Ylistyslaulu maaseudulle, niille parjatuille kehitys/tukialueille, maaseudulle, maaseudulla asuville.
Jos kiteyttäisin, sanoisin noin.
Tässä teoksessa oli paljon traditionallisuutta, perinteikästä taidokasta tarinankerrontaa, takaumien käyttöä tarinan lihavoittamisessa, monisärmäisiä henkilöhahmoja, henkilöhahmojen elämänkulut juonena ja sitten arvoitus, joka lopussa paljastetaan (tai sitten ei).
Pidin tästä.
Tässä kaikki oli tuttua ja turvallista.
Olen aiemmin lukenut Lintusen Stellan, josta pidin myös. Se oli hieno tutkielma nuoruudesta, nuoruuden tavoittelusta, äitiydestä, isättömästä lapsesta ja musiikista.
Pidin siis siitäkin mutta tämä Sata auringonkiertoa oli Stellaa vielä perinteikkäämpi.
Ihailin, molemmissa, Lintusen sanankäyttöä ja samalla muistelin Katja Kaukosen Pitkä ikävä-teosta, jossa myös oltiin kiinni paikassa, kiinnitettiin paikkaan, alueeseen ne kaipuun tunnelmat, kaiho ja ikävä. Jossa kirjailija on lyyrinen, kaunista kieltä käyttävä, taidokas.
Mutta Sata auringonkiertoa oli Pitkä ikävä-teosta tunteisiin vetoavampi maastamuuttoineen - pakotettuine ja toivottuineen - sisarussuhteista,rakkaudesta maahan mutta muös (ah ihanuutta) rakkaudesta kirjallisuuteen, kirjoittamiseen (Pulkkinen!) ja kirjoittamisen taikaan.
Teoksessa Lintunen tarjoilee taidokkaat aikalaiskuvaukset, tarkat psykologisella pieteetillä kirjoitetut elävät uskottavat henkilöhahmot, suomalaisen sotienjälkeisen väestöliikehdinnän, kaupungistumisen, maaseudun kuolemisen, kielipuolisena elämisen, kotiseutukaipuun, kotiseuturakkauden.
Hieno perinteitä kunnioittava lukuromaani.