Ainutlaatuinen ja koskettava tositarina nykyajan musliminaisesta ja siitä, millaista on elää ainoana huoneessaSara oli 10-vuotias, kun hän päätti perheensä toppuutteluista huolimatta alkaa käyttämään hijabia. Hän oli huivistaan hyvin ylpeä. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa kun koulun, aikuisten ja jopa oman suvun ennakkoluulot alkoivat nakertaa Saraa: nähtiinkö hänet tästä lähtien vain huivin kautta? Sara on aina elänyt kahden kulttuurin välissä iranilaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena. Hän on tyttö, joka on ainoa huivipäinen punk-keikan moshpitissä. Nainen, jonka on sanottu olevan liian kaunis kantaakseen huivia. Ennakkoluulot huivia käyttävistä naisista pyörivät sen ympärillä, että huivi on pakotettu, huivia käyttävät naiset ovat alistettuja, voimattomia, ja pelastuksen tarpeessa. Ainoa huoneessa on kutsu lukijalle tarkastella omia kapeita mielikuvia muslimeista. Sara on elävä esimerkki ihmisestä, jossa erilaiset arvot ja tavat elää voivat kulkea limittäin. Hän viestii pukeutumisellaan, että musliminainen voi myös olla mitä tahansa. Sara pukee huivin näyttääkseen ylpeästi muiden ihmisten rinnalla kuka hän on ja mille hänen elämänsä rakentuu. Tämä on Sara Salmanin tarina Jani Toivolan sanoittamana.
Ystävällinen ja helposti lähestyttävä kirja Sara Salmanista.
On hyvä kuulla kokemuksia ja tarinoita suomalaisilta, jotka ovat useamman kulttuurin jäseniä. On hyvä, että eri uskontojen harjoittajat saavat äänensä kuuluviin yhteiskunnassa.
Sara Salmani haluaa omalla tarinallaan ja esimerkillään laajentaa käsitystä musliminaisista. Se on varsin tärkeä tavoite tämän hetken Suomessa. Stereotypiat ja tietämättömyys ovat vaarallisia asioita.
Pyrin lukemaan sekä uskontoihin kriittisesti että myönteisesti suhtautuvia kirjoja, ja tämä edustaa liberaalia uskonnollisuutta.
Tärkeästä aiheesta huolimatta itse kirja on minusta vähän tylsä ja särmätön. Tuntuu epäreilulta sanoa näin, koska Salmanin elämä ja toiminta vaikuttaa kirjassa kuvattujen tekojen näkökulmasta aidosti rohkealta ja kunnioitettavalta. Mutta itse kirja, tai "tarina", oli minusta samaan tapaan särötön kuin joku sisustuslehden juttu just rempatusta asunnosta, jossa on joku pieni tarkoituksella jätetty läiskä jotain vanhaa vintagea, mutta muuten kaikki on paikallaan, harmonista, muodin mukaista ja tyylikästä, Instagram-yhteensopivaa.
Ymmärrän hyvin, että kun tarina koskee monia elossa olevia ihmisiä ja aitoja tilanteita, kirjoittaja ei halua paljastaa liian tarkasti mitään. Se on kanssaeläjiä kunnioittavaa. Mutta kääntöpuolena on se, että lukijalle jää aika vähän tarttumapintaa. Kun ristiriidasta poistetaan sisältö ja kuvataan vain lopputulos yleisellä tasolla, syntyy kokoelma onnistumisista. Parhaimmillaan kirja onkin niissä muutamissa kohdissa, joissa Salmani kuvaa konkreettisesti tiettyjä kipeitä lapsuutensa ristiriitoja oman sukunsa kanssa. Ne ovat hyvin puhuttelevia.
Muuten kirjaa vaivaa tämä liian täydellinen ääni. Kun itse kertoo oman tarinansa, saa myös hallita tarinansa, saa päättää mitä jättää kertomatta ja päättää miten kertoo. Tällainen hallinta tekee kirjasta turvallisen, harkitun ja kiltin.
Täydelliseen ääneen liittyy toinenkin seikka, joka minua jäi mietityttämään. Kirjassa on pitkiä kuvauksia, jotka voisivat melkeinpä olla jostakin tunnetyön tai elämänhallinnan selfhelp-teoksesta. Tunnetaidothan ovat valtavan tärkeä asia. Mutta huomaan kysyväni, että näinkö asia on. Onko elämä projekti, jota hallitsemme hallitsemalla itsemme? Kunhan muistan olla kiitollinen, kohtuullinen, ankkuroida tunteeni, tarkkailla itseäni ulkopuolelta viileästi, ja niin edelleen, pääsen itseni yläpuolelle, saavutan tavoitteeni.
Ymmärrän, että tekstin tarkoitus ei ole sanoa näin ja Salmani tuskin edes ajattelee itse näin. Mutta lukijana en voi välttyä tältä kuvalta, kun minäkertojan elämässä palaset loksahtavat paikalleen ikään kuin tuosta noin vain ja kaikesta ollaan kiitollisia.
Niin tärkeänä kuin itsereflektion näenkin, vierastan voimakkaasti tällaista tunnepuhetta ja siihen kytketyvää individualistista eetosta.
En kuitenkaan halua aliarvioida sitä, millaisen riskin kanssa Salmani joutuu elämään koko ajan vain olemalla olemassa sellaisena kuin hän on, muslimina, suomalais-iranilaisena ja naisena. Ehkä kirjan turvallisuus on väistämätön seuraus siitä, että tosiasiassa Salmani joutuu kestämään turvattomuutta. Tässä kohtaa minä ja moni muu olemme täysin jääviä keskustelijoita aiheesta. Kuulun lähes kaiken suhteen enemmistöön. Elän niin turvallista elämää kuin kuvitella saattaa.
Ymmärrän, että kiltteyden kritiikkini voi tästä näkökulmasta näyttää pikkumaiselta tai jotenkin ohiampuvalta. Mutta tunnetyö ei kuitenkaan liity pelkästään kulttuuriin, uskontoon tai vähemmistöön (vaikka varmasti juuri vähemmistöön kuuluminen pakottaa tekemään erityisen paljon tunnetyötä), vaan kyseessä on myös yleisempi individualistisen yhteiskunnan oire. Meitä kaikkia on houkuteltu harjoittelemaan mindfulnessia, että pysyisimme järjissämme tässä yhteiskunnassa.
Lisäksi: näin niitä kirjoja luetaan. Uusia ajatuksia ja uusia tulkintoja syntyy, ja näiden loputtomien tulkintojen avaimia ei hallitse kirjailija.
Sara Salmani on tullut minulle tutuksi monimuotoisuuskouluttajana ja inklusiivisen markkinoinnin uranuurtajana ja Jani Toivola puolestaan arkielämän ja inhimillisen ihmisyyden tarkkanäköisenä sanoittajana. Kummatkin edustavat minulle lempeää ja syyllistämätöntä herättelijää, jotka osaavat puhua vaikeista ja tärkeistä teemoista ymmärrettävästi ja kauniisti.
Ja kyllä tämä teos osui. Teki hyvää tarkastella {ravistella!} omia mielikuvia muslimeista ja herätä ajattelemaan asioita jälleen uudesta näkökulmasta. Mutta lopuksi minulle jäi tunne siitä, että odotin enemmän!
Vaikka aihe on tärkeä ja kirja oli kiinnostavaa ja osittain herättelevää luettavaa, jotain jäi puuttumaan, eikä oikein kolahtanut. Tuntuu, että jokainen rivi oli kirjoitettu ihan kieli keskellä suuta. Oliko tässä kaikki, vai olisiko taidokkaan (suorastaan ehtymättömän) reflektoinnin takana ollut vielä jotain, mistä oivalluttaa lukijaa! (Ja bongasin kirjasta myös parikymmentä kirjoitusvirhettä!)
Salmani ja Toivola säilyvät esikuvina, mutta muista syistä, kuin tämän teoksen ansiosta.
Jani Toivolan ja Sara Salmanin (TrueStory, 2023) ainoa huoneessa - sara salmanin tarina kertoo Sara Salmanin elämästä Suomessa kahden kulttuurin välissä. Salmani on puoliksi iranilainen ja kertoo elämästään, uskostaan ja Iranista omien kokemuksiensa kautta.
Jani Toivola and Sara Salmani’s (TrueStory, 2023) ainoa huoneessa - sara salmanin tarina tells about Sara Salmani’s life in Finland between two cultures. Salamin is half iranian and tells about her life, religion and Iran trough her own experiences.
Gives you a totally different view for Islam and growing up and living in Finland as a Muslim woman by own will. First part was actually very interesting, second part more about family life,which I did not find nearly as interesting. There was nothing special in it, nothing that I haven't heard yet. Unlike her choice and journey to become and be one of the minority and make it her strength. Wider view for subject many of wants to close eyes upon.
Todella mielenkiintoinen kirja suomalais-iranilaisen Saran elämästä yrittäen tasapainottaa arkea, unelmiaan ja islaminuskoa. Rohkaisevaan ja avoimen raakaan sävyyn kirjoitettu kirja. Tämän luettua ymmärtää taas vähän enemmän islaminuskosta, samasta uskonnosta eri maissa toteutettuna, naisen asemasta ja unelmoinnista naisena. Suosittelen! Luin äänikirjana.