What do you think?
Rate this book
Der Große Gopnik: Roman
Viktor Jerofejews epischer Roman ist ein brillantes Schelmenstück, das vom Aufstieg Putins handelt, der als Großer Gopnik das verkörpert, was eigentlich nicht möglich sein einen Halbstarken, einen Rowdy, einen Proll, der nicht nur bis in die höchste Machtzentrale vordringt, sondern sich dort auch hält. Das kann sich nur jemand ausgedacht haben! Aber wer? Jemand, der von seiner Mutter für talentlos gehalten wird und dessen Vater wegen der Veröffentlichung eines kritischen Texts seinen Posten als hochrangiger Diplomat verliert, ein Autor, der niemals so radikal wie seine Schwester O. sein wird, die dem postsowjetischen Russland mithilfe der Pornografie den Spiegel vorhält, und der trotzdem mehr als einmal aus dem Schriftstellerverband fliegt und heute im Exil in Deutschland lebt. Und so erzählt Jerofejew die Geschichte des heutigen Russlands aus der Perspektive des Schriftstellers – dem es freisteht, sich durch Zeit und Raum zu bewegen, Figuren auf- und abtreten zu lassen, Dinge dazuzuerfinden und Erlebtes, Gehörtes und Gesehenes als Schwindel zu entlarven. Jerofejew wagt nicht weniger als eine literarische Erklärung für das, was heute Der Große Gopnik ist eine rasante und ironische, zuweilen auch zynische Bewegung durch Zeit und Raum, in der sich Stalin, Putin und die Eltern des Schriftstellers, seine Schriftstellerkollegen und seine Frauen wie zum Abendessen an einem Tisch wiederfinden, um die eine unlösbare Frage zu Wie konnte es nur so weit kommen?
- GenresFiction
Hardcover
12 people are currently reading
107 people want to read
About the author
Victor Erofeyev
48 books43 followersВиктор Ерофеев (Russian)
Victor Erofeev (French, Italian, Romanian)
Viktor Erofeev (Italian)
Viktor Jerofejev (Dutch, Hungarian)
Viktor Jerofejew (German)
Viktor Yeroféiev (Spanish)
Viktors Jerofejevs (Latvian)
Wiktor Jerofiejew (Polish)
Βίκτωρ Γεροφέγεφ (Greek)
Віктор Єрофєєв (Ukranian)
Виктор Јерофејев (Serbian)
Viktor Yerofeyev (also transliterated as Erofeyev) was born in Moscow in 1947. The son of a high-ranking diplomat he spent some years of his childhood in Paris. This meant he had access early on to literature banned in the Soviet Union. He was greatly influenced by the works of Vladimir Nabokov and the Marquis de Sade. In the late 1960’s he studied Literature in Moscow. He then worked for the Institute of World Literature. In 1975, he completed his doctorate with a thesis on »Dostoevsky and French Existentialism«. As a literary critic he wrote some essays interpreting the Marquis de Sade’s writing and an article on the philosophy of Leo Shestov. The literary almanac »Metropol« (Eng. »Metropol«, 1982) first created a major scandal in 1979. It was a compilation of politically explosive texts, selected by Victor Erofeyev, Vassili Axionow, Andrei Bitov, Jevgeni Popov and Fasil Iskander, in which both officially established writers and renegade writers were included. The attempt to publish the almanac in the Soviet Union failed because it was judged to be »pornography of the mind«. The work was published in the West. During this period his father, Vladimir Erofeyev, Stalin's former interpreter, was forced to resign and end his diplomatic career. From this time Victor Erofeyev was considered a dissident, and his writings were banned. With the first signs of Glasnost and Perestroika, Victor Erofeyev was able to publish again. In 1990 his first novel appeared, »Russkaia Krasavitsa« (Eng. »Russian Beauty«, 1992). Through the story of the beautiful Irena, a high-class prostitute in Moscow, the reader is transported into the world of the dark, grotesque aesthetics of sex, violence and death. In two essays, »Pominki po sovyetskoi literatur« (1990; t: An epitaph of Soviet literature) and »Russkie tsvety zla« (1993; Eng. »Russia’s Fleurs du mal«, 1995) Victor Erofeyev announced the death of the literature of Socialist Realism. At the same time he set out a radical artistic manifesto for a new literature of evil. He was also the editor of the first Russian edition of Nabokov's work, together with other anthologies of Russian literature. His story »Zhizn s idiotom« (1991; Eng. »Life With an Idiot«, 1992) was adapted for the operatic stage by Alfred Schnittke. Victor Erofeyev writes regularly for »The New Yorker« and the »New York Review of Books«. After his well-received autobiographical novel »Khoroshii Stalin« (2004; t: The good Stalin), he recently published a collection of stories »De Profundis« (2006). Victor Erofeyev lives in Moscow.
© international literature festival berlin
Victor Erofeev (French, Italian, Romanian)
Viktor Erofeev (Italian)
Viktor Jerofejev (Dutch, Hungarian)
Viktor Jerofejew (German)
Viktor Yeroféiev (Spanish)
Viktors Jerofejevs (Latvian)
Wiktor Jerofiejew (Polish)
Βίκτωρ Γεροφέγεφ (Greek)
Віктор Єрофєєв (Ukranian)
Виктор Јерофејев (Serbian)
Viktor Yerofeyev (also transliterated as Erofeyev) was born in Moscow in 1947. The son of a high-ranking diplomat he spent some years of his childhood in Paris. This meant he had access early on to literature banned in the Soviet Union. He was greatly influenced by the works of Vladimir Nabokov and the Marquis de Sade. In the late 1960’s he studied Literature in Moscow. He then worked for the Institute of World Literature. In 1975, he completed his doctorate with a thesis on »Dostoevsky and French Existentialism«. As a literary critic he wrote some essays interpreting the Marquis de Sade’s writing and an article on the philosophy of Leo Shestov. The literary almanac »Metropol« (Eng. »Metropol«, 1982) first created a major scandal in 1979. It was a compilation of politically explosive texts, selected by Victor Erofeyev, Vassili Axionow, Andrei Bitov, Jevgeni Popov and Fasil Iskander, in which both officially established writers and renegade writers were included. The attempt to publish the almanac in the Soviet Union failed because it was judged to be »pornography of the mind«. The work was published in the West. During this period his father, Vladimir Erofeyev, Stalin's former interpreter, was forced to resign and end his diplomatic career. From this time Victor Erofeyev was considered a dissident, and his writings were banned. With the first signs of Glasnost and Perestroika, Victor Erofeyev was able to publish again. In 1990 his first novel appeared, »Russkaia Krasavitsa« (Eng. »Russian Beauty«, 1992). Through the story of the beautiful Irena, a high-class prostitute in Moscow, the reader is transported into the world of the dark, grotesque aesthetics of sex, violence and death. In two essays, »Pominki po sovyetskoi literatur« (1990; t: An epitaph of Soviet literature) and »Russkie tsvety zla« (1993; Eng. »Russia’s Fleurs du mal«, 1995) Victor Erofeyev announced the death of the literature of Socialist Realism. At the same time he set out a radical artistic manifesto for a new literature of evil. He was also the editor of the first Russian edition of Nabokov's work, together with other anthologies of Russian literature. His story »Zhizn s idiotom« (1991; Eng. »Life With an Idiot«, 1992) was adapted for the operatic stage by Alfred Schnittke. Victor Erofeyev writes regularly for »The New Yorker« and the »New York Review of Books«. After his well-received autobiographical novel »Khoroshii Stalin« (2004; t: The good Stalin), he recently published a collection of stories »De Profundis« (2006). Victor Erofeyev lives in Moscow.
© international literature festival berlin
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
October 7, 2025
"Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."
Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon.
Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä.
Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.
Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle.
Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta.
Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa.
Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa.
Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana.
Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.
Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.
Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen.
Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä.
En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.
Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa.
Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.
Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän.
Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon.
Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä.
Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.
Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle.
Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta.
Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa.
Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa.
Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana.
Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.
Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.
Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen.
Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä.
En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.
Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa.
Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.
Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän.
December 7, 2023
Dieser sogenannte Roman hat mich eigentlich enttäuscht. es handelt sich meines Erachtens um eine autobiografische Abrechnung mit Russland, wobei das eindeutige Feindbild Putin ist. Ein wenig selbstverliebt erscheint mir der Autor, nimmt sich wichtig, ergeht sich teilweise in unnötige pornografische Ausschweifungen. Ob man da wirklich die wahren Hintergründe zum Putinismus erfährt, das lasse ich dahingestellt, ebenso wie die Beantwortung der Frage, ob es lohnt, diesen Wälzer zu lesen.
November 14, 2025
Seems like the Russian exile-author Viktor Jerofejev’s novel Великий Гопник (Der große Gopnik in German) has not been translated to English. I read it in Finnish translation and found it well worth an English translation as well, even if the book was not as good as I expected it to be.
Vladimir Putin is never mentioned by name in the book, but it is obvious that the story is a satire of him and Russia under his regime. The book is divided in two parts, the first focusing on the life of Putin and how he became a new link in the everlasting chain of Russian dictators. This part of the book was both informative and amusing in its satire. Gopnik is a Russian word for hoodlum or gangster and as such descriptive of Putin and his journey from a guttersnipe to a gangster and finally head of state.
The second part is more of a mishmash of observations on Russia and does not have the sting of the first part. It does however contain much information about Russia and Ukraine and their history. The key point is that Ukraine in history never has been an inseparable part of any Russian empire. As the writer points out well, Putin’s narrative of an eternal superb Russian empire is pure nonsense, much alike Hitler’s on Germany. Unfortunately, this second part of the book is confusing and could well have been left out or revised to be published as a separate book. Now it is a mishmash of numerous ingredients without a proper “red line.”
Further to the life of Putin, the book gives the reader a good insight to Russian society, everyday life there and the mentality of the Russian people over decades and centuries. It is astonishing how little has changed and how backward-looking and underdeveloped the nation is. The system’s talk about Russian supremacy is just pure nonsense. On the other hand, the book increases the reader’s understanding of Russian lifestyle and mentality often utilizing traditional Russian sarcasm. The “stalinovirus” is still ever present in the country. The picture the book presents of today’s Russia, even with all its humor, is credible and unfortunately frightening too.
Despite the flaws I have mentioned, the book provides the reader with a lot of useful information on Russia today and its history. It is said that knowledge increases pain, but in my mind, ignorance is far worse, i.e., the book was well worth reading despite its flaws. Despite its gloomy content, the book gave the reader many laughs too.
Vladimir Putin is never mentioned by name in the book, but it is obvious that the story is a satire of him and Russia under his regime. The book is divided in two parts, the first focusing on the life of Putin and how he became a new link in the everlasting chain of Russian dictators. This part of the book was both informative and amusing in its satire. Gopnik is a Russian word for hoodlum or gangster and as such descriptive of Putin and his journey from a guttersnipe to a gangster and finally head of state.
The second part is more of a mishmash of observations on Russia and does not have the sting of the first part. It does however contain much information about Russia and Ukraine and their history. The key point is that Ukraine in history never has been an inseparable part of any Russian empire. As the writer points out well, Putin’s narrative of an eternal superb Russian empire is pure nonsense, much alike Hitler’s on Germany. Unfortunately, this second part of the book is confusing and could well have been left out or revised to be published as a separate book. Now it is a mishmash of numerous ingredients without a proper “red line.”
Further to the life of Putin, the book gives the reader a good insight to Russian society, everyday life there and the mentality of the Russian people over decades and centuries. It is astonishing how little has changed and how backward-looking and underdeveloped the nation is. The system’s talk about Russian supremacy is just pure nonsense. On the other hand, the book increases the reader’s understanding of Russian lifestyle and mentality often utilizing traditional Russian sarcasm. The “stalinovirus” is still ever present in the country. The picture the book presents of today’s Russia, even with all its humor, is credible and unfortunately frightening too.
Despite the flaws I have mentioned, the book provides the reader with a lot of useful information on Russia today and its history. It is said that knowledge increases pain, but in my mind, ignorance is far worse, i.e., the book was well worth reading despite its flaws. Despite its gloomy content, the book gave the reader many laughs too.
December 7, 2025
Aivan aluksi, neuvo väsähtäneille tai kiireisille lukijoille: hyppää suoraan teoksen 2. lukuun, Onni, jossa oleelliset asiat kerrotaan ilman fiktiota.
Itse luin koko teoksen, mutta olisin editoinut pois runsaat 200 sivua. Kirjailijalla on varmasti hyvin harkitut syynsä, miksi hän kertoo niin pitkästi, mutta länsimaiselle lukijalle jutun juju hautautuu runsaiden ainesten alle. Rivosta maasta on kerrottava rivosti, mutta mahdolliset nyanssit jäävät ymmärtämättä. Kirjailija hukkaa aiheensa fiktion sekametelikeittoon. Lisäksi Venäjä on jo pitkään ollut niin järjetön ja sekopäinen, että mikään fiktio ei oikein pysty todellisuuden kanssa kilpailemaan.
Jerofejev on tarkkanäköinen havainnoitsija ja hän osaa tuoda historiasta kertyneet virtaukset hyvin lukijan näkyviin sekä osoittaa niiden vaikutuksen nykypäivänä.
Tässä muutamia poimintoja kirjailijan ajattelusta:
- Venäläinen onni on dominoimista. Romaanissa Sota ja rauha Pierre Bezuhovin nuoret ystävät pitävät onnena ryypiskelyä, heikkojen pilkkaamista, riidan haastamista ja kaikkien mahdollisten normien rikkomista. Juuri tästä on kyse. Venäläinen onni on kaikkien normien rikkomista. (s. 522)
- Tsaarijätkän tärkein ase on epäinhimillisyys. (s. 533)
- Gopnik ei ole heikko, mutta tuleva siirtymäkausi Gopnikista seuraavaan Kremlin isäntään on. Gopnikin itsevaltiudella on henkilökohtainen luonne eikä sitä voi jättää kenellekään perinnöksi. (s. 560)
- Mikä on elämän keskeisin ongelma? Materialismissa me aliarvioimme ihmisen. Mutta idealismissa me yliarvioimme hänet. Agnostisuuskaan ei pelasta. Se on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä...Mitä siis jää jäljelle? Jäljelle jää neljäs tie. Jos ihmiskunta löytää sen...Missä se sitten on? Minne pitää mennä? Sinä itse olet tämän neljännen tien suunnannäyttäjä! (s. 469)
Tyhmyyden epidemiasta olen Jerofejevin kanssa samaa mieltä, tai pandemiahan se oikeasti on, ja raivoaa maailman kaikissa maissa.
Itse luin koko teoksen, mutta olisin editoinut pois runsaat 200 sivua. Kirjailijalla on varmasti hyvin harkitut syynsä, miksi hän kertoo niin pitkästi, mutta länsimaiselle lukijalle jutun juju hautautuu runsaiden ainesten alle. Rivosta maasta on kerrottava rivosti, mutta mahdolliset nyanssit jäävät ymmärtämättä. Kirjailija hukkaa aiheensa fiktion sekametelikeittoon. Lisäksi Venäjä on jo pitkään ollut niin järjetön ja sekopäinen, että mikään fiktio ei oikein pysty todellisuuden kanssa kilpailemaan.
Jerofejev on tarkkanäköinen havainnoitsija ja hän osaa tuoda historiasta kertyneet virtaukset hyvin lukijan näkyviin sekä osoittaa niiden vaikutuksen nykypäivänä.
Tässä muutamia poimintoja kirjailijan ajattelusta:
- Venäläinen onni on dominoimista. Romaanissa Sota ja rauha Pierre Bezuhovin nuoret ystävät pitävät onnena ryypiskelyä, heikkojen pilkkaamista, riidan haastamista ja kaikkien mahdollisten normien rikkomista. Juuri tästä on kyse. Venäläinen onni on kaikkien normien rikkomista. (s. 522)
- Tsaarijätkän tärkein ase on epäinhimillisyys. (s. 533)
- Gopnik ei ole heikko, mutta tuleva siirtymäkausi Gopnikista seuraavaan Kremlin isäntään on. Gopnikin itsevaltiudella on henkilökohtainen luonne eikä sitä voi jättää kenellekään perinnöksi. (s. 560)
- Mikä on elämän keskeisin ongelma? Materialismissa me aliarvioimme ihmisen. Mutta idealismissa me yliarvioimme hänet. Agnostisuuskaan ei pelasta. Se on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä...Mitä siis jää jäljelle? Jäljelle jää neljäs tie. Jos ihmiskunta löytää sen...Missä se sitten on? Minne pitää mennä? Sinä itse olet tämän neljännen tien suunnannäyttäjä! (s. 469)
Tyhmyyden epidemiasta olen Jerofejevin kanssa samaa mieltä, tai pandemiahan se oikeasti on, ja raivoaa maailman kaikissa maissa.
January 27, 2026
"Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka pyyhivät takapuolen vähällä paperilla ja niihin jotka paljolla paperilla."- on yksi kirjan monista irrallisista heitoista. Nyky-Venäjää tekijä ruoskii armotta ja nykyvenäläinen on onnellinen kun ei tee mitään tai ryyppää tai tuhoaa jotain.
Tuhoamisen toi venäläisen lempiharrastukseksi Lenin. Jopa länteen muuttaneet älyköt tuntevat halua tuhota. Eurooppalaiset ovat puolestaan laiskoja ja välinpitämättömiä. Suuri Gopnik on ensimmäinen sielultaan venäläinen johtaja.
Gopnik on tietysti Putin. Gopnik on kadunkulmalla notkuva pikkurikollinen joka on oppoturnisti ja välinpitämätön muulle kuin omalle omaisuudelleen.
Kirja on uuvuttavan pitkä ja kertomukset neuvostoeliitin elämästä tylsiä. Loopua kohti paranee kun mietitään Venäjää ja sen eroa Ukrainaan. Suosittelen kursorista lukemista.
Tuhoamisen toi venäläisen lempiharrastukseksi Lenin. Jopa länteen muuttaneet älyköt tuntevat halua tuhota. Eurooppalaiset ovat puolestaan laiskoja ja välinpitämättömiä. Suuri Gopnik on ensimmäinen sielultaan venäläinen johtaja.
Gopnik on tietysti Putin. Gopnik on kadunkulmalla notkuva pikkurikollinen joka on oppoturnisti ja välinpitämätön muulle kuin omalle omaisuudelleen.
Kirja on uuvuttavan pitkä ja kertomukset neuvostoeliitin elämästä tylsiä. Loopua kohti paranee kun mietitään Venäjää ja sen eroa Ukrainaan. Suosittelen kursorista lukemista.
August 2, 2024
Такое надо еще уметь написать на четыре сотни страниц. Смотрите, я Витёк, я вхож в высокие круга, я ебу весь алфавит, а не только букву О. Вокруг предатели, укравшие мою Россию, гопники и Сталины.
Ужасная в слоге книга, которая погрязла в высочайшем градусе самолюбования. Читается тяжело, иногда впрыскивает автор что-то легкое, но в остальном это огромный том ненависти, которая по факту ничего не предлагает, а только критикует, раскладывает, деклассирует. Страшнее войны нет ничего. Но при этом Ерофеев себя ставит то выше, то рядом, но никак не перед. Плохо. Нечитаемо. Зачем?
2 куколда из 5
Ужасная в слоге книга, которая погрязла в высочайшем градусе самолюбования. Читается тяжело, иногда впрыскивает автор что-то легкое, но в остальном это огромный том ненависти, которая по факту ничего не предлагает, а только критикует, раскладывает, деклассирует. Страшнее войны нет ничего. Но при этом Ерофеев себя ставит то выше, то рядом, но никак не перед. Плохо. Нечитаемо. Зачем?
2 куколда из 5
January 10, 2024
Four stars with caveats. Big, unwieldy, vain, phantasmagorical, smart, no-holds-barred reckoning with historical and contemporary Russia. Presents as sort of a more vulgar and pornographic version of Bulgakow and switches from eminently readable to difficult to keep up with, often within the same page. Not my favorite type of novel, but worth sacrificing some of your time to get through it.
December 23, 2024
Following the spirit of Russian literature past, this is a small kaleidoscope of current sentiment in the mind of Russian opposition. Style is uniquely Russian, reminding the reader of underground art communities that met in Datchas to discuss things that couldn’t be said.
May 3, 2024
Leider auch nichts für mich...
Displaying 1 - 9 of 9 reviews