Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

by Irene Kajo

Esikoisromaani vallankäytöstä ja väkivallasta taidealalla.

Missä menee raja taiteentekemisen ja seksuaalisen väkivallan välillä? Mitä jos taide onkin valepuku jonka suojissa toteuttaa fantasioita? Sanotaan että taiteen tehtävä on rikkoa rajoja. Mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Onko taiteilijalla erikoisasema, jonka turvissa hän voi ohittaa muita ihmisiä koskevat säännöt?

Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on omakohtainen ja mustassa huumorissa marinoitu kertomus siitä, mistä ei olisi saanut puhua. Se kuvaa taidemaailmassa tapahtuvan seksuaalisen hyväksikäyttö- ja väkivaltatapauksen ja kertoo realistisen tarkasti, miten tapausta käsitellään taideinstituutiossa: hiljentämällä ja mitätöimällä. Uuvuttava taistelu saada oikeutta uhkaa tuhota päähenkilön terveyden, parisuhteen ja uran.”Olen niin iloinen, että olen tavannut H:n, että olen saanut tutustua häneen. Se on suuri lahja. Olen kauan toivonut että tapaisin uuden ihmisen, joka näkisi minut, joka haluaisi nähdä minut. H:n kanssa näin on tapahtunut. Hänen näkemisensä tuottaa minulle aina iloa, olen kevyt ja onnellinen. Toinen ihminen on lahja, kaikkein suurin, vaarallisin ja ihmeellisin lahja.”

Irene Kajo kirjoittaa itseään säästelemättä taiteilijamyytistä ja hiljentämisen kulttuurista.

Genres: Finnish Literature, Audiobook, Contemporary, Fiction

224 pages, Hardcover

First published January 1, 2024

Reviews

[Marko Suomi · Rating 5 out of 5]

Hienosti suoraan aataminomenaan osuva kirja taide-instituution sisällä tapahtuvasta vallan väärinkäytöstä, väkivallasta ja hyväksikäytöstä, sekä instituution totaalisesta kyvyttömyydestä kitkeä toimintaa pois, tai suoranaisesta tekijöiden suojelemisesta. "Taidenerot" saavat edelleen tehdä mitä huvittaa. Toivon että kirja aiheuttaisi mainitsemansa tulipalon, sillä selvästikään hymistely tai kivojen sanojen hokeminen ei auta.

[Susa · Rating 4 out of 5]

Sanoin ääneen ”hyi vittu” monta kertaa tätä lukiessa. Raaka, julma, oksettava, hirveä kaikessa siinä, mitä on tapahtunut, mutta vielä oksettavampaa ja hirveämpää on se hiljaisuus ja passiivisuus, joilla näihin tapahtumiin on reagoitu. Taiteen nimissä voi nähtävästi tehdä mitä tahtoo.

[Tuuli · Rating 5 out of 5]

Viisi tähteä, koska herätti niin paljon ajatuksia ja tunteita. Tämä on kirja esittävän taiteen nimissä harjoitetusta hyväksikäytöstä, traumatisoitumisesta ja sen jälkiseurauksista, institutionaalisesta vaientamisesta ja mitätöimisestä, taidekentästä jossa edelleen Suuren Taitelijan viitan suojissa on mahdollista käyttää valtaa väärin, siten että yhteisö ympärillä sallii sen. Kiinnostaa, minkälaista keskustelua kirjasta herää. Aloittaessani lukemisen en tajunnut kuinka läheltä omaa (työ)elämää kirja liippaa. Kiinnostaa omien kollegoiden ajatukset tästä. Uskallan väittää, että seuraava kappale kuvaa valitettavan osuvasti taidekentällä ja -instituutioissa yhä ja edelleen värjyviä ja vaikuttavia valtarakenteita. Se ei ole koko totuus, mutta on totta kaiken muun lomassa.

”Onko koko instituutio (Taideyliopisto) täynnä paskaa? Taiteilijaprofessori huutaa ja jyrähtelee kokouksissa ja kaikki muut hiljenevät. Hän on suuri taiteilija ja sellaisia tänne tahdotaan. Ei mitään tavallisia tallaajia. Onko taideala niin kilpailullinen, niin täynnä itsestään epävarmoja runkkareita, että ainoa vaihtoehto edetä on olla kusipää? Ja mistä heidän ihailijansa tulevat? Miksi heitä ihaillaan? Työyhteisölle pidetään keskustelutilaisuus aiheena epäasiallinen kohtelu ja eettiset ohjeet. Meitä istuu salissa 70 ihmistä ja kaksi puhuu. Suuri professori ja Suuri taiteilija. He vuoroin itkevät ja huutavat. Tämä on työpaikkani, jossa otetaan tilaa samoilla ehdoin kuin päiväkodissa. Ilmaisemalla alkukantaisia tunteita. Täällä sitä ihaillaan. Se on merkki suuruudesta, ilmaisuvoimasta, herkkyydestä ja rohkeudesta. Seitsemänkymmentä ihmistä istuu hiljaa ja seuraa näytöstä, jossa nämä kaksi iloitsevat itsestään, kunnes Iso johtaja viimein avaa suunsa ja kiittää heitä erikseen, nimeltä mainiten, heidän hienoista puheenvuoroistaan, siitä että he puolustavat taiteen vapautta. Me muut todistamme.”

Kajo kuvaa tarkasti ja tunnistettavasti veteen piirrettyjä viivoja: suostumusta ja sen hähmäisyyttä, vallankäyttöä, seksuaalisuuteen ja taiteeseen liittyvän eksperimentoinnin varjoalueita.
Ajatteliko H, valtaa väärinkäyttävä taiteilija, tekojensa olevan hyväksikäyttöä? Vai ajatteliko hän kaiken tapahtuvan yhteisymmärryksessä? Kirjan kertojahan oli antanut suostumuksensa ”taiteellisiin harjoitteisiin” ihailemansa taiteentekijän kanssa - kunnes rajat on jyrätty moninkertaisesti yli. H:n vallan väärinkäyttö ja taiteen valjastaminen omien runkkufantasioidensa toteuttamiseksi on oma lukunsa, mutta yhtä kammottavaa on se, että jälkikäteen kirjoittajan kokemuksia ei juuri kukaan ota vakavasti. Taiteilija ja opettaja H vaikuttaa olevan koskematon Taideyliopiston ja taidekentän huomassa, jossa ei tunnisteta tai tunnusteta tapahtunutta.

Paljon ajatuksia pörrää päässä. Paljon epämukavuutta. Paljon ristiriitaisia tunteita. Paljon vitutusta. Arvelen, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut tärkeä painekattilan räjäytys Kajolle itselleen, mutta sitä painetta ja kuormaa lienee kertynyt monelle meistä. Alalla kuin alalla. Mutta taiteen kentällä on edelleen ihan helvetisti liikaa mahdollisuuksia verhoilla paskaa käytöstä taiteen nimiin, ikään kuin taide oikeuttaisi venyttämään sitä tekevien ihmisten rajoja - ja yleensä aina (jonkinlaisen) auktoriteetin toimesta, ylhäältä alaspäin. Kajonkin tapauksessa H oli se ”asiantuntija”, joka liidasi ”harjoitteita”. Intohimoammatissa on liian helppo hyödyntää sitä intohimoa satuttamiseen ja rajanylityksiin:

”Sitten huudettiin kuorossa, ooh, nyt tapahtuu jotain, aah, nyt ollaan ytimessä, nyt mennään pidemmälle, syvälle, kohdataan tasolla johon ei arjessa ylletä, mutta tässä näin, taiteen keinoin, me, miten rohkeita me olemmekaan, menemme sinne minne muut eivät uskalla, löydämme uusia virtauksia, uutta tietoa, uusia kokemuksia, enemmän, suuremmin, paljaammin, ennen muita, me kohtaamme autenttisen ihmisen, nyt se tapahtuu tällä sanattomalla alueella, jossa voimme tuntea puhtaammin, raaemmin, suoraan ja ilman valhetta, rikomme rajoja, menemme niiden yli, astumme alueelle jossa ei ennen ole käyty, valkoinen piste kartassa, me pystymme siihen, emme pelkää, mitä enemmän sitä syvemmälle. Taide, taiteen tähden, taiteen nimissä, taiteen keinoin. Aamen.”

[Linnea · Rating 4 out of 5]

tää kirja oli luettavana hirveetä ja epätoivosta ja tuskasta. silti tosi tärkee tarina kerrottavaks ja ääni nostettavaks ja herätti kyllä paljon tunteita ja ajatuksia.

[Lotta B. · Rating 2 out of 5]

Kustantaja mainostaa kirjaa sanalla "omakohtainen", mikä äkkiseltään antaa ymmärtää teoksen valokuvineen ja dokumenttiliitteineen olevan omaelämäkerrallinen raportti tai päiväkirja. Jonkun aikaa saa kaivella nettiä ennen kun löytyy radiohaastattelu, jossa Irene Kajo kertoo todistusaineiston olevan tosiasiassa sepitettä ja ettei kirjan tapausta tai H:ta ole olemassakaan; kuinka romaanin tyylilaji on karnevalismi ja kuinka kirjoittaja halusi tuoda teokseen esitystaiteessakin sydäntänsä lähellä olevaa groteskia huumoria. Tämä näkyy menneen täysin ohi niin kriitikoilta kuin lukijoilta, kuten itseltänikin.

Voituani pari päivää pahoin ajatuksesta että tällaista voi tapahtua Taideyliopistossa erityisesti #metoon jälkeen (muita ajatuksia mm: ovatko kaikki Teakin työntekijät todellakin näin psykopaatteja? Voiko joillakin oikeasti olla näin huono taidemaku?) kustantajan kuvaus teoksesta alkaa vaikuttaa jopa huonolta aprillipilalta tai toiveelta myydä kirjaa huhupuheiden tai skandaalin varjolla. Samaan aikaan olo on sekä huojentunut että vähän petetty. Kuinka tarkoituksenmukaista on sepittää autobiografista traumakirjallisuutta kaikkine "todiste"liitteineen? Tuntuu että Kajo kirjoittaa nimenomaan esitystaiteen kuplasta käsin, mikä myös selittää ajoittaisen paatoksellisuuden ja teatterikentän keskustelun "itsestäänselvyydet", joita ei tekstissä avata sen enempää. Vaikea olla vertailematta kirjaa Ida Rauman Hävitykseen, jossa Turun kaupungin historia ja ekokatastrofi sidottiin omakohtaisen trauman käsittelyyn syvällisesti ja saumattomasti.

Hämmentävä teos.

[Laura · Rating 4 out of 5]

Upea ja vimmainen romaani vallasta, väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja kaiken kietoutumisesta hähmäisen kielen kiertelyn, kaartelun ja kieltämisen verkostoon. Kajon romaani on raikas, taiten toteutettu fiktiivinen kostokirja, joka näyttää mitä kulissien ja nollatoleranssien takana todella tapahtuu.

[Heidi]

Aikeissaan avoin kostokirja.
Syystäkin.
Ajattelen, että kirja on hyvä väline tällaiseen.
Parhaimmillaan toimii keskustelunavauksena.
Jokin kerronnan anonymisoinnissa söi kirjan tehoja, mikä on harmillista.

[Hellin Karoliina · Rating 4 out of 5]

kaikin tavoin inhottava ja oksettava, mutta kaikista kauheinta oli se, etten ollut yhtäkään inaa yllättynyt

[Päivi Metsäniemi · Rating 5 out of 5]

Pitkästä aikaa kirja, joka ei päästänyt otteestaan ollenkaan, hyvä että maltoin töihin mennä tai nukkua. Eikä vain siksi että teki mieli tirkistellä - voiko tällaista todella tapahtua arvostetussa korkeakoulussa, taideyliopistossa! Keksiikö ihmismieli oikeasti näin sairaita juttuja? Vaan siksi, että kirja oli korkeatasoista kirjallisuutta, kauniisti rytmitettyä, tuoretta, mukaansatempaavaa, sydänverellä kirjoitettua.

Kirjailija kertoo omasta kasvustaan taiteilijaksi, ja tuhoon tuomitusta taideprojektista, ison apurahan unelmien täyttymyksestä, josta tuli painajainen, joka ei kaikesta päättäen ole päättynyt vieläkään. Valta-asetelman suojissa Suuri Taiteilija lähtee toteuttamaan kirjailijan ja tämän ystävän kustannuksella ällöttäviä fantasioitaan, ja rajojen tunnistaminen ja itsen suojeleminen tapahtuvat liian myöhään. Ja sitten kukaan ei tiedäkään miten toimia; ei kirjailija, ei ystävä, ei yliopisto, ei kukaan. Kafkamainen keitos keittyy, ja jos joku ottaakin tosissaan, mitään oikeutta ja kohtuutta ei tule vastaan.

Kielenkäyttö on kikkailematonta, elävää, tarinan rakenne hienon rytminen. Vähän kiinnostaa, millainen taidemaailman vastaanotto on, mutta toisaalta en halua tietää. Lähinnä haluaisin varmistuksen, että kirjailija itse on valmistautunut, tulipa mitä hyvänsä.

[Janica · Rating 4 out of 5]

Vahva, puistattava ja vihaa nostattava teos. Pidin eri tekstilajien yhdistämisestä, ja kyseisen elementin lisääminen näin lyhyeen kirjaan pitäen tarinan kuitenkin koherenttina on varmasti aika vaativaa. Kajo onnistui siinä mielestäni erittäin hyvin. Kirja tuli luettua aika nopeasti, se oli helppolukuinen ja provosoi niin paljon ettei sitä tohtinut laskea käsistä alas. Seksuaalinen väkivalta eri muotoineen taide-ja kulttuuripiireissä on ollut viime vuosina aina säännöllisin väliajoin pinnalla ollut aihe, ja musta olikin hyvä että tässä kirjassa fokus oli eritoten siinä, miten eri instanssit suhtautuvat tähän väkivaltaan. Olihan väkivaltakohtausten kuvailu myös tosi groteskia, ei siinä, mutta mielestäni se oli vielä ihan hyvän maun rajoissa.

Mielestäni on aika harhaanjohtavaa mainostaa kirjaa omakohtaisena, kun se kuitenkin kirjailijan haastattelussa paljastui täysin fiktiiviseksi teokseksi. Samaan aikaan en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että ehkä tuo fiktiivisyyden korostaminen on tapa välttää esim. kunnianloukkaussyytteet tai muut mahdolliset ongelmiin joutumiset omissa piireissä. Musta oli nimittäin aika hämmentävää, miten perustavanlaatuisesti tarina oli sijoittunut selkeästi kirjailijan omaan elämään. Tästä lukijoiden sumuttamisesta johtuen, oli se sitten enemmän kustantamon tai kirjailijan tai kummankin toimesta, jätän arvion neljän tähteen.

[Riina · Rating 2 out of 5]

Hmm, hämmentää. Koska kirjan kannessa lukee, että teos on omakohtainen, luin tämän omaelämäkerrallisena. Näin ei kuitenkaan ole, vaan koko tapaus on keksitty ja lopun liitteetkin tekaistu. Harmittaa, että sain tämän tietooni vasta sen jälkeen kun olin jo lukenut teoksen loppuun, koska olisin varmaankin pitänyt teoksesta enemmän jos olisin lukenut sitä oikeassa kehyksessä. Vaikka voihan teoksen fiktiivisyyttä näin jälkikäteenkin pohtia. Esim Iida Rauman Hävityksen kohdalla en ottanut omelämäkerrallisuutta mitenkään annettuna, koska sitä ei oltu teoksen markkinoinnissa korostettu. Näin lukijana jäi tilaa ja aikaa pohtia, mikä kaikki mahdollisesti on fiktiota ja mikä ei, ja mitä väliä sillä teoksen kannalta ylipäätään on. Tästä syystä kritisoin Kajon romaanin kutsumisesta omakohtaiseksi - omakohtaisen ja omaelämäkerrallisen erot termeinä eivät ole niin selkeät ja vakiintuneet, että voisi olettaa lukijan niitä erottavan.

[Liisa | kirjavuori · Rating 5 out of 5]

”Olen kohtuuton, en ole kohtuuton. Tämä on totta. — — En enää tiedä kumpi on pahempaa: H:n teot vai tämän instituution toiminta.”

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Irene Kajo kertoo omakohtaisten kokemusten kautta, mitä kafkamaisuus tarkoittaa. Teoksen kontekstina on taiteentekeminen ja sen rajat, ja miten instituutiot, organisaatiot ja yhteiskunta (epä-)onnistuvat, kun rajat ylitetään. Yksilön ainoaksi keinoksi jää huutaa vastatuuleen ja yrittää löytää itsensä murskautuneiden sirpaleidensa keskeltä.

Kajon teos sijoittuu Teatterikorkeakouluun, jossa turkkalainen perinne ilmeisesti elää edelleenkin vahvasti ihannoituna. Kun teoksen päähenkilö osallistuu taiteeseen, jossa sadomasokistisia keinoja käyttäen tutkitaan (?) ruumiillisuuden rajoja, ovat alusta alkaen mukana myös alan koko kulttuuri neromyytteineen ja vallankäyttöineen. Rajat ylittyvät ja suostumus ja turvallinen tila jäävät ivallisiksi fraaseiksi huoneentauluihin, eikä toimivaltaa asian tutkimiseen näytä olevan kellään.

Paitsi kafkamaisen pyristelyn systeemin seiteissä Kajo kuvaa hyvin myös sen, kuinka yksilö jää satunnaiseksi uhriksi tilanteessa, jossa hänen kokemuksensa kielletään ja jätetään kaiken kehystyksen ulkopuolelle, olemattomaksi. Sitä ei tapahtunut koska se ei voinut tapahtua. Kirjasta jää hyvin epämiellyttävä olo, niin kuin pitääkin.

[Minttu Mirjam · Rating 5 out of 5]

Kirja esittää realistisesti ja hyytävän tarkasti seksuaalisen väkivallan kauaskantoiset ja tuskalliset seuraukset uhrille – ja instituutioiden täydellisen, absurdin kädettömyyden kaiken sen kärsimyksen edessä. Kritiikkiä annetaan myös sille, mitä kaikkea voi naamioida taiteeksi. Jokaisen pitäisi lukea tämä.

[Lauri Linna · Rating 4 out of 5]

Vetoava, riipaiseva ja hieno lukuelämys - joissain kohdin kieli oli tarpeettomankin paatoksellista

[Lauhahiipija · Rating 4 out of 5]

Tämän kirjan lukemisessa meni monta kuukautta. Ei siksi, että se olisi ollut pitkä, tai lukemiseen ei olisi ollut aikaa. En vain voinut lukea tätä paljoa kerralla. Aihe menee liikaa ihon alle.

En myöskään osaa tiivistää ajatuksiani tekstiksi. Kirja käsitteli aika laajasta taiteen nimissä tehtyä hyväksikäyttöä, taideinstituution valtaa peitellä asioita sekä valkoisen miehen ylivaltaa suhteessa muihin/naisiin.

Suosittelen kirjaa jokaiselle, mutta isolla sisältövaroituksella.

[Katja · Rating 3 out of 5]

Ensin ajattelin, että wow kuinka rohkeaa laittaa omat kokemukset ja tunteet näin raakana esiin, vaikka lukiessa tuntui välillä siltä, että nyt vedetään kuitenkin vähän yli ja että kaikkea kuvattua ei ole voinut tapahtua. Kun näitä arvosteluja luki, kävikin ilmi ettei kirja perustu suoranaisesti Kajon omiin kokemuksiin vaan on "omakohtainen", miten sen nyt sitten haluaakaan määrittää. Tämä tieto jätti ristiriitaisen olon, mutta ainakin teos sai ajattelemaan taiteilijamyyttiä, mitä kaikkea saa taiteen nimissä tehdä ja miten tietyt instituutiot ovat täysin kyvyttömiä käsittelemään ahdistelua, epäasiallista käytöstä tai suoranaista väkivaltaa.

Muoks. Muutaman tunnin asiaa pureskeltuani tulin tulokseen, että teos saa lukijassaan aikaan ärsyttävän manipuloidun olon, mikäli sen lukee ajatellen sen olevan jonkinlainen totuuspohjainen päiväkirja, kuten itse tein. Eli kyseessä on lukijaa kohtaan hieman samantyyppinen hyväksikäyttö kuin mitä päähenkilö kokee (toki todella paljon pienemmässä ja ei-fyysisessä olomuodossa) ja siten se on varmaankin harkittu veto. Teoksen kokeekin todennäköisesti hyvin eri tavoin riippuen siitä, lukeeko sitä hyvin omaelämäkerrallisena vai jokseenkin fiktiivisenä kertomuksena, jolla voi olla joitain yhtymäkohtia todellisuuteen.

[Iira · Rating 4 out of 5]

"Hetki sitten oli vielä toivoa, nyt sitä ei enää ole".

”Onko koko instituutio (Taideyliopisto) täynnä paskaa? Taiteilijaprofessori huutaa ja jyrähtelee kokouksissa ja kaikki muut hiljenevät. Hän on suuri taiteilija ja sellaisia tänne tahdotaan. Ei mitään tavallisia tallaajia. Onko taideala niin kilpailullinen, niin täynnä itsestään epävarmoja runkkareita, että ainoa vaihtoehto edetä on olla kusipää? Ja mistä heidän ihailijansa tulevat? Miksi heitä ihaillaan? Työyhteisölle pidetään keskustelutilaisuus aiheena epäasiallinen kohtelu ja eettiset ohjeet. Meitä istuu salissa 70 ihmistä ja kaksi puhuu. Suuri professori ja Suuri taiteilija. He vuoroin itkevät ja huutavat. Tämä on työpaikkani, jossa otetaan tilaa samoilla ehdoin kuin päiväkodissa. Ilmaisemalla alkukantaisia tunteita. Täällä sitä ihaillaan. Se on merkki suuruudesta, ilmaisuvoimasta, herkkyydestä ja rohkeudesta.”

Tunnistan paljon näistä eettisistä ohjeista, asioista ja ihmistyypeistä, joista Kajo kirjoittaa. Taideyliopiston toimintaympäristön kuvaus on hyytävän tarkkaa, samoin oma katkeruus ja sen analyyttinen aukipurku. Vereslihainen.

[Inka Partanen · Rating 4 out of 5]

Ajattelin ensin antaa tälle kirjalle lieviä moitteita siitä, että lukukokemus oli jokseenkin epämiellyttävä. Aika äkkiä tajusin kuitenkin, ettei se mitään muuta voikaan olla. Mene ja lue, koe ahdistus ja vitutus ja suru, niin sun pitääkin.

[Chalthria · Rating 3 out of 5]

Tämä oli ällöttävä kirja. Ehkä siksi tämän lukikin nopeasti ja mielenkiinnolla. Tuosta otsikon mainitsemasta epäasiallisesta kohtelusta huomion vei pois nämä ällöttävät taideperformanssit.

[Jari · Rating 3 out of 5]

Annoin kolme tähteä, mutta oikea arvosana lienee totuudenmukaisemmin 3,5 tähteä, kun harkitsin vahvasti neljääkin tähteä.

Tämä romaani on aiheesta (hyväksikäyttö taidemaailmassa) huolimatta nopealukuinen. Pidin kerronnallisista ratkaisuista, siitä miten toteavaan sävyyn kirjoitettua tekstiä rikkovat WhatsApp-keskustelut tai enemmän keskustelumuodossa kerrotut kuulemistilaisuudet tai lista Taideyliopiston arvoista tai tilastotiedot.

Aiheeseen perehtynyt ja siitä aiemminkin kirjoittanut Irene Kajo tuo hyvin ilmi, miten hyväksikäyttö rikkoo ihmisen ja kuinka kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa uhriin, joka saattaa päätyä toimimaan itsekin asiattomasti. Taideyliopiston (ja siten koko yhteiskunnan) suhtautumisen kuvaus sisältää kaikessa nyrjähtäneisyydessään kafkamaista komiikkaa.

Kallistuin kolmeen (tai 3,5) tähteen lähinnä siksi, että tämä tarina on valitettavasti kovin tuttu, jos on yhtään seurannut uutisointia ja keskusteluita tai lukenut vastaavaa kirjallisuutta. Vahva esikoisromaani joka tapauksessa.

[Ville Verkkapuro]

A very interesting study on the subject of justice and power. Obviously in the midst of it is abuse, but the value of this documentation lies in the facades, script and the setting.
How can something like this happen and how can justice not?
As the best artist in the world, Jenny Holzer, says: Abuse of power comes as no surprise.
Obviously, in these cases, justice is far rarer than the incident. This was a form of vigilante justice, a desperate cry and a revenge. A way of taking the power back. Of pulling the curtain.
The victim of the abuse feels deep shame. There's a sense of questioning whether there was a subconscious desire. That builds more shame. The key is in the question: why didn't I say no? How could I be led into this. It's a very interesting power dynamic. No is loud and clear, yet there's layers. It's always about power. Everything about it is.
There's the undenying absolute brokeness of the soul which simply cannot be fixed or cured by even professionals. Especially when being ridiculed, questioned.
This reminded me how some people tend to get hurt more often than others. There's a line of "there's always something, isn't there?" spoken by the partner and that says it all. Some people have a tendency and it's usually built on having a history of abuse, having unsafe attachment models. There's such a deep longing of wanting to be accepted and loved by somebody as you truly are, but it requiring having a very open heart and soul, thus making one a perfect candidate for abuse.
That absolutely shatters my heart.

[Readerwhy]

Kajon romaanista olisi paljonkin sanottavaa, mutta se triggeröi nyt aivan liikaa ja haluan päästä tästä kirjasta vaan mahdollisimman pian eroon ja ennen kaikkea eroon niistä tunteista, mielentiloista ja painajaisunien nostattamista tunnelmista, joita tämän lukeminen nosti esiin.

Teos käsittelee vallankäyttöä, manipulaatiota ja seksuaalista väkivaltaa taiteen nimissä teatterikorkeakoulussa.

”Onko taideala niin kilpailullinen, niin täynnä itsestään epävarmoja runkkareita, että ainoa vaihtoehto edetä on olla kusipää?”

[Terhi · Rating 2 out of 5]

”Omakohtainen ja mustassa huumorissa marinoitu teos”… tää ei kyllä oo mustaa huumoria :D ei naurattanut kertakaan lukiessa. Joo ihan hirvee tarina ja herättää ajatuksia mut oon kyllä myös pahempia stooreja lukenut jotka herättää enemmän ajatuksia. Jotenkin en tästä Kajon kirjoitustavasta pitänyt, tai ehkä joku muu oli syynä että taistelin kirjan loppuun asti. Onneksi oli nopealukuinen.

[Tea · Rating 5 out of 5]

Pidin siitä että tulin jymäytetyksi uskomaan tätä tositarinaan pohjautuvaksi! Herätteli kyllä miettimään autofiktion konventioita. En ole ihan varma että nauraako tämä jollain tavalla autofiktiolle? Lopun liitteet, erityisesti kakkakakkukuva, vetää kokonaisuuden hyvin parodiahorisontin yli.

[Pinja Haapaniemi · Rating 4 out of 5]

”mitä tapahtuu tarinoille, joita on vain yksi?”

[miida · Rating 4 out of 5]

hyi vittu mitä jengiä. onneks tää kirja on kirjotettu.

[Jenna · Rating 4 out of 5]

Tunteita herättävä kirja, joka kaikkien pitäisi lukea.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Iso säätiö antaa monivuotisen rahoituksen teatteria, kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistelevälle hankkeelle, jossa kirjan kertoja on mukana. Ruumiillisuutta käsittelevään työryhmään otetaan mukaan H, taiteilija, joka vaikuttaa aiheen asiantuntijalta. Kertoja alkaa ystävänsä ja H:n kanssa työstää taidetta, mutta pian taiteellinen työ saa seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan piirteitä. Taustatutkimusmatka Berliinin onkin itse asiassa seksiklubeilla kiertelyä.

Vaan mitä tapahtuu, kun kertoja nostaa asian esiin työpaikallaan, Taideyliopistossa? Eipä paljon mitään. Jollakulla on ”kokemus epäasiallisesta kohtelusta”. Laitoksen kulttuuriin kuuluu hiljainen hyväksyntä eettisesti kyseenalaiselle toiminnalle, etenkin jos sitä tekevät arvostetut taiteilijanerot. Miten sitä paitsi voi edes tehdä taidetta, jos pitää jatkuvasti varoa rajojen rikkomista?

Kertoja ajautuu kammottavaan kafkamaiseen limboon, jossa seksuaalisen väkivallan kokemuksista ei saa puhua, koska asiaa ei ole oikeudessa todettu rikokseksi. Ei siis saa puhua rikokseen viittaavin termein. Ei siis oikeastaan saa puhua kokemuksestaan ollenkaan, jolloin se kokemus ikään kuin lakkaa olemasta olemassa. Mutta ainakaan herkkää taiteilijaneroa tai laitoksen institutionaalista ylpeyttä ei ole loukattu.

Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta tuntuu vahvasti henkilökohtaiselta ja omakohtaiselta. En ole kuitenkaan erityisen kiinnostunut, onko se totta, ovatko nämä asiat tapahtuneet ja kuka H on. Minusta tässä on kiinnostavampaa se yleinen taso: tällaista seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta on, näin sitä institutionaalisella tasolla vaiennetaan ja hiljennetään ja suojellaan, tällaista on käytännössä raiskauskulttuuri.

Väistämättä mieleen tulee Susanna Hastin Ruumis/huoneet , jossa pureuduttiin niin ikään syvälle seksuaalisen väkivallan jättämiin traumoihin. Tässä asetelma on erilainen, mutta uhrin kohtelussa paljon samaa vähättelyä ja kyseenalaistamista. Tämäkin on tärkeää, tarpeellista kirjallisuutta, sekä naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan yleisyyden vuoksi että ravistelemaan instituutioiden tapaa hiljentää uhreja ja lakaista ongelmia maton alle.

[Tuuli Tammenkoski · Rating 5 out of 5]

Tää on aivan hirveä kirja ja ihan älyttömän hyvä kirja. Totaalisen vastenmielinen, mutta lukemista ei voi kerran aloitettuaan enää lopettaa. On seurattava kafkamainen kujanjuoksu loppuun asti, vaikka katse olisi mieluummin missä tahansa muualla kun lukemassa sivu toisensa jälkeen vähättelyä, mitätöintiä, vastuun pakoilua, manipulointia, Arvostettujen TaiteilijaNerojen rellestystä, Taiteeksi verhottua vallankäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa, kusipäisyyttä, uhrin syyllistämistä ja niin edelleen. Lukija joutuu tahtomattaan mukaan erittäin tehokkaaseen totaaliseen tilitykseen, joka muistuttaa välillä tirkistelyperformanssia, jonka katsomisesta tulee nihkeä olo, ja kuuluukin tulla. Ja kai minä tätä halusin, kun päätin kirjan lukea.

Listoja, tilastoja, whatsapp-viestejä, sähköposteja, harjoituspäiväkirjoja ja vimmaista selostusta. Ja yksi musta sivu, jonka tapahtumat ovat liian vaikeita, liian pahoja edes ajateltavaksi.

"Minkä ikäisille niitä raiskausharjoituksia sitten saa teettää!?"

Sanoin “ei saatana” ja “voi vittu” ääneen varmaan kymmeniä kertoja tätä lukiessa. Eikä se ollut läheskään tarpeeksi. Kirjan Minä on vihainen itselleen, vihainen hyväksikäyttäjille, ja vihainen ennen kaikkea instituutiolle joka hyväksikäyttäjiä hyysää. Vaikuttava, ahdistava, raivokas ja kyynisyydessään ja sysimustassa kerronnassaan silti hauskakin kirja.

Tätä on vaikea suositella, mutta kaikkien pitäisi lukea tää. Ja pitää tästä meteliä.