ENG: Tiina Raevaara is a geneticist and a doctor of philosophy, and the most important things to her are the nature and life in all its shapes. Her interests can be seen as precise portrayals/descriptions in her writings.
The author characterizes her style as surrealistic and symbolic, and she has told being fascinated by the fine line between reality and unreality, and that she couldn't even think about writing fiction which lacked the feel of magic - strangeness, miracle, abnormality. Raevaara has, also, stated that she opposes dividing literature into narrow genre-thinking, that each text is to be treated as the individual they are. She describes her writings to be projections of different things that have been recorded and combined in the subconscious.
FI: Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan geneetikko ja filosofian tohtori.
Raevaara voitti novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni vuoden 2011 Runeberg-palkinnon. Hänen novellejaan on julkaistu ja palkittu monissa eri yhteyksissä. Tärkeintä hänelle on luonto ja elämä kaikissa muodoissaan.
Raevaara voisi luonnehtia tyyliään surrealismiksi tai symbolismiksi. ”Toden ja epätoden rajapinta kiehtoo minua, enkä voisi kuvitella kirjoittavani fiktiota, josta puuttuu kokonaan taian – outouden, ihmeen, luonnottomuuden – tuntu. En silti osaa kirjoittaa tavoitteellisesti nimenomaan spekulatiivistakaan fiktiota – sen ainekset tulevat kirjoituksiini usein itsellenikin yllätyksenä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kavahtavat kirjallisuuden jakoa ahtaisiin lajityyppeihin: jokainen teksti on yksilö ja tulkoon kohdelluksi sellaisena!”, Raevaara kertoo Usva-lehdessä.
Raevaaran kiinnostus luontoa ja eläimiä kohtaan näkyy hänen kertomuksissaan tarkkoina yksityiskohtina luonnosta. Tämä on lähtökohtana novellissa ”Sääkset”, josta Raevaara sai vuonna 2006 Martti Joenpolven palkinnon.
Raevaara kuvaa kirjoittavansa yhdistelmiä eri asioista, joita hänen muistiinsa on tallentunut. Kun alitajunnassa yhdistyneille asioille pyrkii löytämään hahmon kirjoittamalla, voi yllättää itsensäkin. ”Kirjoittaminen on ajatusten säilömistä aivojen ulkopuolelle. Lukeminen on vieraiden ajatusten invaasiota. Kirjallisuus on ajatustensiirtoa.”
Laukaisu on lyhyehkö yhdenpäivänkertomus eteläsuomalaisen väsyneen perheenäidin Pauliinan toivottomasta elämästä. Omaan masennukseensa sohvalle jo pari vuotta sitten vajonnut mies, elämänhallinnan puutteessa repsahtanut kaukana kyliltä sijaitseva omakotitalo ja ainainen niukkuus tekevät elämästä homeisessa kaurapuurossa tarpomista. Parista yllättävästä tapahtumasta alkavat Pauliinan elämässä yllättävät käänteet, jotka tiivistyvät päivän (ja kirjan) loppua kohden.
Teksti on mielenkiintoista silloin, kun ulkopuolisen kertojan avulla selostetaan lakonisesti Pauliinan elämän käänteitä. Tämä olisi itselläni kannatellut koko kirjaa sellaisenaan. Ongelmaksi itselleni muodostui nimittäin se, että kirjassa oli myös täysin irralliseksi jäävä Pauliinan vanha koulukaveri kertojana, pitkiä samastuksia Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -teokseen sekä - hankalimpana kaikesta - luettelotyylisiä listauksia perheväkivallasta Suomessa. Nämä palaset hajottivat kertomuksen paletin.
Tarkoitus oli lukea vain pari sivua ja tarkistaa sopisiko tämä 9-luokkalaisille, mutta menikin kokonaan! Raevaaran kertojanääni kerii tarinaa todella kiinnostavasti keskeyttäen Pauliinan yhden päivän tarinan pohtiakseen vuoroin suomalaisia perhesurmia, vuoroin kirjallisuuden tehokeinoja (miksi niin moni kirja alkaa "tylsästi" maisemakuvauksesta, miksi henkilöiden muistoja kahlataan läpi, vaikka ne eivät liity juoneen mitenkään). Nämä poikkeamat auttavat toisaalta lukijaa yhdistämään Pauliinan tarinan laajempaan ilmiöön ja toisaalta tekevät lukijan tietoiseksi kaunokirjallisuuden tavasta luoda tarinaa ja tunnelmaa. Kertoja tunnustaa epäluotettavuutensa heti aluksi, mikä tuntuu pelkästään rehelliseltä. Tämän lukemiseen ei mennyt paria tuntia kauempaa, joten on lainattava heti toinen Raevaara perään. ”Yö ei saa tulla” on muistaakseni saanut kehuja..
Tunnelma on "mukavan" pahaenteinen koko ajan, mutta jankkaus aiemmin tapahtuneista perhesurmista ja erityisesti Anneli Auerista on hieman rasittavaa ja rikkoo tunnelmaa. Loppupuolella tapahtuu myös eräs juonenkäänne, joka ei ole millään tavalla uskottava, eikä istu tarinaan. Myös kertojan ääni ja uskottavuus jäävät hieman hämäriksi (huonolla tavalla). Laukaisua vaivaa rakenteellinen epäsymmetrisyys samalla tavalla kuin muitakin tähän mennessä lukemiani Raevaaran teoksia, mikä vielä korostuu teoksen ollessa näin lyhyt.
Ihan mielenkiintoinen kirja. En arvostanut sitä, kuinka Andrea Yates kuvattiin viiden lapsensa surmanneena hirviöäitinä, vaikka hänen tapauksensa on erittäin monimutkainen, ja kirjan perusteella siitä saa mielestäni aivan väärän kuvan. Olin sattumalta ennen kirjan lukemista kuunnellut Yatesia käsittelevän podcast -jakson, joten tapaus oli tuoreena mielessä. Suosittelen tutustumaan tapaukseen jos yhtään kiinnostaa.
Laukaisu-pienoisromaanissa (2014) Tiina Raevaara sukeltaa perhesurmaajan pään sisään. Mikä saa äidin tai isän tappamaan lapsensa? Raevaara päättelee, että miehillä "laajennetun itsemurhan" syynä on usein mustasukkaisuus kun naisilla taas kyllästyminen tai kieroutunut halu suojella lapsiaan. Raevaaran nykyiseen kirjoitustyyliin verrattuna Laukaisussa haetaan enemmän "korkeakirjallista" tyyliä, mikä ilmenee esim. toistuvina viittauksina Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaaniin.
Laukaisuna kertojana on oletetun perhesurmaajaäidin (kirja ei lopulta lopulta paljasta, kuka oikeastaan surmaa kenet) nörttimäinen koulukaveri. Kertoja ajautuu tämän tästä sivupoluille varsinaisesta tarinasta ja innostuu kertomaan perhesurmista yleisemmällä tasolla. Nämä esseemäiset pätkät ovat kiinnostavia ja niissä on olennaista tietoa, mutta valitettavasti ne myös katkaisevat tarinan. Jäin miettimään, olisiko Laukaisusta saanut täydellisen napakympin tiputtamalla pois "luennoivat" osuudet ja keskittymällä pelkästään juoneen.
Osa kertomuksen yksityiskohdista on niin älyttömiä, että niiden täytynee perustua tositapauksiin.
Kauhean masentava kirja. Alusta asti tajusin, mitä lopussa tulee tapahtumaan, mutta toivoin, että loppu olisi onnellinen. Hahmot olivat Raevaaran perinteiseen tyyliin samaistuttavia (tällaisten kirjojen tapauksessa valitettavan samaistuttavia) ja juoni kiinnostava ja vetävä. Kuitenkin loppuratkaisu oli lohduton ja jätti todella pahan olon useaksi päiväksi. Olisin tahtonut edes tietää, selvisivätkö lapset, sillä ainoa asia, joka on kamalampi kuin murha, on perhesurma. Plussaa vetävälle juonelle ja inhorealistiselle kuvaukselle siitä, miten kenen tahansa elämässä voi tapahtua järkyttäviä asioita. Kirja tyyliltään vetää nappiinsa kammottavan tunnelman ja pelon luomisen lukijaan, mutta annoin vain kaksi tähteä, sillä olisin toivonut edes jotain, mikä olisi tehnyt lopusta toiveikkaan edes pienten lasten osalta.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Mun eka Raevaaran kirja. Oli lyhyt mutta vaikuttava. Vaikea aihe ja hienosti kuvattu. Oli vähän ahdistava, mutta niin varmaan kuuluukin olla. Kirjassa pohditaan kotiväkivallan ja perhesurmien taustaa ja mikä siihen johtaa.
Tää kirja voisi olla Gösta Sundqvistin tekemä biisi, joka käsittelee perhesurmaa. Laukaisu kuvaa yhden päivän ajan Häkkisen perhettä, jonka elämä on jo vuosia sitten mennyt sijoiltaan. Kodista ei tullutkaan onnellista, vaan pahanhajuinen ja pilaantunut. Lapsilla on takkuiset hiukset ja likaiset vaatteet, onneksi eskarissa saa aamupalaa. Lattia lainehtii roskia ja laskuja eikä kaapeissa ole lautaisia. Isä Kerkko makaa vihaisena sängyssä päivästä toiseen, eikä äidillä ole töitä eikä rahaa, ei aina edes voimia rakastaa lapsiaan. Äiti-Pauliinan turvasatama on John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -kirja, jota hän lukee kerta toisensa perään, ja jonka tarina Georgesta ja Lennysta kulkee perheen tarinan rinnalla.
Kertojana toimii Pauliinan vanha koulukaveri joka astuu sattumalta (vai oliko se edes sattumaa?) osaksi perheen viimeistä päivää. Kertoja on epäluotettava, varsin vastenmielinen ja ärsyttäväkin, lähes sairaalloisen kiinnostunut perhemurhista ja Pauliinasta. Kertoja selostaa välillä esseemäisesti omia ajatuksiaan ja luetteloita oikean elämän murhatapauksista. Tässä pohditaan myös skandaaliotsikoita ja kritisoidaan murhauutisilla mässäileviä ihmisiä. Myös lukijaa, joka parhaillaan kääntää sivun toisensa perään saadakseen lisätietoa yhden perheen traagisesta kohtalosta.
Syrjäytyneen, pahoinvoivan ja toivonsa menettäneen perheen kuvaus on lakonista ja toimivaa. Tää on surullinen ja vahva, sivumääräänsä suurempi kirja. Vaikka alusta asti on varsin selvää, mitä tulee tapahtumaan, kirja pitää silti tiukasti otteessaan.
Laukaisu is a one-day novel, the first of such that Tiina Raevaara has published, and therefore feels very much like an experiment in novel writing. As such it is a partial success: Raevaara manages to create a tense atmosphere, but the whole does not quite gel.
Pauliina wakes up to morning in her dysfunctional life. Her husband is severely depressed, the family's finances are not in good condition, and she herself is fed up. After an altercation with the husband, Pauliina begins to think that this is the day that she will finally change it all. One could imagine perhaps a better life for her by the end of the novellette if from the very start the narrator would keep making references to a tragedy, connected to one shot.
Raevaara creates a tense atmosphere, a kind of a net in which the reader waits for the tragedy to unfold. However, the characters stay distant and emotional connection to the characters does not fully develop. One important factor in this failure is the unlikeable narrator, who on the other hand might work just as Raevaara planned. Perhaps Raevaara wants to create a feel of an event that happens in Finland (and the world as well) far too often.
En päässyt tämän kirjan rytmiin sisälle. Luulen, että syynä oli, että siinä oli liian paljon Pauliinaa olematta kuitenkaan Pauliinaa. Välillä tuli tunne, että jossain kohtaa editointia minä-kertoja on päätetty vaihtaa ulkopuoliseen. Pauliinaa viljeltiin niissäkin kohdissa, joissa "hän" olisi tihentänyt tunnelmaa paremmin, ikäänkuin minät olisi vaihdettu nimiksi.
Olen pitänyt Raevaaran kirjoista. Ne ovat voittopuolisesti hätkähdyttäviä, mielikuvitusta kiihottavia, synkänkauniin mielikuvituksellisia ja ajatuksia sekä tunteita herättäviä. Tämä kirja ei kuitenkaan mielestäni kerro aiheestaan mitään, mitä ei löytäisi hetken googlailtuaan.
En myöskään pidä kaunokirjallisesti kestävänä keinona, että teoksen sisällä spoilataan Steinbeckin klassikko täysin yksiselitteisesti. Tämä laukaisu meni valitettavasti minun kohdallani hehtaaripyssyn verran ohi maalista.
Helmet haasteeseen valitsin kirjastosta tämän kirjan takakannen perusteella. Haastekohtana yhden päivän romaani. Olis jääny lukematta, jos ei haastetta olis ollu. Minusta tämä on turha kirja. Pahuutta on maailmassa muutenkin tuotu esille.
I liked the distant voice telling the story, and to the very end I couldn't be *sure* about who was going to be murdered and who committing the suicide.
Helmet reading challenge 2017 19: A circadian novel
Synkkä pieni kirja. Täytyy lukea muutakin Raevaaraa, tämä oli ensimmäinen. Varsin todentuntuista tarinaa, mutta sittenkin liian suomalaista pessimismiä minun makuuni. ...ja katsoi suoraan aseen piippuun.
"Kun puhtaiden lakanoiden puute olisi jäänyt huomaamatta, hän ei olisi tullut ajatelleeksi pesukonetta, joka oli menossa rikki ja suostui käynnistymään vasta kymmenien yritysten jälkeen, eikä hän olisi ajautunut ajattelemaan edelleen rahanpuutetta - miten sitä voisi edes erikseen ajatella, koska sehän oli jatkuva olotila, vähän kuin jonkinlainen krooninen sairaus, joka oli välillä vaimeampi ja välillä oireettomampi, mutta olemassa yhtä lailla." s. 12
"Pauliinaa tuntui kauhistuttavan niin monen muun ihmisen kohtalo: sairastuneen luokkatoverin, aviomiehen, jonka Anneli Auer murhasi. Stressaantuneita ihmisiä kuolema kauhistuttaa enemmän kuin muita. Olin huomannut ilmiön ennekin. Kuolema viehättää heitä." s. 54
""On vain niin paljon asioita", Pauliina huokaisi. "Rahat ennen kaikkea. Minulla ei ole rahaa. Miten voin muuttaa mihinkään kun minulla ei ole rahaa?"" s.60
"Kerkon hengitys oli muuttunut vuosien kuluessa. Varhaisina aikoina Pauliina ei koskaan ollut kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota. Nykyään miehen hengitys ahdisti Pauliinaa, ilman kulku sisään Kerkon keuhkoihin, purkautuminen takaisin ulos." s.68
"Hän mietti seksiä, halua: joskus aikoja sitten hän oli vielä tosiaan yrittänyt haluta. Nimenomaan halunnut haluta, halunnut olla täynnä halua ja tuntea sen myös vastapuolessa, tuntea kuinka halua tarttui hänen ranteisiinsa ja hiuksiinsa, otti kiinni vyötäröltä, tunkeutui pakaroiden väliin ja painoi sänkyä vasten. Halu on tärkeää, sillä ilman halua itse asia muuttuu taantuneeksi huohotukseksi, silkaksi typeryydeksi. Kerkko oli maannut sängyllä ja Pauliina oli yrittänyt taistella halua esiin hänestä. Myös itsestään. Ilman halua seksi on iljettävä, väkivaltainen teko." s. 69
"Tappavatko naiset? Kyllä tappavat. Ehkeivät niinkään mustasukkaisuudesta - mustasukkaisuus on miesten osaamisaluetta. Naiset tappavat vihasta ja kyllästymisestä. Viha ja kyllästyminen ovat naisellisia tunteita." s. 76
"Pauliina yritti pohtia eroamisen moraalia. Olihan eroaminen toki lupauksen rikkomista, sillä naimisiin mennessään ihmiset lupaavat rakastaa toisiaan myötä ja vastoinkäymisissä. Rakastaa kunnes kuolema erottaa? Vai puhuttiinko siinä vain rakastamisen tahtomisesta? Pauliina ei muistanut. Hyvä nainen olisi pysynyt Kerkon kanssa kaikesta huolimatta, uhrannut onnellisuuden Kerkon takia. Pysynyt vain pysymisen takia." s. 102
"Hellyyden puuttumisella on monenlaisia vaikutuksia. Osa ihmisistä kovettaa nahkansa eikä tunne enää kosketusta, osasta tulee äärettömän hellyydenkipeitä." s. 108
Tämä on kirja väkivallasta. Siitä petollisimmasta, jota lähimmäinen, se tutuin, harjoittaa. Tiedämme tilastojen valossa, että parisuhdeväkivalta on yleinen ongelma, ja että mahdolliset lapset kärsivät vanhempiensa tulehtuneista väleistä joissain tapauksissa ongelman varsinaisia osapuolia enemmän, koska ovat sivustaseuraajia, jotka eivät voi läheisyytensä takia kääntyä pois. Aihe on itsessään hankala, sillä toisen ihmisen mieleen ei voi päästä, ja jokaisessa kohtaamisessa ja päätöksessä on keskeisesti läsnä henkilöhistoria tai useampi, joiden valossa hetkeä ja tulevaisuutta tarkastellaan, päätetään mitä halutaan ja miksi, ja huomataan, mikä tätä tukee. Järkeilyllä voi oikeuttaa varmaan kaikki tekonsa, aina voi löytää hyväksyntää herättäviä tekijöitä.
Raevaara, tai pikemminkin hänen kertojahahmonsa, suunsa tarinassa, on selventänyt teoksessa mahdollisen tarinankulun, joka noudattelee suosittua kaavaa, joka ei yllätä, eikä sen ole tarkoituskaan. Mikä yllättää on se, kuinka anteeksipyytelemättömästi tämä tarina niputetaan yhdeksi muiden joukossa, ikäväksi sattumukseksi, jota kukaan ei osannut odottaa. Mahdollisuus on aina läsnä, mutta "ei minun takapihallani" -ajattelu varjelee liialta varovaisuudelta ja pelolta, tekee arjesta ja ihmissuhteista mukavia ja turvallisia. Jälkeenpäin voidaan sitten todeta, että kyllähän minä vähän olen arvellut, kun nykyään kaikki on niin huonosti.
Läpi kirjan Raevaara suolsi lukijansa kasvoille viitteitä oikeisiin tarinoihin kahden toisilleen tutun ja läheisen henkilön suhteen väkivaltaisista käänteistä. Niihin tuntemattomiin ja kaukaisiin, mutta silti tiedettyihin ja tapahtuneisiin 'tragedioihin', toisiaan hämmästyttävästi muistuttaviin yksittäistapauksiin, joita iltapäivälehdet ja niiden lukijat päivittelevät vuodesta toiseen. Laukaisu pakotti ajattelemaan ihmistä, ja ajatukset olivat kaikkea muuta kuin romanttisia.
Aihe oli mielenkiintoinen, ahdistusta kuvattiin uskottavasti ja alun vaikeuksien jälkeen kirja tuntui tosi hyvältä. MUTTA sitten tuli ahdistuneen kotiäidin hyppy aikuisviihteeseen ja tämä tuntui niin epäuskottavalta, vaikka sen motiivin ymmärsi, että mielenkiinto latistui aika pahasti. Uumoilemani neljä tähteä vaihtui kahteen.
Viimeisessä lauseessa oli voimaa, mutta se latistui ihan omasta syytäni. Pelkäsin koko ajan Pauliinan tarttuvan aseeseen ja siksi loppupuolella tuli loppuratkaisua silmäiltyä. Parempi näin, naisena ja äitinä olisi ajatus äidistä tappajana ollut liian ahdistava. Vaikka useaan kertaan viitataan lapsensa kaivoon hukuttaneeseen äitiin ja muihin lapsensa tai koko perheensä surmanneisiin naisiin.
Pienoisromaanina silti hyvä kokonaisuus. Yksi liike oli vain minulle liikaa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Hyvin ja elämänmakuisesti tässä kuvattiin köyhyyttä, masennusta ja kaikkinaista ahdinkoa. En kuitenkaan ihan saanut jutun jujusta kiinni. Suurin syy oli varmaankin ulkopuolinen kertoja, joka tuntui ratkaisuna aika oudolta (päädyin tulkitsemaan että kuvatut tapahtumat ja asiat, joista suurinta osaa hän ei mitenkään voinut tietää, olivat hänen omaa spekulaatiotaan). Mielenkiintoinen kokeilu vaikeasta aiheesta, mutta jää ehkä Raevaaran tuotannossa kuriositeetiksi.
Ristiriitaisia tunteita herättävä kirja. En osaa luettuanikaan päättää pidinkö vai enkö. Tarina jäi kesken, vaikka lopputuloksen arvaa. Faktojen ujuttaminen tarinan kerronnan lomaan oli ovela veto, mutta häiritsi vähän. Tarinan päähenkilön epätoivoinen mielenmaisema ja ympäristö kuristivat ja ahdistivat. Hienoa kuitenkin, että perhesurmista on kirjoitettu mässäilemättä ja raotettu tarinan kautta tavallisten ihmisten elämää, joka on suistunut raiteiltaan.
Ahdistava, masentava, mutta kuitenkin liimaa kiinni kuin kärpänen hämähäkinseittiin. Kirja kuvailee hienosti raadollista masennuksen ja väsymyksen kierrettä joka johtaa hoitamattomana liian usein kirjan lopputulokseen. Tätä tukee kirjassa esiintyvät maininnat ja esimerkit oikeasti tapahtuneista "jatketuista itsemurhista" tai "perhesurmista", lisäksi vertaukset Steinbeckin Hiiriä ja Ihmisiä-kirjaan kuljettavat tarinaa onnistuneesti.
Pysäyttävä ja ahdistava pienoisromaani perhesurmista ja mielisairauksien vaikutuksista perhe-elämään. Kertojaratkaisu oli hieno: ulkopuolinen, perhesurmista tilastollisessa mielessä kiinnostunut vaimon entinen koulukaveri. Kertojanääni teki tapauksesta yhden monista vaikka kirjan perheelle se oli tietenkin koko elämä.
Melko ahdistava kuvaus yhden perheen yhdestä päivästä. Mies, vaimo ja kaksi lasta. Masennusta, puhumattomuutta, osaamattomuutta, avuttomuutta. Miten olla parisuhteessa ja elää perhe-elämää. Miten vaikea on kertoa toiselle tunteistaan ja pyytää apua. Henkistä väkivaltaa. Jäin miettimään, eikö omaa elämäänsä välttämättä pystykään ottaa niskasta kiinni.
Kiinnostava uusi kirjailijatuttavuus minulle tämä Raevaara. Musta ja synkkä kirja, joka piti tiukasti otteessaan ja teki jotenkin ymmärrettäväksi, miksi jossain tilanteessa ihminen päätyy perhesurmaan ainoana vaihtoehtonaan. Sen verran ahdistavaa luettavaa tämä oli, että lukiessaan toki mietti, haluanko todellakin lukea juuri tätä!
Nopeasti luettu, melko ahdistava. Jos et ole lukenut Hiiriä ja ihmisiä, älä lue.. En ole lukenut kirjaa, enkä katsonut leffaa ja tähän päivään mennessä en tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että on mun to-read-listalla... nyt tiedän.
Tärkeä aihe, perhesurma, josta Raevaara kirjoittaa mässäilemättä. Pienen romaanin henkilöt jäivät pyörimään mieleen. Kertojaratkaisu tekee tekstistä jonkin verran selittelevää.