Pajalan pajasta kajahtaa taas. Mikael Niemi on kirjoittanut upean eepoksen, sukukronikan, ajankuvan ja tutkielman Ruotsin kansankodin synnytystuskista kaukana pohjoisessa. Tapahtumien ytimessä on vuoden 1931 katkera lakkoilu Pajalassa ja sen raskaat ylisukupolviset vaikutukset.
Niemi elävöittää lukuisia henkilöitä torppareita, päälliköitä ja alamaisia, poliiseja, vaimoja, tyttöjä ja poikia. Kuinka hienosti hän osaakaan kuvata esimerkiksi nuoren Marthan haaveita ja haluja. Jos kirjassa on joku sankari, se on Marthan vahva veli Algot. Häviäjiä ovat näiden kahden vanhemmat. Niemi on tehnyt perusteelliset taustatyöt 1930-luvun Pajalaan. Silti minua kummeksuttaa se tavaton eriarvoisuus, joka on tarinan keskiössä. Voin uskoa, että niin köyhiä on ollut kuin Niemi kuvaa, mutta oliko pohjoisessa tuohon aikaan sellaista rikkautta kuin hän antaa ymmärtää? Ei Suomen puolella kyllä ollut.
Huono-osaisuuden ja hyväosaisuuden ylisukupolvisuus tulee tarinassa väkevästi esiin. Niemen kieli soljuu vapautuneesti ja hänen rakas Väylänsä virtaa pohjoisen soiden, itikoiden ja risukoiden, talven pimeyden ja kesän valon ohella hienosti sanoitettuna. Niemi malttaa pitää huumoriveikon aika tavalla piilossa vakavassa tarinassa. Toki kohtaus, missä huono-osainen veli ripittää hyväosaista veljeään, on hieno verbaalinen tulitus. Mutta en voi kuin ihailla kuvausta vaaleista lapinlehmistä suoniityllä "siinä kostean sammalen päällä ne märehtivät ja piereskelivät, kuin lumikinokset joissa oli tummia läikkiä, samalla kun utareet täyttyivät rasvaisesta kesämaidosta."
Niemi osaa rakentaa vetäviä kohtauksia, paras esimerkki ehkä nyt on erään laihan Kalevin ihmeellinen onnettomuus ja selviytyminen turpeen polttohankkeen uumenista. Myös lakkolaisten ja poliisien kohtaamisessa on draamaa.
Kirjan isoa juonta ei voi paljastaa, se on kätketty kirjan nimeen, mutta kerrankin eri aikatasoihin upotettu kertomus toimii eikä tunnu joutavalta kikkailulta. Ehdin kyllä pitää yhtä 1970-luvun episodia omituisena oharina. Sekin tulee kuitenkin lopussa perustelluksi. Sitä ei kuitenkaan voi perustella, että yli 500 sivuisessa kirjassa ei ole mitään sisällysluetteloa. Lukijaa auttaisi jos edes eri aikakausien jaksottumisen voisi nähdä sisällysluettelosta.
Silkkiin kääritty kivi tuo mieleeni kirjallisena sukulaisenaan tuoreen Markus Nummen Käräjät kirjan. Molemmat ovat intensiivisiä ajankuvia 1930-luvulta maaseudulta köyhyydestä sekä vanhan ja modernin murroksesta. Niemi onnistuu kuitenkin kirjan lopetuksessa paremmin kuin Nummi. Niemi olisi voinut ottaa Nummelta esimerkkiä suuren henkilögallerian kartasta alkusivulla.
En voisi hehkuttaa Niemen kieltä, ellei kääntäjä Jonna Joskitt-Pöyry olisi tehnyt upeaa työtä.