Kaksikymmentäkaksivuotias Liv viettää perheensä kesäpaikassa viimeistä lomaviikkoaan, hän on raukea ja tylsistynyt, niin kuin nuoret ihmiset tutuissa ja turvallisissa paikoissa ovat. Eräänä aamuna Liv nousee varhain ja lähtee ulos, kallioille meren ääreen. Hän on juuri nukahtamaisillaan, kun hänen viereensä yhtäkkiä istuu vieras mies, vähän liian tuttavallisesti, vähän liian lähelle. Miehen välittömyys ja röyhkeys yhtä aikaa kiehtoo ja työntää luotaan, mutta lopulta kiehtovuus ja Livissä heräävä halu vievät voiton, ja Liv sopii miehen kanssa tapaamisen, josta ei kerro äidilleen eikä siskoilleen. Helmi Kekkosen teos Liv! kulkee päähenkilönsä mukana piinaavasti kohti tapahtumaa, joka alkaa tuntua lukijasta vääjäämättömältä, vaikka sen ei pitäisi. Tuo tapahtuma halkaisee Livin ja hänen läheistensä elämän aikaan ennen ja jälkeen. Saarella olevat naiset ajautuvat törmäyskurssille siitä huolimatta, että jokainen haluaa Livin parasta. Kysymykset seksuaalisen väkivallan määrittelystä ja uhrin oikeuksista ja velvollisuuksista pakottavat niin äidin kuin tyttäret katsomaan peiliin: Mitä sinä itse tässä tilanteessa tekisit?
Helmi Kekkonen (s. 1982) on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Hän on opiskellut kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hänen esikoisteoksensa Kotiin julkaistiin 2009.
4,5 Olen odottanut tätä uutta Kekkosta pitkään, tätä Tämän naisen elämä-teoksen jälkeen uutta pitkään ja nyt kun se on kädessäni, tunnen samaan aikaan pakahduttavaa onnea, pakahduttavaa surua sillä nyt kirja on luettu ja uutta joutuu taas odottamaan.
Kekkosen teoksissa tärkeää ja upeinta, itselleni ainakin, on teosten tunnelma, asetelma, johon kirjoittajan teksti lukijan istuttaa. Tässä teoksessa, Liv!, tarina on päällisin puolin tavallinen ja tuttu.
Perheen naiset (äiti ja kolme aikuista siskosta) ja Livin siskon Telman poika viettävät kesää mökillä, valmistautuvat äidin syntymäpäivään. Kesäpäivät kuluvat tavalliseen, rauhalliseen, rutiininomaiseen tapaan. Sitten Liv, perheen nuorin tytär, 22-vuotias opiskelija, tapaa ohimennen miehen, josta kiinnostuu ja tekstin ylle asettuu pilvi, jonka varjon alle kaikki peittyy.
Tulevat tapahtumat, vaara, vääryys, uhka, ovat tekstin kulussa mukana, aavistelut tulevasta pahuudesta, vääryydestä, limittyy kerrontaan. Tapahtumia pimeyttää varjo. Varjo virittää lukijan kohti pahaa, tapahtumaa, joka on väärä mutta vääjäämätön, joka on liian tuttu,aivan liian useille naisille liian tuttu. Kekkonen etenee vääryyttä kohti, sitä tapahtumaa kohti, mitä ei lukija ei usko itselle tapahtuvaksi, mutta jonka olemassaoloa (nainen, naiset, lukija) pelkää, joka odottaa edessä, satunnaisten tapaamisten edessä jopa sovituissa tapaamisissa ja samaan aikaan Kekkonen kuljettaa lukijaa kohti sitä ihanaa ja tuntematonta, treffejä,niin salaisia ja ihania ja kutkuttavia, että niistä Liv ei puhu, ei edes tekstarilla ilmoita, vaikka niin on sovittu, ei kerro edes parhaalle ystävälleen.
Kekkonen kuvaa hienovaraisesti niin jännitteiset perhesiteet, Livin suhteen poikaystävään uppoutuneeseen ystävään, suhteen isään, joka elää eron jälkeen omaa uutta elämäänsä uudessa suhteessa Tukholmassa ja ennen kaikkea kuvaa Livin sattumanvaraisen tapaamisen itseään vanhemman miehen kanssa, odotukset sovitusta tapaamisesta, itsessään kuplivat halun mieheen, halun, joka johdattaa Livin sitä kohti sitä mikä lopulta tapahtuu vaikka ei saisi tapahtua. Sen miltä kamalan tapahtuman jälkeen tuntuu.
Tapahtuma, pahaenteiseyys, levottomuus, jännitys, se, jonne kaikkitietävä kertoja ja vaihtelevat näkökulmakertojat lukijan (ihanan aukkoisesti) kuljettaa, on liian tuttu, liian tavallinen ja liian usein koettu, ikiaikainenkin kaiketi jo sillä näitä kai on ollut, on nytkin, aina tulee olemaan sanoisi joku ja pelkään koko teoksen ajan, että teksti loppuu vaikka haluan samalla että jännitys tapahtumien ikävästä, kamaluudesta loppuu. Haluan tietää, mitä Liville tapahtui, tapahtuiko mitään ja mikä on se ”mitään”, mikä on lukijalle, Livin lähiympäristölle ”mitään”, mikä on ”riittävän kamalaa”, onko tämä poliisiasia ja mietin miksi ajattelen näin. Mikä on rittävän kamalaa, mikä on lian vähäistä, mietin ja luulen, että olen näissä mietteissä jossain teoksen ytimessä, että nämä ovat ne kysymykset, joita pitää pohtia, joihin pitää tarttua ja muuttaa.
Kekkosen tarina on kertomus rakenteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, pelosta, yksilön kokemuksesta, josta tulee yleistä, josta tulee muiden kokemus, yhteinen, jolloin kokemukseen ja sen käsittelyyn yksilölle tulee muiden ihmisten päällelaittama paine. Se, joka tapahtui, se, josta ei ilmoitettu, muutti kaiken, muutti jotain ja se muutos kulkee elämänkulussa mukana, halusi tai ei.
Rakenne. Vaihtelu kolmannen persoonan kertojan ja minäkertojan välillä on Helmi Kekkosen uusimman romaanin Liv! kiehtovin ja kantaaottavin pointti.
Perataan vähän: Perhe viettää kesää saarella. Perhe: äiti Karoliina (Karo), aikuiset tyttäret Liv, Ellen ja Telma. Nykyisin Tukholmassa uuden onnensa kanssa asuva äidin entinen puoliso sekä tytärten isä Harri. Livin ystävä Iida. Kaikki edellä mainitut henkilöt pääsevä teoksessa esiin minäkertojina paitsi Liv, joka on romaanin päähenkilö ja josta kerrotaan kolmannen persoonan kautta. Kun tähän yhdistetään se, että Liv tarkoittaa elämää ja että romaanin nimen perässä on huutomerkki syntyy tilanne, jossa siitä, mitä Liville tapahtuu tulee kannanotto naisille liian usein ja lähes vääjäämättömästi tapahtuvasta.
Heti romaanin alkupuolella tiedetään, että jotain tulee tapahtumaan, eikä se jotain tule olemaan hyvää. Sitä ennen on perheen sisäisiä riitoja ja keskusteluja, niitä samoja, joita on joka vuosi, kun ollaan saaressa. Juuttunutta toistuvaa kommunikaatiota.
Kun Liville on tapahtunut se, jota kohti ollaan oltu koko ajan menossa on epäröinti. Mitä pitäisi ja pitäisikö. Kuka sen päättää? Miten saada oikeutta? Kannattaako?
Kekkonen kirjoittaa esteettisen herkästi. Vesivärisesti ja sormenpäillä. Paino on sanojen takana kuin joka yö pimeistä nurkista nouseva pelko.
Viipyilevä, kaunis ja sitten yhtäkkiä kiihtyvä tarina, jonka lopputulosta ei haluaisi tietää vaikka kirjaa alkaakin ahmimaan vauhdilla.
Kekkonen on kirjoittanut upean, intiimin ja tiiviin romaanin suurista aiheista yhden nuoren naisen näkökulmasta. Liv! on tarina paitsi perhesuhteista myös suostumuksesta ja rajojen rikkomisesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja yhteiskunnallisen kohtaamisesta kun se tuleekin omalle kohdalle.
Taitava, älykäs ja vahvasti aihettaan sanoittava teos.
Pitkälle tosi taidokkaasti hallittu tunnelma, vähänku Fagerholmin Ihanat naiset rannalla mutta I May Destroy Youn aineksilla. En tiedä, en voinut olla vaikuttumatta, varsinkin kliimaksin epäklimaattisuudesta ja tavallisuudesta, nyansoidusta vastakertomuksesta. Lopulta homma kuitenkin hajosi ja sävy taittui opettavaiseksi.
Todella vaikuttavan tarkka ja näennäisen vähäeleinen kuvaus raukkamaisen väkivallan kohteeksi joutuvan ihmisen ja tämän läheisten kokemuksista ennen ja jälkeen, miten kaikki särkyy ja mikään ei ole ennallaan. Karua todellisuutta niin monille varsinkin täasä meidän maassa, joka on naisille todella vaarallinen. Hieno kirja!
Helmi Kekkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Herkällä, vähäeleiselle ja hitaan kerronnan tyylillään hän maalaa lukijan eteen kokonaisen tarinan niin kuin se on. Ihmiset elävät arkeaan, käyvät uimassa, lukevat kirjaa, pesevät hampaansa ja siinä ohessa tapahtuu jotain väistämätöntä, traumaattista. "hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."
Tää oli jotenkin hämmentävän hieno. Lyhyt tarina, jossa oli paljon tunnetta, mielenkiintoisia hahmoja ja ihmissuhteiden kuvausta. Ahmittavan hyvä. Ilmeisesti joidenkin mielestä kirjan toinen osa oli jotenkin vähän saarnaava, mutta mä en itse kokenut sitä niin. Uskon että tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa!
Helmi Kekkosen pienoisromaani Liv! alkaa vakuuttavasti ja vaikuttavasti. Unenomainen kertomus kolmen aikuisen siskon äitinsä kanssa mökkisaaressa viettämästä hellekesästä sekoittuu vaihtuvan minäkertojan lukijalle tarjoamiin välähdyksiin menneisyydestä ja nykyhetkestä. Kirjan ensimmäinen puolikas on tenhoava kuvaus perhedynamiikasta, vaikkakin näin lyhyeen romaaniin henkilöhahmoja on turhan monta, eikä yhdestäkään saa kunnolla otetta. Koin samaa ongelmaa myös Kekkosen Vieraat-teoksen kanssa.
Kirjan puolivälin jälkeen tapahtuu Suuri Käänne, joka tässä tapauksessa on seksuaalinen väkivalta. Tapausta käsitellään mielestäni perustelemattomasti lähinnä ulkopuolelta, siskojen, äidin ja jopa kuviosta irrallaan olevien isän ja ystävän kautta. Kerronnan sävy muuttuu ja lopulta teoksessa lähinnä debatoidaan yhteiskunnallisella tasolla, onko väkivallan uhrilla velvollisuus ilmoittaa viranomaisille tapahtuneesta. Sävy on paikoitellen jopa saarnaava, joka on melko suuressa ristiriidassa viipyilevään ja maalailevaan alkuun nähden.
Lyhyeen tekstiin tasoja, tyylejä ja hahmoja on yksinkertaisesti liikaa.
Helmi Kekkonen piirtää suomalaiseen kirjallisuuteen uuden, mieleenjäävän, uskottavan ja omaäänisen hahmon, Livin. Livia on nuorin kolmesta sisaresta, ja yhden kesän yhtenä kauniina päivänä, jolloin kaikki muu on juuri niin kuin aina ennenkin, sattuu jotain kamalaa. Vaaran tuntu on läsnä alusta alkaen, ja jokaisella sivulla tietää, että ollaan menossa kohti onnettomuutta. Mutta se ei ole kirjan koko pointti, eikä varsinkaan rikoksen selvittäminen dekkarityyliin - katse on väkivallan uhrissa, Livissä, ja hänen läheisissään. Kekkonen näyttää Livin sisarineen, perheineen ja ystävineen todentuntuisesti, kokonaisina ihmisinä niin, että kerronta pysyy koko ajan keveänä, ilmavana, helppona seurata. Paikan tuntu on vahva - saariston ja sukumökin kesä tuoksuu ja maistuu. Samoin aika tuntuu elävän ”oikein” kaikilla tasoilla - verkkaisesti etenevä kesäpäivä, kamala yö ja sen jälkeiset tapahtumat - ja se, että ollaan voimakkaasti kiinni nykyajassa, nyt elävien nuorten aikuisten maailmassa. Kekkonen on todella löytänyt oman äänensä - olen lukenut myös hänen aiempia kirjojaan ja ollut niistä vaikuttunut, mutta tuntuu että tässä kaikenlaiset luovuuden ja kovan työn palaset loksahtavat paikoilleen.
On hieno kirjallinen teko, että Kekkonen on kirjoittanut tämän kirjan syntyprosessista kokonaan oman kirjansa, Näin minä sen kirjoitin (2025). Se tarjoaa ainutlaatuisen kurkistusaukon kirjaiijan arkeen, valottaa yhden teoksen synnyn kautta paljon laajempaa kokonaisuutta, ja saa uskomaan, että kirjailijalla on edessään vielä pitkä ja loistelias ura. Liv! oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja syystä. Romaanin avulla taiteilija tekee näkyväksi yhtä aikamme suurista ongelmista, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja tekee sen mässäilemättä, ja pitää katseen siellä, missä sen pitääkin olla: uhri ei ole syyllinen, ja jälkiselvittelyt ovat kammottavia.
Kesä saaressa perheen kanssa, myöhäinen tapaaminen miehen kanssa, siinä tapahtuva ja sen käsittely. Hieno, jopa kevyt kirja niin viiltävästä ja raa’asta aiheesta. Kyyneleet nousi silmiin ja yksi lähti vierimään pitkin poskea kun siinä sai tukea ja rakkaat ihmiset ympäröi ja kuuli ja välitti. Ei kaikki rakkaat eikä kaikki tehnyt sitä oikein, mutta just se oli mun mielestäni mielenkiintoista, toi tarinaan yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja ravisteli pohtimaan ilmiötä enemmän kuin vaan yhtenä tarinana.
(Rakastin tämän kirjan perheen kuvausta, saaren taloa joka oli kuin meidän talo, se lämpö ja rakkaus tuli läpi, sisarussuhteet joihin en voi samaistua mutta jotka oli aitoja, äitisuhde joka oli vaikeampi kun oma äitisuhteeni ja sai arvostamaan sitä mitä mulla on, myös sitä että meidän taloa ei ole tahrattu näin vaan se tahra tuli muualle, paikkaan joka oli mulle rakas mutta jonka jätin taakseni)
3,5 tähteä. liian lyhyt! kaunista kieltä ja trauman läpikäyntiä (se ei toki oo kaunista). kirja korostaa ettei mikään sinulle tehty väkivalta ole koskaan sinun syyysi ja myös sitä, ettei trauman välttämättä aina tarvitse syntyä niistä kaikista pahimmista asioista, vaan kaltoinkohtelu on aina kaltoinkohtelu.
This book is part family tensions, part a angry outcry against gendered violence. Very beautiful prose with a great structure, and thought-provoking themes of violence against women.
Helmi Kekkosen perhesuhteita ja erityisesti naisia kuvaava romaani. Liv on ristiriitainen, hämmentävä kuvaus nuoresta naisesta, pahuudesta, kivusta ja häpeästä. Toivon että myös miehet lukevat tämän kirjan. Ajatuksia herättävä loppua myöten...
Heartbreaking, gut-wrenching, eye-opening. Tight, insightful and infuriating. And there, in the midst of it all, very atmospherical in all of its realness.
2.5/5! Mua jotenkin ärsyttää että näin TÄRKEÄSTÄ aiheesta kirjotetaan näin laimeita kirjoja… tai sitten jotain meni multa ohi… käteen ei jäänyt oikeen mitään - ehkä se oli tarkoituskin? Sellanen tietty ”oppikirjamaisuus” ärsytti tässä ehkä eniten… mutta tavallaan kauniisti kirjoitettu teos näin rumasta tapahtumasta.
Muutamaan loppukesän päivään tiivistyvän romaanin alkupuolen kerronta on unenomaista. Täydellinen, jopa kiiltokuvamainen kesäidylli muotoutuu lukijan mieleen. Perheen vanha kesähuvila, helteiset päivät, äiti, kolme tytärtä ja yksi lapsenlapsi valmistautumassa äidin syntymäpäivän viettoon. Isä on poissa, mutta yhtä kaikki läsnä.
Kaiken keskellä on Liv, perheen kuopus, parikymppinen nuori nainen. Kertojanäänet vaihtelevat lyhyissä luvuissa, mutta kaikki kertovat samaa tarinaa: mitä noina päivinä tapahtui ja miksi. Kekkosen romaani tiivistyy loppua kohden henkäyksestä tuskaiseen huohotukseen. Idylli särkyy, eikä mikään ole entisellään.
Helmi Kekkonen on taitava kirjoittaja ja hän onnistuu luonaan tekstiin omanlaisensa hienon rytmin, jonka vaihtelut tekevät kirjasta kiinnostavan. Henkilöiden ajatukset ja arkiset tapahtumat kutoutuvat yhteen hienolla tavalla. Äiti, Telma, Ellen ja Liv eivät kuitenkaan hahmoina erotu juurikaan toisistaan, vaikka Kekkonen rakentaakin sisarusten välille eroja. Äiti näyttäytyy vain tytärten silmien kautta ärsyttävänä huolehtijana, jonka mielen mukaan asiat on tehtävä kuten aina ennenkin. Äidin kannattelu oli mielenkiintoinen juonne. Äidin ääntä ei ehkä olisi tarvittu? Ida, Livin paras kaveri, erottuu perhekudelman ulkopuolisena itsenään. Teo elää omaa kesäelämäänsä tunteiden, halujen ja naisten välisten suhteiden keskellä ihanan suoraviivaisesti.
Romaanista jäi ristiriitainen tunnelma. Miljöön kuvaus on pahimmillaan kuin ikean katalogista tai elle interiöristä. Kesähuvilan sisustus maalauksineen ja mattoineen ja sohvineen - jokin ei täsmää? Lukiessa aivan joutavat asiat alkoivat ärsyttää: mansardikattoinen 60-luvun huvila? Jatkuva hanavedellä läträäminen keittiössä - kylpy - kun ollaan loppukesällä saaressa ja on kuvattu paahtavaa tukahduttavaa hellettä, (joka on taatusti kuivattanut syvimmätkin kaivot). Hedelmävati - appelsiinin kuoriminen ja syöminen keskellä kesää? Ihan kuin olisi oltu kerrostaloasunnossa tai rivitalossa kaupungissa. Etäisyydet? Voi olla, että oma käsitykseni kesähuvilalla olosta on peräisin kantovesien ajalta.
Romaanin aihe on tärkeä ja painava ja Kekkosen tavoite on kunnianhimoinen. Hän pyrkii tavoittamaan tietyn hetken ja siihen vievän polun, eikä tehtävä todella ole helppo. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Helmi Kekkosen tuotantoon. Kiinnostaa ehdottomasti mitä muuta hän on kirjoittanut.
En lue paljon suomalaista kirjallisuutta ja satuin nappaamaan Helmi Kokkosen kirjan töissä uutuushyllystä.
Kirja oli kaunis kuin utuinen saaristokesä ja se sai mut tuntemaan nostalgiaa epävarmoihin, mutta onnellisiin yliopistovuosiin.
Toisaalta kirja sai mut voimaan pahoin ja pohtimaan kuinka oksettavaa on, että monelta meistä löytyy joku Livin kaltainen tapahtuma elämästä, ei tarvitse kun vaan hetken miettiä kunnes jo muistaa, että no joo olihan silloin se yksi kerta kun saatoin ensin haluta ja sitten en, ja kuka tahansa järkevä partneri olisi huomannut että oon poistunut kehostani ja olisi lopettanut koskemasta tms. mutta tämä tyyppi ei lopettanut.
No, multa ainakin löytyy ja saatuani kirjan luettua menin keittiöön ja haluamattakin flashbackit tulvi mieleen. Siinä sitten odotin kun mikrossa pyöri karjalanpiirakka ja mietin olisiko musta kasvanut erilainen ihmisenä jos olisin vaan jättänyt menemästä ulos.
Kokkonen käsittelee silkkihansikkain rutistaen häpeää ja syyllisyydentuntua, sekä avuttomuuden tunnetta kun tajuaa miten hankala oikeutta on saada.
tykkäsin alkupuoliskosta tosi paljon ja olisin toivonut, että se sama fiilis ois pysynyt loppuun saakka. kuitenkin siinä kohtaa, kun tämä kauan uumoiltu käänne tapahtui, tuntui että sen jälkeen kaikki oli hähmäistä ja hätiköityä jotenkin. en tarkalleen osaa nimetä miksi tai mitä, mutta menetin otteen tarinasta ja hahmoista. yleisesti pidin kuitenkin kirjasta ja sen kerronnasta!
”viimeisenä iltana me istuimme huoneemme parvekkeella ja minä kysyin voisiko se olla livia, jos lapsi on tyttö niin livia. harri kääntyi minuun päin, jääpalat heilahtivat punaisessa juomassa, hän sanoi että oli ajatellut ihan samaa.”
Kirjan alkupuoli on hienoa tunnelman tiivistymistä ja tulevan odotusta paahteisessa saaressa. Luvut ovat lyhyitä ja teksti soljuu kauniisti, mutta joku uhkaa. Ison käänteen jälkeen tyyli muuttuu raskaammaksi, alkaa sataa ja vaikka Kekkonen kuvaa tässäkin tunteita ja reaktioita vivahteikkaasti, valitettavasti hän alkaa myös saarnata ja opettaa. Hienoon alkuun nähden loppu on pettymys.
Kirja, joka alkaa tarkkana kuvauksena perhesuhteista, kiihtyy tiheästi ja päätyy kertomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, siihen liittyvistä tunteista ja erilaisista pyrkimyksistä kuinka siihen suhtautua. Dramaturgialtaan erinomainen, huolella muotoiltu, herkkä, intensiivinen ja kiihdyttävä teos! Lukekaa, voi lukekaa.
Pidin todella paljon kirjan alkupuolen tunnelmasta, jossa viiskymppinen äiti ja hänen kolme aikuista tytärtään lomailevat saaristossa. Yhdellä on pieni lapsi mukana. Helteinen joutilaisuus, perhesiteet ja rakas kesäpaikka. Osin niin tutun kuuloista.
Tarinan keskiössä on 22-vuotias Liv, joka tapaa saarella salaperäisen miehen, ja sopii tämän kanssa tapaamisen, jota kovasti odottaa.
Kekkonen luo hienosti odottavaa, mystistä tunnelmaa. Lukija aavistaa, että jotain tulee tapahtumaan. Jotain ehkä ei kovin hyvää.
Perheenjäseniä ja parasta ystävää ikäänkuin ”haastatellaan”, kukin vuorollaan kertoo Livistä. Tämä oli hauska tyylikeino, samoin kuin toisto. Toisen kengän avoinaiset nauhat toistettiin monesti - toimi.
Sen jälkeen kun Se tapahtuu tarina lässähtää. Miksi perheenjäsenet paapovat aikuista ihmistä tuolla tavalla? Äiti kysyy 22-vuotiaalta tyttäreltä miksi lähdit illalla ulos, mikset kertonut minulle mihin menet? Ymmärrän kysymykset ehkä kymmenvuotiaalle tyttärelle, mutta aikuiselle? Loppu menee liikaa paasauksen ja vaahtoaminen puolelle. Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava asia, ja naisten koskemattomuudesta täytyy puhua. Mutta sen olisi voinut ujuttaa tarinaan jotenkin hienovaraisemmin. Silti tämä oli huomattavasti tyylikkäämpi tapa käsitellä aihetta kuin hiljattain lukemani Hanna Lantton Bilbao.
Olin jo antamassa viisi tähteä, mutta valitettavasti kirja ei kantanut loppuun asti. Silti hyvä.
"-- eikä hän tiedä mitä voisi tehdä toisin, millä saisi äidin näkemään että hän on tässä ja kaikki on hyvin, että hän voi elää omaa elämäänsä ja äiti omaansa eivätkä ne ole millään tavalla toisiaan poissulkevia asioita, ettei äidin tarvitse ymmärtää häntä eikä hänen äitiä, he voivat vain antaa toistensa olla," (s. 28)
"Muiden vielä nukkuessa me menimme takaisin rantaan ja hautasimme sen linnun, mutta sen pysähtyneet siivet ja mustat silmät eivät jättäneet Liviä rauhaan. Ne kulkivat hänen mukanaan iltapalalle, peiton alle ja kaupunkiin. Asioilla on aina ollut Liviin sellainen vaikutus. Ne ottavat kiinni, tarrautuvat ja pysyvät." (s. 158)
Ohut mutta sisällöltään painava pienoisromaani, jossa jännitteet ihmisten välille rakennetaan pieneleisesti mutta sellaisena juuri paljon puhuvasti, sanovasti. Alati tärkeä teema, naisiin kohdistuva väkivalta ja sen kohtaamisen problematiikka, sekä uhrin kokemukset ja pelot, tulevat esiin koko painollaan kuin huutomerkki.
(En jotenkin osaa tai halua antaa nyt tähtiä- ehkä myöhemmin!)
hmm etenki alussa tosi ihanaa kieltä! käänne tuli vähän hätiköidysti kuten loppukin, niille olisi voinut antaa lisää aikaa. kekkosen vahvuus oli tyttöjen mielenmaiseman maaalaamisessa, vanhempien näkökulmat oli vähän turhan tönkköjä eikä tuonu tarinaan mitään lisää imo. ja loppuratkaisu suututti elokuvamaisuudellaan.