Pidän Salmenniemen novelleista, joissa absurdi, mielikuvituksellinen, tylsä ja aarkinen sekoittuvat toisiinsa. Sydänhämärässä Salmenniemi on kirjoittajana toisin, kiinni tosissa, tiheissä hetkissä, jotka kuvaavat yhden ydinperheen käännekohtaa kun esikoinen sairastuu ja toinen lapsi on syntymässä, eikä äiti voi viimeisillään raskaana olla esikoisen kanssa sairaalassa ja isän täytyy.
Luin kirjaa kuvauksena vahemmuudesta, vanhemman ristiriitaisesta suhteesta lapseen, joka on rakkautta, yhteistä höpsöttelyä ja iloa lapsesta, loputonta kärsivällisyyttä, hirvittävää huolta ja pelkoa siitä, että ei osaa, että lapselle käy jotain ja samalla myös väsymystä, ärtymistä, itselle tärkeiden asioiden syrjään laittamista, katkeruutta siitä, oman ajan varastamista itselle, lukemiselle ja kirjoittamiselle keskellä yötä. Ja miten tämä ristiriita tiivistyy erityisesti juuri tuollaisissa erityistilanteissa kun kaikki tapahtuu yhtä aikaa, kuten yhden lapsen sairaus ja toisen syntymä, tilanteissa, joihin ei ole mitään suunnitelmaa, joihin mennään, vaikka ei osata, vaikka on jo valmiiksi nukuttu pitkään todella huonosti.
Sydänhämärä on täynnä liikuttavia havaintoja sairaalaympäristöstä, kun reppu ei mahdu sairaalan pieniin säilytyslokeroihin, kun liukuovi ei aukeakaan itsestään ja isä yrittää selittää lapselle miksi ja millä tavalla ne ovat lukossa, kun mitään lukkoa ei näy. Appiukon sanaton tuki, anopin rasittava pirteys.
Kuuntelin kirjan äänikirjana ja myöhemmin myös luin sen. Kuuntelu- ja lukemiskokemus olivat hyvin erilaisia. Pidin kovasti Antti Holman tavasta lukea Sydänhämärää, Holman äänessä on jokin sellainen suhde maailmaan, kaikki on liikuttavan huvittavaa, pienten ihmisten ponnistelut, nauru ja myötätunto. Luettuna kirja oli vakavampi ja minä-kertoja (vaikka narratiivi vaihtuukin välillä kolmanteen persoonaan) suhtautui itseensä tekstissä mielestäni jotenkin vakavammin, eikä ote ollut niin kepeä, siitäkin sävystä pidin.
Pohdin lukiessani myös sitä, että on mielenkiintoista, mutta tällainen vanhemmuuden kuvaus naisen kertomana, äidin kertomana ei olisi "liikuttava" kuten Hesarin arvioija kirjoittaa, vaan varmaan aika massaan uppoavaa latteutta. Eihän se Salmenniemen vika ole, mutta se on surullista silti, kertoo jostain mikä siinä on vinosssa, miten luemme miestä ja naista. Jollakin tavalla sukupuolen kysymys on esillä myös Salmenniemen tekstissä. Hän on ainoa isä lasten osastolla hoivaamassa lastaan. Eikä hänkään olisi siellä, jos äiti olisi voinut tulla, mutta kuin ei voinut raskauden vuoksi. Vanhemmuuden työ saa näkyvyyden ja arvon, kun mies on vanhempi. Liittyykö se vain siihen, että näkökulmassa on jotain tuoretta, että se muuttuu eläväksi? En osaa sanoa.
Vielä yksi teema tuli mieleen: kirjoittaminen ja kirjoittamisen merkitys / merkityksettömyys, välttämättömyys. Sekin on käsittelyssä, kun isä varastaa kirjoittamiselle aikaa silloin kun siihen sitä vähiten olisi. Osaisinpa itsekin.
Kirjassa oli pajon uskomattoman hienoja metaforia ja tiivistyksiä, joissa kieli irotaa realistisuudesta ja alkaa runo. Niissä vilahtaa novelleista tuttu, kielellisesti ja kielikuvallisesti kekseliäs Salmenniemi. Olisi pitänyt kirjata niitä edes jokunen ylös, en muista niistä ainuttakaan. Ehkä lainaan vielä Sydänhämärän kirjastosta ja saan niitä tänne jokusen talteen.