Lily on juuri saanut lapsen. Hänen suhteensa vanhemmuuteen on kuitenkin vaikea. Lapsuuden takaumissa lukija ymmärtää hetki hetkeltä paremmin, miksi näin on.
Romaanissa kuvataan pelkistetysti ja painostavan koskettavasti lasta, jonka on selvittävä, ja aikuista ihmistä, joka kantaa vanhemmuutensa lisäksi taakkaa omasta lapsuudestaan.
Veitsenterävät lauseet ja minimaalisin keinoin rakennetut henkilöhahmot ovat lihaa ja verta. Teos on sivumääräänsä suurempi tutkielma läheisyydestä ja kaiken elävän kunnioittamisesta. Kerronnan kirkkaudella ja eleettömyydellä taituroiva tarina, joka ei jätä rauhaan.
Golnaz Hashemzadeh Bonde was born in Iran in 1983 and fled with her parents to Sweden as a young child. She graduated from the Stockholm School of Economics and was named one of 50 Goldman Sachs Global Leaders. She is the founder and director of Inkludera Invest, a non-profit organization dedicated to fighting marginalization in society by backing social entrepreneurs who have developed pragmatic solutions to social challenges.
She debuted in 2012 with the novel, She Is Not Me (Hon är inte jag). Her second novel, What We Owe, was published by Wahlström & Widstrand in August, 2017.
Hashemzadeh Bonde lives in Stockholm together with her husband and daughter.
Kā saka “Mazais pirncis”, grupa nevis grāmata, ikviens vīrietis ir nācis no sievietes. Katrs mēs esam piedzimuši sievietei, bet vai mammai?
Ļoti, ļoti, ļoti sāpīgi par mammām. Noteikti trigerējoši - ķeizargrieziens, slikta māte pati, slikta māte man, pamešana, arī dzīvnieki, diezgan daudz tumšo tēmu, tāpēc neiesaku, ja dzīvē neesat uz stabila pamata.
Bet vispār ļoti, ļoti, ļoti iesaku! Spēcīgi, daudzslāņaini, lakoniski, bet trāpīgi. Pārdomas tik daudzos plānos - vai spējam mīlēt, ja paši neesam bijuši mīlēti? Vai daba spēj izdarīt visu mūsu vietā, un ja tā, kā tad ar dabas neveiksmēm - nespēju ieņemt bērnu, izaudzināt, iemīlēt, pieņemt? Kā mūsu bērnības pieredze tulkojas pieaugušo dzīvē. Kā un vai piedot? Kur ņemt spēku? Kā noticēt sev?
Kārtējais JR izdotais romāns, kura lasīšanu novērtēju! Paldies Jolantai Pētersonei par tulkojumu, ticu, ka mammošanās filozofiskajos prātuļojumos bija jāpacīnās, lai tiktu pie tik skaidra rezultāta.
Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.
Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.
Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.
Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.
”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”
”I svenskan finns inte moderskapet som verb. Mamma är något man blir. Inte något man gör.”
Vi får hålla till godo med sköta, uppfostra, ansvara. Ordet mödra saknas i språket men sannerligen inte samtalet om det, varken i vardagen eller kulturen. Naturliga beteenden är ytterligare en roman på temat och det är egentligen allt jag har att säga om det. Jag är inte lockad att skriva eller tänka vidare kring den. Nu när den är klar känns det som att allt är sagt. Förutom att det är en alldeles underbar roman. Golnaz Hashemzadeh Bondes prosa förför mig.
”Lily visste hur man gjorde för att bidra till lättsamheten. Ett naket öga kunde inte skilja hennes trevlighet från Louises. Det var omöjligt att avgöra vem som använde den som verktyg och vem som föll in i den oreflekterat. Vem som höll sig till banaliteter för att den inte hade något att säga och vem som höll sig till ytan för att inte sjunka i mörker.”
In media res drar berättelsen igång med att Lilys son Jack förlöses med snitt. Pappa Markus finns bredvid, stabil och redo. För Lily däremot är detta att bli mamma som att falla fritt. Där hennes erfarenheter av mödrande borde finns är det ett svart hål.
Vartannat kapitel handlar om Lily som nybliven mamma, vartannat om Lily som solidariskt barn till en ensamstående dubbelarbetande bipolär (?) mamma. Fakta: det finns mödrar som (helt naturligt) stöter bort sina barn, exempelvis romanens katt Majsan. Fråga: Går det att ersätta ett förflutet med en framtid? Kan man ge mer än man själv fått?
”Kanske såg han något i henne som var osynligt för henne själv. Kanske hade han förstått något som gått henne förbi. Kanske kunde det vara på hans sätt. Kanske kunde hon flytta in i hans livsbana, rymma från sin.”
En människomoder och hennes mödrande är förmodligen utsatt för större förväntningar och noggrannare granskning än något annat i vårt samhälle. Det är bra (även om det tyvärr också leder till överkompenserande och utarbetade mödrar) eftersom det är den viktigaste uppgiften en människa kan ha. Dock bör rollen givetvis axlas av fler än den biologiska modern!!
Det krävs en hel by för att mödra ett barn!
Jag älskade Hashemzadeh Bondes förra bok och jag älskar den här trots redundans. Jag önskar mig lite mindre extrema karaktärer i fortsättningen som jag hoppas ska handla om Jacks uppväxt och att han blir pappa.
P.s. Hon har medvetet utelämnat etnicitet- och flyktingaspekten, gissa varför! D.s
Alle 200 sivuun puristettu sen verran rankkoja tunteita, että piti välillä laskea kirja käsistä, että sai siihen fyysistä etäisyyttä. Piinaavan ahdistava lukukokemus.
Vai jābūt mātei, lai šo romānu sajustu? Iespējams, ka tas noder. Sieviete, kurai ir bērni, noteikti šo grāmatu redz atšķirīgi nekā tā, kurai bērnu nav. Stāsts ir lielisks un emocijas raisošs, par tuvību, ko drīkstētu vai nedrīkstētu piedzīvot māte, par sievietes tiesībām veikt izvēles un sabiedrības gaidām pret sievieti. Šobrīd šī autore man ir uz viena "patikšanas" plauktiņa ar Delfīni de Vigānu. Ļoti patīk!
Nyt osui kohdalle kirja, joka aiheutti fyysisiä oireita. Aluksi en pystynyt lukemaan kirjaa kuin pari sivua kerrallaan, olisin halunnut jatkuvasti äidin syliin (olen 54-v. ja saanut äitini hoivaa ihan riittämiin) ja mahaan sattui. Sitten aloin ahmia kirjaa, sillä halusin tietää, miten Lily selviää äitinä.
Kirja sai myös aikaan kunnon pohdintaa omasta äitiydestäni. Enpä oikein tiedä, voiko näin lyhyt teos juuri enempää vaikuttaa. Vavahduttavaa luettavaa.
Traumējošas pieredzes caurausts stāsts par Lilī un mātes instinktu. Vai mātes instinkts patiešām ir dabisks? Vai tas ieslēdzas pats no sevis brīdī, kad bērniņš nāk pasaulē? Un vai cilvēks spēj tikpat viegli kā dzīvnieks atteikties no saviem bērniem?
Lilī bērnības atmiņas nemanāmi savijas ar tagadni, kad viņa pati kļuvusi par jaundzimušā māmiņu. Viņu moka bailes — lai bērns nekad nejustos vientuļš, lai nepiedzīvotu to, ko reiz piedzīvoja viņa pati. Lilī bērnību pavadīja vienatnē, alkdama mammas uzmanības, atzinības un mīlestības. Viņas dzīvē nekad nav bijis ne īstas paļaušanās, ne māju sajūtas, ne maiguma un drošības, uz ko atbalstīties.
Kā lai cilvēks iemācās just un dot to, ko nekad nav saņēmis? Kā lai atveras, ja visu mūžu ir mācījies sevi noslēgt? Šis ir stāsts par iekšējo cīņu, dziedināšanos un to, cik sarežģīti ir izlauzties no pagātnes ēnām, mēģinot būt labākam vecākam, nekā bija tev pašam.
"Domāja par to, ka tā ir bagātība - spēt iet tik viegliem soļiem. Bagātība, kas izšķiesta tādam, kurš nezina, ka ir bagāts."
"Vai aprūpēšana un pakļaušanās tiešām ir sinonīmi? Vai tā tiešām ir sevis noliegšana, ja ļauj ieņemt vietu kādam citam? Vai cilvēks tiešām zaudē daļu no sevis, ļaujot sev apmierināt kāda cita vajadzības un mērķus? Kurš fizikas likums to nosaka? Vai cilvēks, gluži pretēji, nekļūst lielāks, pieliekot sev vēl vienu ķermeni? Vai cilvēks nekļūst divtik liels?"
Mammas un meitas attiecības, kas man izgāja caur kauliem, jo sajūtas diezgan tuvas.. diemžēl.. un lasīt to bija sāpīgi un reizē dziedējoši, it īpaši pēdējās rindkopas, kas arī manī iedvesa mieru.
Lasot G. H. Bundesvēra grāmatu “Dabiska uzvedība”, rodas sajūta, ka kāds ar klusu, bet neatlaidīgu roku atver durvis telpās, kuras gadiem bijušas aizslēgtas. Laikā, kad arvien biežāk aktualizējas izvēle par bezbērnotību (childfree), šis teksts nepiedāvā spriedumu — tas piedāvā skaidrojumu. Tas ļauj ieraudzīt, kāpēc daži lēmumi nav protests, bet sekas.
Viens no smagākajiem, bet patiesākajiem punktiem ir pieredze — vai drīzāk tās trūkums. Emocionālā piesaiste kā neiemācīta valoda. Kā aukstums, kas nav ļaunprātība, bet mantojums.
Vai vārds māte automātiski nozīmē atbildību? Vai “māte” ir darbības vārds vai tikai tituls, kas piešķirts bioloģijas dēļ? Vai pietiek iznēsāt un laist pasaulē, lai kļūtu par māti — vai māte ir tā, kura paliek, kura tur, kura redz?
Un kā iemācīties rūpes, ja tās nekad nav piedzīvotas? Vai mīlestība tiešām ir dabiska — vai tomēr apgūstama?
Cik daudzas reizes savā dzīvē esmu dzirdējusi: “Es nebūšu tāda kā mana māte.” “Manam bērnam netrūks nekā tāda, kā trūka man.” Būt mātei kļūst par darbību, kas balstīta spītā. Bailēs. Vēlmē pārrakstīt traumu. Kļūt par pretstatu, nevis par sevi.
Šī grāmata liek domāt par attiecībām. Ne abstrakti — bet ļoti konkrēti: par attiecībām starp māti un meitu. Par manām attiecībām ar manu māti. Cik bieži es sevi mierinu ar domu: viņa darīja, ko varēja. Un tikpat bieži sev atbildu: bet viņai pašai nebija, ko dot — viņai trūka mātes mīlestības.
Un tad paliek klusais secinājums: šī ir dabiska uzvedība…
"Grāmata, kas jāizlasa visām sievietēm un..", rakstīja man māsa. Viņa izlasīja šo grāmatu pirmā, gluži kā pareģojot, ka arī man viņa uzrunās tikpat ļoti. Tomēr es saņēmos izlasīt grāmatu tikai pēc vairākām nedēļām, atstājot to kā desertu, kurā skābajām notīm ir tikpat milzu nozīme kā skumjām un smagumam, kuras gribot negribas ieslīd aiz ādas un nospiež pie zemes.
Pirms vairākiem gadiem biju sajūsmā, izlasot Bundes grāmatu "Tie bijām mēs'', par kuru rakstīju, ka ''Šī ir lieliska, smeldzīga un nervu galus atkailinoša grāmata. Aizkustināja mani līdz asarām.''. Tāpēc ekspektācijas bija varen augstas. Un man jāsaka, ka Bunde tās piepildīja par visiem 100 %. Smagums, ko nes līdzi šī skaistajos sarkani zeltītajos vākos, ir neizmērojams. Gribas kaukt un raudāt un atbrīvoties no asarām un kamola kaklā. Grāmatas par mātēm un to neērto, noklusēto, skarbo pusi, ir tik grūti lasīt un reizē tik svarīgi. Kopš "The Push''nebija nācies lasīt grāmatas, kas šo tēmu uzšķērstu un parādītu tik izcili visā tā sarezģīti neglītajā.
Bunde raksta tik skaisti. Tā, it kā varoņi ir tikai ēnas stāstā, jo visu spozmi paņem sīkās detaļas, elementi, nopūtas, sajūtas un pusvārdi.
Skaisti, nospiedoši smagi un reizē literāri fanstastiski.
Iesaku visiem tiem, kas nebaidās no purva grāmatām!
5 zvaigznes
"Tas no cilvēka kaut ko prasīja- neaizbēgt. Sniegt kaut ko no sevis citiem, pat ja tā bija tikai fiziska klātbūtne." (70.lpp.)
Naturliga beteenden är en berörande och stark betraktelse över mödraskapet. Golnaz Hashemzadeh Bonde har ett språk som går rätt in i mig. Det är väl avvägda ord, de säger allt men lämnar ändå mycket till läsaren. Precis sådant som jag tycker om.
Att ”mödra” är ett nytt begrepp som Golnaz Hashemzadeh Bonde inför och utforskar i Naturliga beteenden. Varför finns det inte på svenska redan? Och vad säger det om vår syn på moderskapet. Naturliga beteenden väcker många tankar hos mig, inte minst om samhällets normer.
Berättelsen utgår från Lily, och består av två tidslinjer, den ena handlar om den vuxna Lily just innan och just efter hon får barn, den andra handlar om Lily själv som barn. De går in i varandra, och den ena förstärker den andra. Jag blir berörd av Lily, både som barn och vuxen, och hur hennes barndom så starkt påverkat hennes egna möjligheter, men det är på olika sätt. Att få läsa om Lilys uppväxt gör ont, och i styckena om Majsan så kommer tårarna i ögonen.
Den vuxna Lily och hennes kamp att inte följa normerna, berör på ett annat sätt, då kastas jag tillbaka till när jag själv blev mamma och fick uppleva alla påståenden och åsikter om hur en mamma bör vara, och hur jag inte var en ”bra mamma” utifrån mina val. Åsikter från ibland vilt främmande människor. Jag känner med Lily, som tror att hon inte kan mödra.
Boken handlar om mödraskap men jag tror inte man själv behöver ha barn för att ta till sig och beröras, för det handlar minst lika mycket om att ha en mamma, eller att inte ha en mamma.
Möjligen kan jag ha ha läst årets bästa bok. Att Golnaz Hashemzadeh Bonde är en av mina favoritförfattare är det ingen tvekan om.
Pieni kirkas romaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: Lily saa lapsen, ja kuoriutuessaan äidiksi yrittää samalla saada tolkkua omasta olemisestaan lapsuutensa kautta. Lily on kasvanut äidin kanssa, äidin, joka on ollut saavuttamaton, ei koskaan oikeasti läsnä. Lilyn kiintymyssuhde äitiinsä on välttelevä ja turvaton, ja nyt kun hän itse on äiti, hän yrittää kaikin keinoin yhtä aikaa olla olematta kuin äitinsä mutta toisaalta haluaa suojella itseään. Kumpaankaan ei ole keinoja. Lily on menestynyt elämässä hyvin, hänestä on tullut juristi, ja hänellä on rakastava kumppani ja elämän kaikki ulkoiset olosuhteet kunnossa. Mutta ne ovat vain kuori; sisällä Lily on hätääntynyt ja ihmeissään.
Teksti on tarkkanäköistä, kieli kirkasta. Mitään psykologisointia kerronnassa ei ole - edellä oleva on kaikki omaa päätelmääni. Tunnelma on ahdistava ja painostava, pienten toivon hetkien ajoittain lävistämä. Hashemzadeh Bonde on mielettömän taitava kirjailija, joka yhtä aikaa uskaltaa luottaa vanhanaikaisen kerronnan vetovoimaan, mutta uudistaa sitä, kenen tarinoita kerrotaan - ja miten.
En ole lähtökohtaisesti tällaisen traumakirjallisuuden suurin ystävä, mutta tämä oli harvinaisen onnistunut kuvaus kipeän lapsuuden vaikutuksista tuoreen äitiyden ensihetkiin. Hashemzadeh Bonde on ilmiömäinen kirjoittaja mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin ihmissuhteisiin ja solmussa olevaan sisimpään.
4.5 Seurapiireihin solahtava Saara Turusen ja Tiina Katriina Tikkasen sukulaiskirja äitiydestä ja hoivasta ja hoivantarpeesta. Sydän särkyi monta kertaa. Kahden aikatason tarinat Lilystä vuorottelevat luvuittain, mutta mun oli pakko lukea taso kerrallaan, jotta pysyin kasassa.
Först var jag inte helt övertygad av kontrasten frånvarande moder/hypernärvarande dotter, det blev för svartvitt, för enkelt, karaktärerna som simpla verktyg för att illustrera bra/dåligt. Att vara eller icke vara mor. Men så gick boken och växte på mig. Varje mening, perfekt utmejslad. Något mer komplext som tog form. Men också, ett sorts läkande som närmar sig. Sista sidorna lämnar mig varm i kroppen. 4,5/5!
"par māti nepiedzimst, par māti kļūst...", bet, ja nu nekļūst? vai spēja mīlēt un rūpēties iedzimst? varbūt tā ir spēcīgāka tiem, kuriem dzīvē tā ir pietrūcis?
Skaista, bet sāpīga un ļoti godīga grāmata par mātes un meitas attiecībām. Tā necenšas izskaidrot vai nosodīt, bet tikai parādīt, un ar to reizēm arī pietiek.
Det gör bitvis fysiskt ont att läsa Naturliga beteenden. Även om det är en kort roman så bär den på så mycket. Barnets kärlek, förälderns brist på, att bli mor. Ensamhet, begär, förställan. Den kommer leva kvar hos mig.
Kaunis, koukuttava, piinaavan ahdistava, kuitenkin toiveikas kertomus läheisyydenkaipuusta ja äitiydestä.
Takaumat lapsuuteen ovat mielestäni täysin 5 tähden täyttä tavaraa — kamalia, realistisia, sydäntäsärkeviä, tapahtumiltaan kirkkaita. Myös aikuisuuden luokkatietoisuus ja toiseuden tuntu ovat erittäin hienosti kuvattu. Rakenne mestarillisesti kyhätty — aika poukkoilee ilman selittelyjä ja silti lukija pysyy kärryillä koko ajan. Myös täydellisen tiivis tarina, tässä ei ole mitään ylimääräistä.
Aikuisuuteen kaipaisin kuitenkin vähemmän pohdintaa, enemmän show don’t tell tyylistä actionia, myös enemmän kehitystä. Lily ei tunnu juurikaan muuttuvan lapsesta aikuiseksi kasvaessaan, mikä hieman häiritsee lukukokemusta, sillä se ei tunnu realistiselta.
Kuitenkin aikuisuuden loppu lunastaa niin olisi tälle 5 tähteäkin voinut antaa.
Periaatteessa tässä oli ihan oivaltavia ja samaistuttaviakin ajatuksia ja huomioita yksinäisestä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta aikuisuuteen, mutta en kuitenkaan ollut lainkaan vaikuttunut päähenkilöstä Lilystä hahmona. Jokainen kirjassa oleva hahmo oli vain yhden asian funktio: Lily oli omaa tahtoa vailla oleva reppana (paitsi jotenkin ne välit äitiin kuitenkin olivat menneet), hänen puolisonsa Marcus ignorantti ja omahyväinen, äiti vaan huono ja poissaoleva, yläkerran Gunilla kiva täti, Gunillan lapsi Tommy väkivaltainen hirviö..
Mulle jäi aika vajaaksi se, mitkä seikat Lilyn ja hänen äitinsä välejä kaiken kaikkiaan hiersivät. Äiti oli paljon poissa niin fyysisesti kuin henkisesti Lilyn lapsuudessa, mutta eihän se implikoi etääntymistä aikuisiällä. Yleensä se on jonkinlainen päätös, joka tehdään lapsenkin ollessa tarpeeksi kehittynyt kognitiivisesti tekemään kyseisen valinnan. Nyt tässä vaan hypeltiin Lilyn lapsuudessa ja aikuisuudessa, kummassakin Lily oli eri tavalla äiditön. Asiaintiloja vain kuvailtiin pohjustamatta niiden kehityskulkua kunnolla. Välillä ymmärrän että lukijalle voi jättää juonessa tulkinnanvaraa, tässä se tuntui vaan laiskalta ja kirjailijalle toissijaiselta.
Mulla on aina vähän ongelmia suomenkielisen kaunokirjallisuuden kanssa. Tässä oli jotain todella outoja ilmauksia ja toisteisuutta, ja luulen että koko kerronta tuntui tosi teennäiseltä myös kehnon kääntämisen takia. Ehdottomasti loukkaavinta oli kutsua juusonaksuja juustoSUIKEROIKSI. Onko tää kääntäjä koskaan syönyt juustonaksuja?? HÄPEÄLLISTÄ!!!
Tosi harmi että tää ei uponnut. Haluaisin lukea lisää kirjallisuutta tästä teemasta, mutta miksi nää tuntuvat vain tällaisilta kehnoilta pintaraapaisuilta?
Jag läste en bok av Golnaz Hashemzadeh Bonde när jag gick på gymnasiet. Jag minns att jag inte tyckte om den så mycket, men trots det tänker jag på den ganska ofta. Den har fastnat hos mig på något sätt. Jag tror att samma sak kommer hända med den här boken.
Naturliga beteenden är en väldigt gripande och intressant bok om Lily som man får följa i olika skeenden i livet. Främst som barn och som nybliven mamma. Temat är genomgående moderskap – intressanta nyanser av allt vad det innebär. Även bristen på det.
Den är jobbig att läsa samtidigt som den får en att fundera. I många olika situationer skildras moderskap på intressanta sätt. Händelserna i boken har samband med andra händelser i boken. Det finns ett djup som jag verkligen uppskattar. Trots att boken är väldigt kort får det plats hur mycket som helst. Den har många lager och ett stort djup.
Slutet knyter an till början och bidrar till att boken känns väldigt genomtänkt och välskriven. Andra saker som tyder på det är flera välbyggda resonemang och ett språk där man verkligen fattar vad Hashemzadeh Bonde menar. Man vill ge både unga och äldre Lily en kram. Rekommenderar!
Karmaisevan hyvä kirja, jossa niin osuvasti kuvataan vaillejäämistä, kaipuun, hylkäyksen ja toivon vuoristorataa ja tästä kaikesta syntyvää syvää kelpaamattomuudentunnetta.