän ja kuivakan teknisen kirjoitustyylin sekaan. Lukiessa tuntuu, ettei tästä puutu enää kuin etsintäryhmän vessareissujen tarkka kirjaaminen. Pettymys on erityisen kova siksi, että Mikko Porvali on parhaimmillaan todella taitava sanankäyttäjä ja tarinankertoja, joka osaa halutessaan kirjoittaa historiallisesta tapahtumasta lähes trillerimäisen, jännittävän lukukokemuksen (”Operaatio Hokki”, ”Hyökkäyksen edellä”). Tätä kirjaa taas en voi suositella kuin aiheeseen pakkomielteenomaisella kiinnostuksella suhtautuville, mahdollisesti väitöskirjaa aiheesta tekeville ammattitutkijoille - joskaan hekään tuskin kokevat tarkoituksenmukaiseksi lukea näin yksityiskohtaisia kuvauksia myös epäolennaisista seikoista ja sattumuksista.
Näin pitkässä kirjassa paikoin taistelukuvaukset ja etsimiskuvaukset puuduttivat. Mutta Skokov kertoo mielenkiintoisen monitahoisesti kaatuneiden etsinnässä. Liikutaan melko kronologisesti kannaksen suurten taistelujen mukaan. Mitä kaikkea voikaan maastoon jääneistä painaumista ja metallinkappaleista päätellä? Auttavatko aikalaisten kertomukset edelleen kadonneiden löytämisessä? Sotahistoriallisesti mielenkiintoinen, mutta myös kadonneiden etsimisen kannalta jännittävää luettavaa.
Lisäksi Slava Skokov peilaa historian tapahtumia nykyiseen tilanteeseen. Lukijakin tahtomattaan vertailee, miten pysyvästi ihminen on kadonnut Neuvostoliitossa. Suomalaisista löytyneistä suuri osa voidaan tunnistaa, puna-armeijan vainajista ei juuri ketään. Jotenkin tuntuu, että tämä on ehkä osa ongelmaa tai sen peili; tämä koneisto ei mitenkään kaipaa eikä tarvitse pienimpiä osasiaan. Kuin hiekkaa Saharassa.
On suru, ettei kuolleiden etsintä ja toimitus enää onnistu samoin. Uskon, että Suomessa on edelleen omaisia, jotka kokisivat jonkin tulleen päätökseen saatuaan tietää sukulaistensa viimeisen leposijan.