What do you think?
Rate this book
Saaristosarja #1
Alastalon salissa
Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi valittu romaani uutena painoksena. Tapahtumat sijoittuvat yhteen iltapäivään kustavilaisessa Alastalon salissa 1800-luvun loppupuolella. Saariston isännät ovat kokoontuneet toteuttaakseen unelman parkkialuksesta.
Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.
Volter Kilpi (1874–1939) julkaisi romaaninsa Alastalon salissa vuonna 1933. "Tuleville suomalaisille lukijapolville", vastasi Volter Kilpi 1933, kun häneltä kysyttiin keille hän Alastalon salia kirjoitti.
Tulevaisuus on nyt. Taiteilijat ja kriitikot äänestivät Alastalon salin Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi kirjaksi Helsingin Sanomien kyselyssä itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuonna 1992. Näin muun muassa sanottiin perusteluissa:
"Mahtava suomalaisen proosan universaalinen kansaneepos."
- Kirjailija Bo Carpelan
"Aikaansa edellä ollut kirja, jonka suhde sekä "tapahtumiseen" että kieleen on säilyttänyt kaiken ajankohtaisuutensa."
- Säveltäjä Jouni Kaipainen
"Suurenmoinen romaani elämän ja mielen kompleksisuudesta, Suomen Proust."
Professori Matti Klinge
Teos jaettuna kahteen osaan
Osa 1: 421s
Osa 2: 405s
Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.
Volter Kilpi (1874–1939) julkaisi romaaninsa Alastalon salissa vuonna 1933. "Tuleville suomalaisille lukijapolville", vastasi Volter Kilpi 1933, kun häneltä kysyttiin keille hän Alastalon salia kirjoitti.
Tulevaisuus on nyt. Taiteilijat ja kriitikot äänestivät Alastalon salin Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi kirjaksi Helsingin Sanomien kyselyssä itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuonna 1992. Näin muun muassa sanottiin perusteluissa:
"Mahtava suomalaisen proosan universaalinen kansaneepos."
- Kirjailija Bo Carpelan
"Aikaansa edellä ollut kirja, jonka suhde sekä "tapahtumiseen" että kieleen on säilyttänyt kaiken ajankohtaisuutensa."
- Säveltäjä Jouni Kaipainen
"Suurenmoinen romaani elämän ja mielen kompleksisuudesta, Suomen Proust."
Professori Matti Klinge
Teos jaettuna kahteen osaan
Osa 1: 421s
Osa 2: 405s
826 pages, Hardcover
First published January 1, 1933
133 people are currently reading
1038 people want to read
About the author
Volter Kilpi
28 books5 followersVolter Adalbert Kilpi vuoteen 1886 asti Ericsson (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli ensin Helsingissä ja myöhemmin kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä hän käsittelee muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristosarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristosarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaeleva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 86 reviews
February 26, 2019
Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.
Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.
Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.
Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.
Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.
April 4, 2020
Olen lukenut Alastalon salissa.
On se kirja, kirjojen kirja, koko peto kirjaksi, en paremmin sano! Se rävähyttää silmälaudat seljälleen, vilpastaa ajuaineet pääkopan luuhytissä, mennä rymistelee rahjustaa kuin härkälauma sorkat tervassa. Lukijan huuleva leipäläpi pyöristyy, kohta hammastarhan portti lennähtää auki ja remahtaa hörönauru kuin korskahdus röhkömajurin kärsäntyngästä. Tottamar, onhan kirja!
Totuuden nimissä on sanottava sekin, että ehtoolla väsymyksen välpätessä saattavat jo pian sielunakkunoiden kaihtimet lupsahdella, ja jossei vakavalppaana jaksa pidemmälti pysyä, tarttuvat nukku-ukon pestaamat sahurit justeeriin ja alkavat sahata rouhimaan katki hirsiä paksumpia kuin parkkilaivan pukspröötti. Siinä piisaa sitten sahaamista huomeltaihin saakka.
Silti: kirjojen kirja. Tavallisten kuivien känttyjen joukossa melkoisen mehoova makupala, ehta tätitalon nisukakun vehnäsviipale, päällä sananvoita koko tuumastukin pituudelta, kieli rikkaampaa kuin suurimmankaan pitäjän rahakkaimmat retarit!
Kiitos 21.3.–3.4.2020. Kiitos Volter Kilpi, sinä hullu nero!
On se kirja, kirjojen kirja, koko peto kirjaksi, en paremmin sano! Se rävähyttää silmälaudat seljälleen, vilpastaa ajuaineet pääkopan luuhytissä, mennä rymistelee rahjustaa kuin härkälauma sorkat tervassa. Lukijan huuleva leipäläpi pyöristyy, kohta hammastarhan portti lennähtää auki ja remahtaa hörönauru kuin korskahdus röhkömajurin kärsäntyngästä. Tottamar, onhan kirja!
Totuuden nimissä on sanottava sekin, että ehtoolla väsymyksen välpätessä saattavat jo pian sielunakkunoiden kaihtimet lupsahdella, ja jossei vakavalppaana jaksa pidemmälti pysyä, tarttuvat nukku-ukon pestaamat sahurit justeeriin ja alkavat sahata rouhimaan katki hirsiä paksumpia kuin parkkilaivan pukspröötti. Siinä piisaa sitten sahaamista huomeltaihin saakka.
Silti: kirjojen kirja. Tavallisten kuivien känttyjen joukossa melkoisen mehoova makupala, ehta tätitalon nisukakun vehnäsviipale, päällä sananvoita koko tuumastukin pituudelta, kieli rikkaampaa kuin suurimmankaan pitäjän rahakkaimmat retarit!
Kiitos 21.3.–3.4.2020. Kiitos Volter Kilpi, sinä hullu nero!
January 10, 2021
Reilun kuukauden luku-urakka Volter Kilven klassikkoromaanin parissa palkitsi. Alastalon salissa on upea kirja.
Kahdeksansataasivuisen teoksen lukemisessa kesti koko joulukuun, sillä Kilven proosaa oli mahdollista lukea vain parikymmentä sivuakerrallaan. Teksti on niin tiheää ja niin maukasta pureskeltavaa, että pidempien pätkien kohdalla iski yltäkylläisyys ja keskittyminen herpaantui.
Alastalon salissa ei ole kuitenkaan "vaikea kirja". Kaikki on hyvin selvää. Romaanissa kokoonnutaan Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta pitäjän varakkaimpien talojen yhteistyönä. Paljon muuta ei kirjassa taphdu, mutta Kilpeä kiinnostaa tapahtumia enemmän se, miten ihmisen mieli toimii. Romaani kuvaa päähenkilöidensä mielenliikkeitä perinpohjaisen tarkasti ja elävästi, jotta kustavilaisen merenkävijäyhteisön kokemusmaailma ja sosiaalinen verkosto tulisi selväksi.
Alastalon salissa on ennen kaikkea kirja mielen liikkeistä, siitä miten ajatuksemme virta johdattaa meitä asiasta toiseen ja joskus myös toimintaan. Kirjan muoto - pitkät, polveilevat virkkeet; toisteinen jaarittelu; 800 sivun mitta - palvelevat tätä tarkoitusta ja tavoitetta erinomaisesti. Pienestä virikkeestä - vaikka piipun valinnasta - voi ajatukset lähteä laukalle pitäjän voimasuhteista ihmisen kunnianhimoon, esineiden kauneuteen ja niiden käyttötarkoituksiin.
Hienointa on se, miten okainen korkealentoinenkin vertauskuva - joita on paljon, jokaisella sivulla useampi - on kiinni hahmojen maailmassa: maalaisyhteisössä, merenkäynnissä, Raamatun henkilöissä. Välillä sitä tällaisena 2000-luvun maakrapuna on vähän ulapalla (...) näiden kanssa, mutta fiiliksestä saa kiinni, vaikkei kaikkia kuvia ihan ymmärtäisikään. Varsinkin kun Kilpi ei koskaan sano mitään vain yhdellä tavalla, vaan aina useammalla.
Kaikessa massiivisuudessaan ja tiheydessään hieno kirja, totaalinen romaanitaideteos, johon oli mahtava uppoutua. Ei varmasti jokaisen makuun, mutta minulle täysosuma.
Volter Kilpi: Alastalon salissa. Omasta hyllystä. Kirja 1/2021.
Seuraavaksi tekee mieli lukea:
- Sally Salmista. Ihan erilaista näkökulmaa merenkulkuyhteisöihin. Katrinan uuden suomennoksen lukemisesta asti on pitänyt tutustua myös muuhun tuotantoon.
- Mikko Rimmistä. Olen pitänyt Rimmisestä pitkään ja oli hauska palata Rimmisen tyylin "alkulähteelle". Erinomainen jaarittelija ja ihmismielen toiminnan kuvaaja.
Kahdeksansataasivuisen teoksen lukemisessa kesti koko joulukuun, sillä Kilven proosaa oli mahdollista lukea vain parikymmentä sivuakerrallaan. Teksti on niin tiheää ja niin maukasta pureskeltavaa, että pidempien pätkien kohdalla iski yltäkylläisyys ja keskittyminen herpaantui.
Alastalon salissa ei ole kuitenkaan "vaikea kirja". Kaikki on hyvin selvää. Romaanissa kokoonnutaan Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta pitäjän varakkaimpien talojen yhteistyönä. Paljon muuta ei kirjassa taphdu, mutta Kilpeä kiinnostaa tapahtumia enemmän se, miten ihmisen mieli toimii. Romaani kuvaa päähenkilöidensä mielenliikkeitä perinpohjaisen tarkasti ja elävästi, jotta kustavilaisen merenkävijäyhteisön kokemusmaailma ja sosiaalinen verkosto tulisi selväksi.
Alastalon salissa on ennen kaikkea kirja mielen liikkeistä, siitä miten ajatuksemme virta johdattaa meitä asiasta toiseen ja joskus myös toimintaan. Kirjan muoto - pitkät, polveilevat virkkeet; toisteinen jaarittelu; 800 sivun mitta - palvelevat tätä tarkoitusta ja tavoitetta erinomaisesti. Pienestä virikkeestä - vaikka piipun valinnasta - voi ajatukset lähteä laukalle pitäjän voimasuhteista ihmisen kunnianhimoon, esineiden kauneuteen ja niiden käyttötarkoituksiin.
Hienointa on se, miten okainen korkealentoinenkin vertauskuva - joita on paljon, jokaisella sivulla useampi - on kiinni hahmojen maailmassa: maalaisyhteisössä, merenkäynnissä, Raamatun henkilöissä. Välillä sitä tällaisena 2000-luvun maakrapuna on vähän ulapalla (...) näiden kanssa, mutta fiiliksestä saa kiinni, vaikkei kaikkia kuvia ihan ymmärtäisikään. Varsinkin kun Kilpi ei koskaan sano mitään vain yhdellä tavalla, vaan aina useammalla.
Kaikessa massiivisuudessaan ja tiheydessään hieno kirja, totaalinen romaanitaideteos, johon oli mahtava uppoutua. Ei varmasti jokaisen makuun, mutta minulle täysosuma.
Volter Kilpi: Alastalon salissa. Omasta hyllystä. Kirja 1/2021.
Seuraavaksi tekee mieli lukea:
- Sally Salmista. Ihan erilaista näkökulmaa merenkulkuyhteisöihin. Katrinan uuden suomennoksen lukemisesta asti on pitänyt tutustua myös muuhun tuotantoon.
- Mikko Rimmistä. Olen pitänyt Rimmisestä pitkään ja oli hauska palata Rimmisen tyylin "alkulähteelle". Erinomainen jaarittelija ja ihmismielen toiminnan kuvaaja.
dollars-for-unearthing
February 18, 2019And there's something new ::
"Now translating-- Volter Kilpi: Alastalon salissa"
https://kaantopiiri.fi/kaantajat/stef...
Into German. That's okay because I'm moving on. The English language is apparently exhausted. Other languages are landing the important translations.
_________
We get some new news from the Front.
"Interview with Josh Calvo: On S. Yizhar’s Days of Ziklag, Albert Suissa’s Aqud, Volter Kilpi’s Alastalon salissa, unjustly untranslated Hebrew and Arabic literary works, and on the present state of Anglophone literature"
https://theuntranslated.wordpress.com...
Q :: Let us turn to European literature now. You have drawn parallels between Yizhar’s Days of Ziklag and the monument of Finnish modernism Alastalon salissa by Volter Kilpi. If you are at liberty to talk about this, could you provide some details about your involvement with the English translation of Volter Kilpi’s mammoth novel as well as share your initial impressions of this work?
A :: [...] Mäntyjärvi alliterates where Kilpi alliterates; he neologizes where Kilpi neologizes; he tries holding the varying dialects and registers in the same order of relations, increasingly complex and unbearable to some readers, as Kilpi kept them in the Finnish; the standard of syntax of English is broken where Kilpi has broken that of Finnish (or rather, the Finnish of his day), and this even if to some readers the result is less than melodious or awkward, but to the end that the effect of the original is conveyed as best it can be — that recreates in English as much Kilpi’s occasionally strange, disturbing, masterful, musical if unexpectedly so, colloquial, coarse, alliterative, idiosyncratic, archaic language.
[...] I had already built up an extensive library of Finnish literature, some of it quite rare even in Scandinavia. To wit, I’ve found every book Kilpi has written in every published edition, including all firsts; several monographs in a series on Kilpi and his life and work; his translations into Finnish from various languages; his essays; his correspondence with his wife and with his publisher; the first dissertation-turned-monograph on Alastalon salissa; and all this among other Finnish modernists and literary experimenters and many of the delightful paperback classics of the Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) [...]
About the book itself. It is deservedly compared, even to its author’s dismay, with Proust and Joyce (Kilpi did not have the English for Ulysses, but was horrified to find that someone had discovered a new literary prose style that he fancied himself the inventor of in all Europe!). [...] All the same, his writing is very different from Proust, and even more so from Joyce; Kilpi shares with the latter a fondness for language archaisms and an investment in closely, almost maniacally, stretching across several hundred pages a short span of time, even shorter than the twenty-four hours of Ulysses. Kilpi also writes in something like what we would call a stream-of-consciousness style that shares affinities with Joyce, too, if not as much with Proust, whose several volumes are written largely in the relentlessly analytical and self-probing voice of the narrator; [...] it is with Proust that I believe Kilpi could be most fruitfully compared — after, of course, one attends to the native Finnish context, and reads closely Kilpi’s own models, especially Aleksis Kivi’s Seitsemän veljestä (for which three English translations now exist). [...]
I think that for me the remembering of this lost world, the conjuring of its full life and voice, and the full faith with which Kilpi makes (for one example) 70 pages of narrative and consciousness out of the few minutes it takes one of his characters to choose a pipe from a pipe rack — [...]
_________
From The (of course) Untranslated ::
"If you are the kind of person who would find fascinating a 70-page account of a character walking across the room to choose a pipe from the mantelpiece, then Volter Kilpi’s novel Alastalon salissa (In Alastalo’s Parlour) is up your alley. The book was published in 1933 and forever changed the landscape of Finnish literature, as the modernist techniques employed by Kilpi allowed him to demonstrate to a stunning effect the creative potential of the Finnish language."
"As for the prospects of seeing an English translation, there is little to be optimistic about."
https://theuntranslated.wordpress.com...
"Now translating-- Volter Kilpi: Alastalon salissa"
https://kaantopiiri.fi/kaantajat/stef...
Into German. That's okay because I'm moving on. The English language is apparently exhausted. Other languages are landing the important translations.
_________
We get some new news from the Front.
"Interview with Josh Calvo: On S. Yizhar’s Days of Ziklag, Albert Suissa’s Aqud, Volter Kilpi’s Alastalon salissa, unjustly untranslated Hebrew and Arabic literary works, and on the present state of Anglophone literature"
https://theuntranslated.wordpress.com...
Q :: Let us turn to European literature now. You have drawn parallels between Yizhar’s Days of Ziklag and the monument of Finnish modernism Alastalon salissa by Volter Kilpi. If you are at liberty to talk about this, could you provide some details about your involvement with the English translation of Volter Kilpi’s mammoth novel as well as share your initial impressions of this work?
A :: [...] Mäntyjärvi alliterates where Kilpi alliterates; he neologizes where Kilpi neologizes; he tries holding the varying dialects and registers in the same order of relations, increasingly complex and unbearable to some readers, as Kilpi kept them in the Finnish; the standard of syntax of English is broken where Kilpi has broken that of Finnish (or rather, the Finnish of his day), and this even if to some readers the result is less than melodious or awkward, but to the end that the effect of the original is conveyed as best it can be — that recreates in English as much Kilpi’s occasionally strange, disturbing, masterful, musical if unexpectedly so, colloquial, coarse, alliterative, idiosyncratic, archaic language.
[...] I had already built up an extensive library of Finnish literature, some of it quite rare even in Scandinavia. To wit, I’ve found every book Kilpi has written in every published edition, including all firsts; several monographs in a series on Kilpi and his life and work; his translations into Finnish from various languages; his essays; his correspondence with his wife and with his publisher; the first dissertation-turned-monograph on Alastalon salissa; and all this among other Finnish modernists and literary experimenters and many of the delightful paperback classics of the Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) [...]
About the book itself. It is deservedly compared, even to its author’s dismay, with Proust and Joyce (Kilpi did not have the English for Ulysses, but was horrified to find that someone had discovered a new literary prose style that he fancied himself the inventor of in all Europe!). [...] All the same, his writing is very different from Proust, and even more so from Joyce; Kilpi shares with the latter a fondness for language archaisms and an investment in closely, almost maniacally, stretching across several hundred pages a short span of time, even shorter than the twenty-four hours of Ulysses. Kilpi also writes in something like what we would call a stream-of-consciousness style that shares affinities with Joyce, too, if not as much with Proust, whose several volumes are written largely in the relentlessly analytical and self-probing voice of the narrator; [...] it is with Proust that I believe Kilpi could be most fruitfully compared — after, of course, one attends to the native Finnish context, and reads closely Kilpi’s own models, especially Aleksis Kivi’s Seitsemän veljestä (for which three English translations now exist). [...]
I think that for me the remembering of this lost world, the conjuring of its full life and voice, and the full faith with which Kilpi makes (for one example) 70 pages of narrative and consciousness out of the few minutes it takes one of his characters to choose a pipe from a pipe rack — [...]
_________
From The (of course) Untranslated ::
"If you are the kind of person who would find fascinating a 70-page account of a character walking across the room to choose a pipe from the mantelpiece, then Volter Kilpi’s novel Alastalon salissa (In Alastalo’s Parlour) is up your alley. The book was published in 1933 and forever changed the landscape of Finnish literature, as the modernist techniques employed by Kilpi allowed him to demonstrate to a stunning effect the creative potential of the Finnish language."
"As for the prospects of seeing an English translation, there is little to be optimistic about."
https://theuntranslated.wordpress.com...
October 2, 2022
Was für ein Buch! Eine unglaubliche Wortvöllerei, eine Galerie eigentümlichster Typen, brausend wie Meeresrauschen erzählt. Und immer zwinkert ein Auge des Erzählers.
Read
October 20, 2024Wer kennt sie nicht, die sogenannten Größen der literarischen Moderne? Zugleich gefeiert und als unlesbar geschmäht, Joyce, Proust, Döblin, Woolfe … Brochs Der Tod des Vergil, und immer wieder gibt es Kandidaten in weniger geläufigen Sprachen zu entdecken, die erst Jahrzehnte nach ihrem Erscheinen an einen kongenialen Übersetzer geraten, wie Horcynus Orca von Stefano D'Arrigo und seit Jahren schon warte ich auf Berthold Zillys Neuübersetzung von Guimarães Rosa - Grande Sertão...
Seit kurzem hört man auch in deutschsprachigen Landen von dem seltsamen Finnen, Volter Kilpi - in Finnland schon lange Kult, aber wer kann schon finnisch? Stefan Moser hat das Wunder vollbracht und das kaum übersetzbare Werk ins Deutsche nacherfunden. Der Mare Verlag hat den Text samt Nachwort des Übersetzers in eine hochwertige und ausgesprochen schmucke Hardcover-Ausgabe mit Schuber verpackt, die den stolzen Preis wohl wert ist.
Alastalo, ein wohlgenährter und angesehener Guts- und Schiffsbesitzer in Kustavi, einer kleinen Bauern- und Fischereigemeinde in den finnischen Schären, will ein größeres Schiff bauen, eine Bark mit drei Masten. So hat er 30 Gemeindebürger in seinen Saal eingeladen, damit sie Anteile zeichnen und sich an Finanzierung und künftigen Erträgen beteiligen.
Das ist schon die ganze Handlung und die dauert gerade einen Nachmittag. Die ersten paar Kapitel widmen sich dem Eintreffen und der Beschreibung der Gäste, Kapitel 3, beispielsweise, beschreibt auf über 90 Seiten, wie sich Harkäniämi eine Pfeife aus Alastalos Pfeifenregal aussucht und sehr gründlich darüber nachdenkt, welche Pfeife zu welchem Besucher passen würde.
In weiteren Kapiteln wird Kaffee gebracht, später Kannen mit heißem Wasser, das sich jeder mit reichlich Zucker und wahlweise Rum oder Cognac zum Grog mischt. Ein Kapitel nennt sich selbstironisch: "Kapitel, das man bequem auslassen kann, weil darin auch nicht mehr passiert als in den anderen". Sehr bedacht werden Pfeifen geraucht, Reden geschwungen, Anekdoten erzählt, Unstimmigkeiten ausgetragen und dazwischen längere Binnenerzählungen zum Besten gegeben. Bis sich endlich und nach fast 800 Seiten einer nach dem anderen an den Schreibtisch setzt und einen mehr oder weniger großen Anteil an der Bark zeichnet.
Man könnte es auch Zeitlupenroman nennen. Vier Stunden Schwätzen, Taktieren, Sinnieren, Trinken und Rauchen stehen 30 bis 40 Stunden Lesezeit gegenüber. Und je länger man sich Zeit lässt, umso größer das Vergnügen. Für Überflieger weniger geeignet.
Aber wie soll ich beschreiben, um was es tatsächlich geht?
Das sind mal die originellen und witzigen Charaktere, alle bärtige Seebären, aber jeder mit seinen eigenen Kanten und Schrullen, die einem durch Dialoge, Beobachtungen und innere Selbstgespräche immer vertrauter werden. Um die Sache nicht zu komplizieren, konzentriert sich Kilpi auf wenige Hauptfiguren, die übrigen sind Statisten.
Jeder hat seine Position und Rolle in der Gemeinde, ganz nach Besitz, Ansehen, Auftreten und Temperament. Naturgemäß treffen gegensätzliche Interessen aufeinander, Befindlichkeiten, Eifersüchteleien. Immer deutlicher werden die Beziehungen der Familien zueinander, die psychologischen Spielchen der Anwesenden sind gefinkelt und ihre Gruppendynamik wird genüsslich und detailliert auseinandergenommen.
Die eigentliche Besonderheit ist die Sprache selbst. Kilpi legt die Geschichte in der Mitte des 19. Jahrhunderts an und bewegt sich der Zeit entsprechend mit übertrieben altmodischen Ausdrücken und weit ausladenden Sätzen durch den Roman. Er türmt bildhafte Metaphern und Analogien oft in mehreren Schichten übereinander und verwendet dabei Phänomene des ländlichen Alltags: Meer, Wind, Acker, Vieh, Vögel und Fische müssen herhalten, um der Rede entsprechende Bedeutung und Wahrhaftgkeit zuzumessen. So wird das ganze Leben auf den Schären sichtbar, obwohl sich alles nur in einem Saal abspielt. Genau das war Kilpi erklärtes Ziel, er wollte das Universum seiner Heimat so umfassend wie möglich abbilden.
Das Meer dürfte überhaupt Kilpis sprachliche Inspiration gewesen sein, mit seinem repetitiven Rhythmus, mal sanft wiegend, mal rauschend bewegt, dann kommt steifer Wind auf und die Brecher überschlagen sich schäumend. Man bewegt sich wie in einer Nussschale durch den Text und braucht Muße und Konzentration, um dem wogenden Wortfluss ohne Schiffbruch zu folgen.
Wenn die mediale Rezeption Volter Kilpi in die Reihe oben genannter Größen einreiht, kann ich zustimmen. Nur ist "Der Saal von Alastalo" leichter zu lesen als manche andere Werke dieser Größenordnung und man braucht auch keinen Reading Guide um alles zu verstehen. Zeit, Geduld und Freude an einer ungewöhnlichen Sprache sollte man mitbringen.
Das Nachwort von Stefan Moser informiert über Leben und Werk Volter Kilpis und beschreibt die Herausforderung, die eine Übersetzung so eines Sprachkunstwerks bedeutet.
Seit kurzem hört man auch in deutschsprachigen Landen von dem seltsamen Finnen, Volter Kilpi - in Finnland schon lange Kult, aber wer kann schon finnisch? Stefan Moser hat das Wunder vollbracht und das kaum übersetzbare Werk ins Deutsche nacherfunden. Der Mare Verlag hat den Text samt Nachwort des Übersetzers in eine hochwertige und ausgesprochen schmucke Hardcover-Ausgabe mit Schuber verpackt, die den stolzen Preis wohl wert ist.
Alastalo, ein wohlgenährter und angesehener Guts- und Schiffsbesitzer in Kustavi, einer kleinen Bauern- und Fischereigemeinde in den finnischen Schären, will ein größeres Schiff bauen, eine Bark mit drei Masten. So hat er 30 Gemeindebürger in seinen Saal eingeladen, damit sie Anteile zeichnen und sich an Finanzierung und künftigen Erträgen beteiligen.
Das ist schon die ganze Handlung und die dauert gerade einen Nachmittag. Die ersten paar Kapitel widmen sich dem Eintreffen und der Beschreibung der Gäste, Kapitel 3, beispielsweise, beschreibt auf über 90 Seiten, wie sich Harkäniämi eine Pfeife aus Alastalos Pfeifenregal aussucht und sehr gründlich darüber nachdenkt, welche Pfeife zu welchem Besucher passen würde.
In weiteren Kapiteln wird Kaffee gebracht, später Kannen mit heißem Wasser, das sich jeder mit reichlich Zucker und wahlweise Rum oder Cognac zum Grog mischt. Ein Kapitel nennt sich selbstironisch: "Kapitel, das man bequem auslassen kann, weil darin auch nicht mehr passiert als in den anderen". Sehr bedacht werden Pfeifen geraucht, Reden geschwungen, Anekdoten erzählt, Unstimmigkeiten ausgetragen und dazwischen längere Binnenerzählungen zum Besten gegeben. Bis sich endlich und nach fast 800 Seiten einer nach dem anderen an den Schreibtisch setzt und einen mehr oder weniger großen Anteil an der Bark zeichnet.
Man könnte es auch Zeitlupenroman nennen. Vier Stunden Schwätzen, Taktieren, Sinnieren, Trinken und Rauchen stehen 30 bis 40 Stunden Lesezeit gegenüber. Und je länger man sich Zeit lässt, umso größer das Vergnügen. Für Überflieger weniger geeignet.
Aber wie soll ich beschreiben, um was es tatsächlich geht?
Das sind mal die originellen und witzigen Charaktere, alle bärtige Seebären, aber jeder mit seinen eigenen Kanten und Schrullen, die einem durch Dialoge, Beobachtungen und innere Selbstgespräche immer vertrauter werden. Um die Sache nicht zu komplizieren, konzentriert sich Kilpi auf wenige Hauptfiguren, die übrigen sind Statisten.
Jeder hat seine Position und Rolle in der Gemeinde, ganz nach Besitz, Ansehen, Auftreten und Temperament. Naturgemäß treffen gegensätzliche Interessen aufeinander, Befindlichkeiten, Eifersüchteleien. Immer deutlicher werden die Beziehungen der Familien zueinander, die psychologischen Spielchen der Anwesenden sind gefinkelt und ihre Gruppendynamik wird genüsslich und detailliert auseinandergenommen.
Die eigentliche Besonderheit ist die Sprache selbst. Kilpi legt die Geschichte in der Mitte des 19. Jahrhunderts an und bewegt sich der Zeit entsprechend mit übertrieben altmodischen Ausdrücken und weit ausladenden Sätzen durch den Roman. Er türmt bildhafte Metaphern und Analogien oft in mehreren Schichten übereinander und verwendet dabei Phänomene des ländlichen Alltags: Meer, Wind, Acker, Vieh, Vögel und Fische müssen herhalten, um der Rede entsprechende Bedeutung und Wahrhaftgkeit zuzumessen. So wird das ganze Leben auf den Schären sichtbar, obwohl sich alles nur in einem Saal abspielt. Genau das war Kilpi erklärtes Ziel, er wollte das Universum seiner Heimat so umfassend wie möglich abbilden.
Das Meer dürfte überhaupt Kilpis sprachliche Inspiration gewesen sein, mit seinem repetitiven Rhythmus, mal sanft wiegend, mal rauschend bewegt, dann kommt steifer Wind auf und die Brecher überschlagen sich schäumend. Man bewegt sich wie in einer Nussschale durch den Text und braucht Muße und Konzentration, um dem wogenden Wortfluss ohne Schiffbruch zu folgen.
Wenn die mediale Rezeption Volter Kilpi in die Reihe oben genannter Größen einreiht, kann ich zustimmen. Nur ist "Der Saal von Alastalo" leichter zu lesen als manche andere Werke dieser Größenordnung und man braucht auch keinen Reading Guide um alles zu verstehen. Zeit, Geduld und Freude an einer ungewöhnlichen Sprache sollte man mitbringen.
Das Nachwort von Stefan Moser informiert über Leben und Werk Volter Kilpis und beschreibt die Herausforderung, die eine Übersetzung so eines Sprachkunstwerks bedeutet.
February 12, 2020
Pitkä luku-urakka päättyi voittoon. Iloa, kateutta, parranpärinää, tarinoita, jännitystä... Alastalon salissa syöksyttiin tunnelmasta toiseen verkkaisesti mutta sitäkin herkullisemmin.
Suomen kielen juhlaa ja menneen maailman henkeä, sitähän tämä kirja on. Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat legendaarisia hahmoja, joiden kypsyminen parkkiretareiksi viihdyttää ja tuskastuttaakin lukijaa.
Volter Kilpi on virtuoosimainen sanojen pyörittelijä ja samalla pyörii hänen käsittelyssään ihmisen mieli. Kuusituntinen kokous Alastalon salissa kesti minulla kuusi viikkoa. Urakka vaati keskittymistä mutta palkitsi ainutlaatuisuudellaan. Tällaisia elämyksiä tarjoavat vain mestariteokset.
Suomen kielen juhlaa ja menneen maailman henkeä, sitähän tämä kirja on. Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat legendaarisia hahmoja, joiden kypsyminen parkkiretareiksi viihdyttää ja tuskastuttaakin lukijaa.
Volter Kilpi on virtuoosimainen sanojen pyörittelijä ja samalla pyörii hänen käsittelyssään ihmisen mieli. Kuusituntinen kokous Alastalon salissa kesti minulla kuusi viikkoa. Urakka vaati keskittymistä mutta palkitsi ainutlaatuisuudellaan. Tällaisia elämyksiä tarjoavat vain mestariteokset.
December 15, 2024
2. lukukerta:
5.0 / 5.0
Toisella lukukerralla energiaa meni vähemmän teoksen rajojen ja mahdollisuuksien hahmottamiseen: tiesin, että kyseessä ei ole vaikeaa faulknermaista tajuntakoskilaskua, joycemaista muodollista proteanismia tai aistirajat hämärtävää pynchonmaista ilotulitusta vaan että Alastalon salissa on melko selvärajaista arkisten ajatusten ja asenteiden pyhittämistä parhaalla mahdollisella suomen kielellä. Samalla tiesin, mitä tapahtumia kirja pitää sisällään ja millainen Albatrossin tarina tulee olemaan tyylillisesti, ja näin ollen lukukokemus pystyi keskittymään yhä enemmän hahmojen sisäiseen hienovaraisuuteen, hahmojenväliseen kemiaan sekä ennen kaikkea tunnetilojen sävyeroihin – Kilven kielen kaikkivallasta puhumattakaan.
Otetaan tähän väliin pari hahmoluonnehdintaa:
- Alastalossa korostui etenkin hänen tavoitekeskeisyytensä ja sen aiheuttama kärsimättömyys sekä pikkumaisuus mutta myös samasta syystä kumpuava (joskus överikin) omanarvontunne. Tällä pitäjän pioneerilla silmät vilkkuivat ties mihin suuntaan salissa lukien kuumeisesti tilannetta, onko parkkiasia milläkin hetkellä turvallisilla vesillä vai matkalla kohti Mustanklupun kiviharjaa. Ja täytyy myöntää, että vaikka tiesinkin parkkiasian menevän nappiin, niin pystyin kyllä samaistumaan siihen huoleen, kuinka pienestä itse asiassa voikaan olla kiinni, että (etenkin tuohon aikaan elävät) ihmiset voivat ottaa nokkiinsa ties mistä asiasta – itsetunnon puutteesta, omien mielipahojen liiallisesta viljelystä, kaunoista, luonnevioista, prinsiipeistä – ja paikalta lähtiessään voisivat aiheuttaa ties minkä puhvelilauman pakokauhun, laumaeläinten vauhkon dominoefektin. Alastalo on kuitenkin iso mies isolla asialla, ja hän on käyttänyt asian käsittelyyn liian paljon haaveaikaa ja reaalitiimaa, jotta sen vakavuus ei olisi paisunut elämän ja kuoleman kysymyksen galaktisiin mittoihin.
- Pukkila oli jälleen kirjan antoisin hahmo, ja ihan piruuttani hänet näin Alastalon alle asetan. Teoksen ensipuoliskolla Pukkilan pärmätys saa välistä jopa thersitesmäistä sankarviittaa yllensä: kuten Troijan sodan vastenmielinen mutta oikealla asialla oleva esikuvansa, myös Pukkila tulee kaiken kateuden ja vastarannankiiskisyytensä lomasta tuomaan esille ihan varteenotettavia pointteja. Minuakin risoisi Langholma, joka täydessä itsetietoisuuden panssarissaan astelee juhlallisin askelin ympäriinsä ja jota kukaan ei uskalla vastustaa, jolle ainoastaan pokkuroidaan pokkuroimisesta päästyäkin. Minäkin kiinnittäisin huomiota niihin käytännön seikkoihin siinä suunnittelun huumassa, kun parkkia on vielä vasta paperilla ja puuhalon kaiversyillä. Mutta olkoon Pukkila välillä oikeassa ja välillä oikealla asialla, on hän silti sen verran Miltonin lucifeeriä, että hänen oikeassa olonsakin on lähinnä ulkokultaista. Pukkila on se osa ihmisestä, joka rämpii ikuisen vertailun suomaalla, joka ei ikinä pääse irti muiden saavutuksista ja sosiaalisesta asemasta vaan asettaa omatkin tavoitteensa täysin suhteessa näihin muihin – tajuamatta, että kun hän on pidentänyt pukspröötiään tuuman pidemmäksi ja salin seinustaansa jalkaa leveämmäksi, muut ovat jo kaukana edellä muissa hankkeissa, uusia parametrejä luomassa, joita Pukkila ei voi kuin seurata partaansa purren. Pukkilasta traagisen tekee myös se, että hän on oikeasti sosiaalisessa ympäristössään perin menestynyt henkilö, mutta hänen valtava kilpailuviettinsä ja huono itsetuntonsa syöksee häntä demonisesti kohtia uusia vertailun sudenkuoppia. Nokkela hän on, tarkkaavainenkin ja hyvä suustansa, mutta kun kaikki tapahtuu kiireessä ja paineen alla… Pukkila-parka. Silti, siltikin, kun Pukkilan itsehillintää kuvataan teoksen sivuilla, on vaikea käsittää sitä silkaksi liioitteluksi: näyttääkin siltä, että juuri Pukkilassa ilmenee ihmismielen suurimmat voimavarat, sillä nimenomaan hänen luontonsa puskee villisti itsehillintää vastaan, ja vaikka se antaakin välillä periksi, on se vastaanpaneminen aika herkulesmainen urotyö kerta toisensa jälkeen.
- Jos Alastalo on siittävä sonni ja Pukkila vastaanpuskeva aasi / pässi, niin eläinmetaforia seuraten Härkäniemi on nimensä mukaisesti säyseä härkä. Hän on Alastalon aisapari (ja Eevastiina-emännän riiaamisajoista päätellen myös aisankannattaja), jonka lauhkea luonne, periksiantamattomuus ja joustokyky antavat täydellisen vastimen Alastalon ominaisuuksille. Härkämies on poikamies, joka näyttää olevan suhteellisen tyytyväinen osaansa, mutta kyllähän sen ymmärtää, että aviomiesten ympäröimänä hän tuntee olonsa välistä orvoksi. Hänellä on kuitenkin se ominaisuus, että hän ei välistä pelkää asettaa itseään naurunalaiseksikaan, mikä tuntuu kielivän osittain siitä, että hän on hahmoista ehkä eniten sujut itsensä kanssa.
- Lahdenperä kuvataan neliskanttiseksi lautamieheksi, mutta kyllä mies on luonteeltaankin aika nelikulmio. Juuri Lahdenperässä korostuvat sosiaalinen osaamattomuus ja huono ajoituksellinen tuuri, kun suusta pääsee valmistautumattomia sanoja, jotka usein ohitetaan olankohautuksella. Hänessäkin on kyllä kärsivällisyyttä, sillä lautamiehen tavoin hän kykenee pitämään pykälät mielessä kovankin mielenkuohun alla, ja Alastalon salissa hän kykenee pitämään pohjantähtenään omistamansa metsät, joista parkkipantteria tulee kaataman, mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti.
- Krooklan visukintusta en muistanut hirveästi, mutta nyt hänen saituutensa kaikkialle ulottuva luonnevika huvitti huolella. Hän ei ole vain pihi sanoissaan ja liikkeissään, hän viettää päivänsäkin (mikäli siis Pukkilaa on uskominen) maaten vaatteet päällä sängyssään huoneessa, jonka ainut ikkunakin on itaruuden perikuva pölyisine, valoa lähes läpäisemättömine ruutuineen. Vieraissa ollaan visusti, mutta kotona ollaan kuin Roope Ankka tussarinvarressa. Viinaakaan ei tarjota kuin omalle kurkunkarhealle.
Onhan niitä hahmoja muitakin, mutta ei kaikista kehtaa jaaritella, sillä pääasia on, että heidän eroavaisuutensa tulevat tarpeeksi hyvin selväksi. Yleisesti näistä hahmoista voisi kuitenkin sanoa, että vaikka joksikin tuleminen ja jonkin tapahtuminen aiheuttavat heille närää, ahdistusta ja jopa pelkoa, ja sosiaaliset valtasuhteet ja painostus tuntuvat eriasteisesti jokaisen nahoissa, jokainen on kuitenkin sen verran oma yksilönsä, että kykenee ammentamaan lohdutusta ja itsevarmuutta nimenomaan itsensä eksistenssistä. Alastalon salissa toistuu useasti tyyli, jossa ahdistusta poteva ihmismieli antaa itselleen ikään kuin rohkaisuryypyn sanomalla, että “Olenhan minä sittenkin [oma nimi], ja luonteeltani [oma luonne kuvattuna itselle otollisesta näkökulmasta]!” Tässä on teoksen yksi hienoimpia vaikutuksia: se rauha, jonka jokainen saa ajatuksiinsa liittyen silkkaan omaan olemassaoloon ja uniikkiin luonteeseen tulvii kirjan sivujen ylitse itse lukijaankin.
Eikä tämä tapahdu vain luonnekysymyksissä, vaan koko kirjasta suorastaan huokuvat varmuus ja vahva usko. Kun jotain asiaa perustellaan Alastalon salissa, pääargumentteina toimivat yleensä luonnollisuus ja teleologia, eli miten asiat ovat ja mitä varten jokin asia on. Oikeassa väittelyssä tällaisilla argumenteilla ei toki hirveästi tee mitään, mutta tässä teoksessa ja etenkin Kilven kieliloitsinnan kautta sanoihin imeytyy sellainen määrä vanhasuomalaista, suoraselkäistä elämääntyytymistä ja lempeää ehdottomuutta. Näin argumenttien paikkansapitävyys on oikeastaan yhdentekevää; tärkeää on se, miten ahdistuksen alhossa sätkivä ihmisparka voi ikään kuin tyhjästä taikoa itselleen mielenrauhaa. Näin se menee oikeassakin elämässä: asioita pyöritellään päässä, mutta suoranaiset argumentit eivät lopuksi asioita välttämättä ratkaise vaan pikemminkin joku yhdistelmä alitajuntaa ja vahvaa tunnetta, jotka saavat sanatkin suussa sulaviksi ja mielen tasaiseksi. Eikä sovi unohtaa sitä esteettistä puolta näissä asioissa: Kilven kieltä ei kukaan turhaan kehu, eikä esteettisen elämyksen, esimerkiksi kauneuden, vaikutusta sovi milloinkaan aliarvioida.
Se, mikä Alastalon salista tekee mielestäni ehdotonta maailmankirjallisuutta on se, että sillä on huumorikirjallisuuden parantava vaikutus, mutta samalla filosofisen ja humaanin kirjallisuuden syvällinen, ihmisen rumiakin puolia syleilevä ote. Kilpi ikään kuin kutsuu lukijaa identifioimaan itseään eri hahmojensa eri puoliin, mutta ei tee sitä pisteliäästi tai ruoskien vaan lämpimästi hymyillen. Anteeksiantavaa ja ymmärtävää kirjallisuutta ei voi koskaan olla liikaa, ja kun sellaista kirjoitetaan vielä sillä loputtomalla runsaudella ja taianomaisella tenholla kuin Volter Kilpi, sen soisi kulkeutuvan jokaiseen kirjahyllyyn.
5.0 / 5.0
Toisella lukukerralla energiaa meni vähemmän teoksen rajojen ja mahdollisuuksien hahmottamiseen: tiesin, että kyseessä ei ole vaikeaa faulknermaista tajuntakoskilaskua, joycemaista muodollista proteanismia tai aistirajat hämärtävää pynchonmaista ilotulitusta vaan että Alastalon salissa on melko selvärajaista arkisten ajatusten ja asenteiden pyhittämistä parhaalla mahdollisella suomen kielellä. Samalla tiesin, mitä tapahtumia kirja pitää sisällään ja millainen Albatrossin tarina tulee olemaan tyylillisesti, ja näin ollen lukukokemus pystyi keskittymään yhä enemmän hahmojen sisäiseen hienovaraisuuteen, hahmojenväliseen kemiaan sekä ennen kaikkea tunnetilojen sävyeroihin – Kilven kielen kaikkivallasta puhumattakaan.
Otetaan tähän väliin pari hahmoluonnehdintaa:
- Alastalossa korostui etenkin hänen tavoitekeskeisyytensä ja sen aiheuttama kärsimättömyys sekä pikkumaisuus mutta myös samasta syystä kumpuava (joskus överikin) omanarvontunne. Tällä pitäjän pioneerilla silmät vilkkuivat ties mihin suuntaan salissa lukien kuumeisesti tilannetta, onko parkkiasia milläkin hetkellä turvallisilla vesillä vai matkalla kohti Mustanklupun kiviharjaa. Ja täytyy myöntää, että vaikka tiesinkin parkkiasian menevän nappiin, niin pystyin kyllä samaistumaan siihen huoleen, kuinka pienestä itse asiassa voikaan olla kiinni, että (etenkin tuohon aikaan elävät) ihmiset voivat ottaa nokkiinsa ties mistä asiasta – itsetunnon puutteesta, omien mielipahojen liiallisesta viljelystä, kaunoista, luonnevioista, prinsiipeistä – ja paikalta lähtiessään voisivat aiheuttaa ties minkä puhvelilauman pakokauhun, laumaeläinten vauhkon dominoefektin. Alastalo on kuitenkin iso mies isolla asialla, ja hän on käyttänyt asian käsittelyyn liian paljon haaveaikaa ja reaalitiimaa, jotta sen vakavuus ei olisi paisunut elämän ja kuoleman kysymyksen galaktisiin mittoihin.
- Pukkila oli jälleen kirjan antoisin hahmo, ja ihan piruuttani hänet näin Alastalon alle asetan. Teoksen ensipuoliskolla Pukkilan pärmätys saa välistä jopa thersitesmäistä sankarviittaa yllensä: kuten Troijan sodan vastenmielinen mutta oikealla asialla oleva esikuvansa, myös Pukkila tulee kaiken kateuden ja vastarannankiiskisyytensä lomasta tuomaan esille ihan varteenotettavia pointteja. Minuakin risoisi Langholma, joka täydessä itsetietoisuuden panssarissaan astelee juhlallisin askelin ympäriinsä ja jota kukaan ei uskalla vastustaa, jolle ainoastaan pokkuroidaan pokkuroimisesta päästyäkin. Minäkin kiinnittäisin huomiota niihin käytännön seikkoihin siinä suunnittelun huumassa, kun parkkia on vielä vasta paperilla ja puuhalon kaiversyillä. Mutta olkoon Pukkila välillä oikeassa ja välillä oikealla asialla, on hän silti sen verran Miltonin lucifeeriä, että hänen oikeassa olonsakin on lähinnä ulkokultaista. Pukkila on se osa ihmisestä, joka rämpii ikuisen vertailun suomaalla, joka ei ikinä pääse irti muiden saavutuksista ja sosiaalisesta asemasta vaan asettaa omatkin tavoitteensa täysin suhteessa näihin muihin – tajuamatta, että kun hän on pidentänyt pukspröötiään tuuman pidemmäksi ja salin seinustaansa jalkaa leveämmäksi, muut ovat jo kaukana edellä muissa hankkeissa, uusia parametrejä luomassa, joita Pukkila ei voi kuin seurata partaansa purren. Pukkilasta traagisen tekee myös se, että hän on oikeasti sosiaalisessa ympäristössään perin menestynyt henkilö, mutta hänen valtava kilpailuviettinsä ja huono itsetuntonsa syöksee häntä demonisesti kohtia uusia vertailun sudenkuoppia. Nokkela hän on, tarkkaavainenkin ja hyvä suustansa, mutta kun kaikki tapahtuu kiireessä ja paineen alla… Pukkila-parka. Silti, siltikin, kun Pukkilan itsehillintää kuvataan teoksen sivuilla, on vaikea käsittää sitä silkaksi liioitteluksi: näyttääkin siltä, että juuri Pukkilassa ilmenee ihmismielen suurimmat voimavarat, sillä nimenomaan hänen luontonsa puskee villisti itsehillintää vastaan, ja vaikka se antaakin välillä periksi, on se vastaanpaneminen aika herkulesmainen urotyö kerta toisensa jälkeen.
- Jos Alastalo on siittävä sonni ja Pukkila vastaanpuskeva aasi / pässi, niin eläinmetaforia seuraten Härkäniemi on nimensä mukaisesti säyseä härkä. Hän on Alastalon aisapari (ja Eevastiina-emännän riiaamisajoista päätellen myös aisankannattaja), jonka lauhkea luonne, periksiantamattomuus ja joustokyky antavat täydellisen vastimen Alastalon ominaisuuksille. Härkämies on poikamies, joka näyttää olevan suhteellisen tyytyväinen osaansa, mutta kyllähän sen ymmärtää, että aviomiesten ympäröimänä hän tuntee olonsa välistä orvoksi. Hänellä on kuitenkin se ominaisuus, että hän ei välistä pelkää asettaa itseään naurunalaiseksikaan, mikä tuntuu kielivän osittain siitä, että hän on hahmoista ehkä eniten sujut itsensä kanssa.
- Lahdenperä kuvataan neliskanttiseksi lautamieheksi, mutta kyllä mies on luonteeltaankin aika nelikulmio. Juuri Lahdenperässä korostuvat sosiaalinen osaamattomuus ja huono ajoituksellinen tuuri, kun suusta pääsee valmistautumattomia sanoja, jotka usein ohitetaan olankohautuksella. Hänessäkin on kyllä kärsivällisyyttä, sillä lautamiehen tavoin hän kykenee pitämään pykälät mielessä kovankin mielenkuohun alla, ja Alastalon salissa hän kykenee pitämään pohjantähtenään omistamansa metsät, joista parkkipantteria tulee kaataman, mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti.
- Krooklan visukintusta en muistanut hirveästi, mutta nyt hänen saituutensa kaikkialle ulottuva luonnevika huvitti huolella. Hän ei ole vain pihi sanoissaan ja liikkeissään, hän viettää päivänsäkin (mikäli siis Pukkilaa on uskominen) maaten vaatteet päällä sängyssään huoneessa, jonka ainut ikkunakin on itaruuden perikuva pölyisine, valoa lähes läpäisemättömine ruutuineen. Vieraissa ollaan visusti, mutta kotona ollaan kuin Roope Ankka tussarinvarressa. Viinaakaan ei tarjota kuin omalle kurkunkarhealle.
Onhan niitä hahmoja muitakin, mutta ei kaikista kehtaa jaaritella, sillä pääasia on, että heidän eroavaisuutensa tulevat tarpeeksi hyvin selväksi. Yleisesti näistä hahmoista voisi kuitenkin sanoa, että vaikka joksikin tuleminen ja jonkin tapahtuminen aiheuttavat heille närää, ahdistusta ja jopa pelkoa, ja sosiaaliset valtasuhteet ja painostus tuntuvat eriasteisesti jokaisen nahoissa, jokainen on kuitenkin sen verran oma yksilönsä, että kykenee ammentamaan lohdutusta ja itsevarmuutta nimenomaan itsensä eksistenssistä. Alastalon salissa toistuu useasti tyyli, jossa ahdistusta poteva ihmismieli antaa itselleen ikään kuin rohkaisuryypyn sanomalla, että “Olenhan minä sittenkin [oma nimi], ja luonteeltani [oma luonne kuvattuna itselle otollisesta näkökulmasta]!” Tässä on teoksen yksi hienoimpia vaikutuksia: se rauha, jonka jokainen saa ajatuksiinsa liittyen silkkaan omaan olemassaoloon ja uniikkiin luonteeseen tulvii kirjan sivujen ylitse itse lukijaankin.
Eikä tämä tapahdu vain luonnekysymyksissä, vaan koko kirjasta suorastaan huokuvat varmuus ja vahva usko. Kun jotain asiaa perustellaan Alastalon salissa, pääargumentteina toimivat yleensä luonnollisuus ja teleologia, eli miten asiat ovat ja mitä varten jokin asia on. Oikeassa väittelyssä tällaisilla argumenteilla ei toki hirveästi tee mitään, mutta tässä teoksessa ja etenkin Kilven kieliloitsinnan kautta sanoihin imeytyy sellainen määrä vanhasuomalaista, suoraselkäistä elämääntyytymistä ja lempeää ehdottomuutta. Näin argumenttien paikkansapitävyys on oikeastaan yhdentekevää; tärkeää on se, miten ahdistuksen alhossa sätkivä ihmisparka voi ikään kuin tyhjästä taikoa itselleen mielenrauhaa. Näin se menee oikeassakin elämässä: asioita pyöritellään päässä, mutta suoranaiset argumentit eivät lopuksi asioita välttämättä ratkaise vaan pikemminkin joku yhdistelmä alitajuntaa ja vahvaa tunnetta, jotka saavat sanatkin suussa sulaviksi ja mielen tasaiseksi. Eikä sovi unohtaa sitä esteettistä puolta näissä asioissa: Kilven kieltä ei kukaan turhaan kehu, eikä esteettisen elämyksen, esimerkiksi kauneuden, vaikutusta sovi milloinkaan aliarvioida.
Se, mikä Alastalon salista tekee mielestäni ehdotonta maailmankirjallisuutta on se, että sillä on huumorikirjallisuuden parantava vaikutus, mutta samalla filosofisen ja humaanin kirjallisuuden syvällinen, ihmisen rumiakin puolia syleilevä ote. Kilpi ikään kuin kutsuu lukijaa identifioimaan itseään eri hahmojensa eri puoliin, mutta ei tee sitä pisteliäästi tai ruoskien vaan lämpimästi hymyillen. Anteeksiantavaa ja ymmärtävää kirjallisuutta ei voi koskaan olla liikaa, ja kun sellaista kirjoitetaan vielä sillä loputtomalla runsaudella ja taianomaisella tenholla kuin Volter Kilpi, sen soisi kulkeutuvan jokaiseen kirjahyllyyn.
March 16, 2022
Was kann ich über dieses Buch schreiben? Ich bin geplättet, erschöpft und fühle mich so, als wäre ich mit überschäumenden Worten geknetet und massiert worden. Volter Kilpi beschreibt auf über 1000 Seiten das Ringen um Unterschriften an Anteilsscheinen für ein grosses Schiff in den finnischen Schären. Die Geschichte spielt an einen einzigen Nachmittag im Hause des umtriebigen Alastalo. Handlung gibt es ausser Pfeifenrauchen, essen und trinken und reden eigentlich keine. Und so habe ich die Überschrift des sechsten Kapitels mit einem Schmunzeln zur Kenntnis genommen: „ Kapitel, das man bequem auslassen kann, weil darin auch nicht mehr passiert als in den anderen“. Das zeugt von einer gewissen Selbstironie. Die Faszination des Buches liegt also nicht in der Handlung, sondern im Beschreiben, was sich in den Köpfen der knorrigen Schiffersleute abspielt. Kilpi schöpft Wortbilder, die eng mit dem Lebensraum der Schärengemeinden verbunden sind und an barocker Wucht kaum zu überbieten sind. Er schuf damit ein Opus, das nicht immer einfach zu lesen ist, aber einen Sog ausstrahlt, dem ich mich kaum entziehen konnte, allerdings mit Pausen, um nach Atem ringen zu können - grossartig.
July 25, 2015
Välillä oli kyllä aika raskasta luettavaa, mutta näin jälkikäteen kirja tuntuu aika nerokkaalta:)
January 4, 2021
Kaiketikin, kaiketikin. Mutta tulipa luettua, sanon. Kahdesti.
November 12, 2020
Huh huh. Mikä eepos. Parempi kuin kuvittelin, nauroin usein ääneen. Yle Areenan äänikirjana kuuntelin, toimii paremmin kuin kirja.
October 15, 2024
Alastalon salissa on mestariteos. Muistan vilkaisseeni kirjaa joskus vuosia sitten ja laskeneeni sen samantien alas, mahdollisesti tuhahtaen halveksivasti. Ensisilmäyksellä teksti vaikutti sietämättömältä kikkailulta, jossa lauseita pidennetään ja ripotellaan täyteen käsittämättömiä sanoja. Tyypillinen ei-kovin-kiinnostava modernistinen kokeilu, päättelin.
Voi pojat, kuinka väärässä olin. Alastalon salissa vaatii hetken totuttelua, mutta sitten sitä lukee ilokseen. En ole ennen lukenut täysin samanlaista kirjaa. Pelkkä kielen rikkaus oli jo kokemus, mutta myös tarinan itsetarkoituksellinen hitaus ja venyttäminen oli tehty hämmästyttävän taitavasti. Heikomman kirjoittajan käsissä Alastalo olisi voinut olla todella tylsä kirja, mutta Kilven huumorintajun ansiosta tämä oli hillittömän hauska lukukokemus.
Ja ne henkilöhahmot! Pukkila oli mahtavan pikkusieluinen kademieli, Alastalo itse itseriittoinen mutta myös aikaansaava isäntä, Langholma kuiva ja arvonsa tunteva isonen, Härkäniemi vakaa mutta huumorintajuinen vanhapoika... Nämä ovat vähintään yhtä ikonisia hahmoja kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelat, Lahtiset ja Lammit.
Suosittelen ehdottomasti lukemaan. Ei kannata pelätä tuntemattomien sanojen vyöryä: kyllä joka lauseesta saa selvää vähintään kontekstin perusteella.
Voi pojat, kuinka väärässä olin. Alastalon salissa vaatii hetken totuttelua, mutta sitten sitä lukee ilokseen. En ole ennen lukenut täysin samanlaista kirjaa. Pelkkä kielen rikkaus oli jo kokemus, mutta myös tarinan itsetarkoituksellinen hitaus ja venyttäminen oli tehty hämmästyttävän taitavasti. Heikomman kirjoittajan käsissä Alastalo olisi voinut olla todella tylsä kirja, mutta Kilven huumorintajun ansiosta tämä oli hillittömän hauska lukukokemus.
Ja ne henkilöhahmot! Pukkila oli mahtavan pikkusieluinen kademieli, Alastalo itse itseriittoinen mutta myös aikaansaava isäntä, Langholma kuiva ja arvonsa tunteva isonen, Härkäniemi vakaa mutta huumorintajuinen vanhapoika... Nämä ovat vähintään yhtä ikonisia hahmoja kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelat, Lahtiset ja Lammit.
Suosittelen ehdottomasti lukemaan. Ei kannata pelätä tuntemattomien sanojen vyöryä: kyllä joka lauseesta saa selvää vähintään kontekstin perusteella.
July 15, 2022
Mukaansatempaava, vauhdikas ja tapahtumarikas tarina. Jätti pientä hyvän jutun evästä mielen taskuun.
June 21, 2020
Hirvittävän raskassoutuinen ja kimurantisti kirjoitettu selostus kylänmiesten kokouksesta Alastalon salissa, jossa pohditaan parkkilaivan hommaamista.
Minulla meni viisi ja puoli vuotta lukea tätä, joskin välissä oli pitkiä taukoja ja ylipäätään kerralla ei montaa sivua jaksanut lukea. Jälkimmäisen puoliskon luin tosin verrattaen nopeasti, kun kirjastot olivat koronan takia kiinni ja alkoi olla lukemisesta pula.
Teoksen kantava voima oli huumori; järjettömän pitkät ja polveilevat lauseet, kummalliset sanat ja aivoitukset alkoivat huvittaa ainakin minua. Tarinallisesti en ollut teoksesta kovin kiinnostunut ja henkilöhahmot jäivät myös aika vieraiksi, mikä tosin johtui varmaan siitä, etten jaksanut lukea teosta riittävän ajatuksella: huomasin jatkuvasti lukeneeni sivukaupalla ilman, että muistin lukemastani mitään!
Kaiken kaikkiaan täytyy hämmästellä sitä, miten kirjailija on kyennyt koostamaan tällaisen kokonaisuuden paperille. Kerrassaan uskomaton saavutus!
Minulla meni viisi ja puoli vuotta lukea tätä, joskin välissä oli pitkiä taukoja ja ylipäätään kerralla ei montaa sivua jaksanut lukea. Jälkimmäisen puoliskon luin tosin verrattaen nopeasti, kun kirjastot olivat koronan takia kiinni ja alkoi olla lukemisesta pula.
Teoksen kantava voima oli huumori; järjettömän pitkät ja polveilevat lauseet, kummalliset sanat ja aivoitukset alkoivat huvittaa ainakin minua. Tarinallisesti en ollut teoksesta kovin kiinnostunut ja henkilöhahmot jäivät myös aika vieraiksi, mikä tosin johtui varmaan siitä, etten jaksanut lukea teosta riittävän ajatuksella: huomasin jatkuvasti lukeneeni sivukaupalla ilman, että muistin lukemastani mitään!
Kaiken kaikkiaan täytyy hämmästellä sitä, miten kirjailija on kyennyt koostamaan tällaisen kokonaisuuden paperille. Kerrassaan uskomaton saavutus!
November 13, 2025
Pitää lukea ajan kanssa. Todella hieno kirja jonka luen varmasti joskus vielä uudestaan!
January 31, 2021
"Kuudes luku. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan."
Klassikoille pitänee aina antaa viisi tähteä niiden statuksen vuoksi, niiden kirjojen korkean statuksen vuoksi, korkean statuksen, mutta eipä taida Kalle niin tehdä, Kalle-poika, joka kirjoja lukee, lukee kirjoja muutaman kymmenen kappaletta vuodessa, mielellään hyviä kirjoja, mutta aina välillä joukkoon eksyy vähemmän hyviäkin kirjoja, joihin tämä Alastalon salissa selkeästi kuuluu, lähinnä sen kirjoitustavan vuoksi; tuntuu, että vaikka ihmispäässä ajatuksia sinkoileekin jatkuvasti, niin kirjoitettuna tajunnanvirta ei ole aivan tämmöistä kuin tämän kirjan, tämän pitkän kirjan sivuilla, on kirjailijan kynästä kirjoitettuna kerrottu, kovin puuduttavaa oli tämän kirjan lukeminen, ja täytyy todeta, että jonkinlaista pikalukua tässä harjoitinkin, enkä suinkaan pysähtynyt makustelemaan joka ikistä sanaa, vaan silmäni kiisivät sivuja pitkin kuin (insert raamatullinen vertaus tähän).
No joo. Ymmärrän kyllä, mihin Kilpi on teoksellaan pyrkinyt, mutta ei se tarkoita, että pitäisin siitä. Vaikka kieli onkin äärettömän rikasta, hakee teos puuduttavuudessaan vertaistaan. Kirja on vähän kuin Moby Dick, mutta sillä erotuksella, että emme tapaisi kapteeni Ahabia, vaan koko kirja tapahtuisi alun majatalossa.
Alastalon salissa on hyvä esimerkki klassikosta, joka taatusti tappaa lukuilon, jos lukija luulee, että kaikki vanhemmat kirjat ovat tällaisia. Jos suomalaista vanhempaa kirjallisuutta pitää lukea, niin mieluummin Sinuhe, Seitsemän veljestä, tai vaikka Tuntematon sotilas.
En pitänyt, mutta voinpahan kehua teoksen nyt lukeneeni.
Klassikoille pitänee aina antaa viisi tähteä niiden statuksen vuoksi, niiden kirjojen korkean statuksen vuoksi, korkean statuksen, mutta eipä taida Kalle niin tehdä, Kalle-poika, joka kirjoja lukee, lukee kirjoja muutaman kymmenen kappaletta vuodessa, mielellään hyviä kirjoja, mutta aina välillä joukkoon eksyy vähemmän hyviäkin kirjoja, joihin tämä Alastalon salissa selkeästi kuuluu, lähinnä sen kirjoitustavan vuoksi; tuntuu, että vaikka ihmispäässä ajatuksia sinkoileekin jatkuvasti, niin kirjoitettuna tajunnanvirta ei ole aivan tämmöistä kuin tämän kirjan, tämän pitkän kirjan sivuilla, on kirjailijan kynästä kirjoitettuna kerrottu, kovin puuduttavaa oli tämän kirjan lukeminen, ja täytyy todeta, että jonkinlaista pikalukua tässä harjoitinkin, enkä suinkaan pysähtynyt makustelemaan joka ikistä sanaa, vaan silmäni kiisivät sivuja pitkin kuin (insert raamatullinen vertaus tähän).
No joo. Ymmärrän kyllä, mihin Kilpi on teoksellaan pyrkinyt, mutta ei se tarkoita, että pitäisin siitä. Vaikka kieli onkin äärettömän rikasta, hakee teos puuduttavuudessaan vertaistaan. Kirja on vähän kuin Moby Dick, mutta sillä erotuksella, että emme tapaisi kapteeni Ahabia, vaan koko kirja tapahtuisi alun majatalossa.
Alastalon salissa on hyvä esimerkki klassikosta, joka taatusti tappaa lukuilon, jos lukija luulee, että kaikki vanhemmat kirjat ovat tällaisia. Jos suomalaista vanhempaa kirjallisuutta pitää lukea, niin mieluummin Sinuhe, Seitsemän veljestä, tai vaikka Tuntematon sotilas.
En pitänyt, mutta voinpahan kehua teoksen nyt lukeneeni.
December 13, 2015
Eniten tykkäsin tässä siitä, että jokaisen loputtoman pitkältä tuntuvan kappaleen alussa oli parin lauseen tiivistelmä siitä mitä siinä kappaleessa oikeasti tulee tapahtumaan. Tyyliin, "Neljästoista luku: Alastalo levittää parkinpaperit pöydälle", kesto vaivaiset 23 sivua. Sieluni korvin kuulin jokaisen noista perään kirjailijan haudasta kantautuvan räkäisen naurun. Siihen samaistuin.
Kirjallisista meriiteistä (ja pirullisuudesta) 4 tähteä, luettavuudesta 1 tähti.
Nyt on helppo hymyillä kun tämä kirottu opus on vihdoin luettu.
Kirjallisista meriiteistä (ja pirullisuudesta) 4 tähteä, luettavuudesta 1 tähti.
Nyt on helppo hymyillä kun tämä kirottu opus on vihdoin luettu.
January 4, 2025
Pohjattoman tylsäntympeä teos ja pitkäkin on kuin Alastalon sali, kolmetoista askelta se on päästpäätyyn, ja sen kolmentoista askelen aikana ehtii Kilvenkloppi, Volter Adalbert Daavidinpoika, ehtiipä perkele kolmekymmenen sivun pituudelta yhden äijänkäppänän tyhjänpäiväisiä ajatuskiehkuroita ylöskirjailla, niinkuin Herran Kaikkivaltiaan itsensä sanaa kivitauluille koputtelisi. Sen jälkeen pirullinen ilakointi ja älämölö, hälinä ja häärinä, salin vallan valtaakin, kun toisen ukon öögonien lävestä valitaan sopivaa piippurööriä tupakkihyllyltä kokonaiset seitsemänkymmentä sivua, ja kuudes luku sensijaan alustetaan näin: "Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan." Ja tässä kirjassa ei tottamaar tapahdu yhtikäs mitään, ehtoopäivän puolelle isännät lämpimikseen pelkän parkin pykäämisestä praakaavat ja pakisevat, yhtä hyvin voisi, saakutti, näkövilkuttimet tyynenä kevätpäivänä mettälammen peilipintaan kohdentaa ja kuljusta myrskyaallokon nousevan odottaa: ei, turha toivo on kuin suolasäkin sisuskammiosta rinkilämunkin päällyshiekkaa hakea, ja vaikka se onkin ylipäänsä elämässä otollinen aava sellainen, kussa ei sen pahemmin sadepilvenhaituvaa kuin tulliherran taikka engelsmanninkaan pukspröötiä horisontissa välky, niin ei sitä kirjan sivuja pitkin tahdo tuonkaltaista keliä koko kyytimatkaa seilata, vaan täytyy kirjailijan ikäänkuin lukijansa kunnioituksesta ja arvontunnosta nostattaa sellaistakin merivirtaa ja puuskatuulta, joka henkiverta priiskeineen kuohuttaa eikä sellaista, joka ainoastaan poskivilloja hennonlaisesti hivelee ja ajatuksen siipisangan leijuttaa muihin asioihin kuin edessä möllöttävään tekstiin; että lukijalla silmäakkunat ne vain autuaasti narisevat, kun on yht'äkkiseltäs muuttunut lukukammarin kattoröpelö vastustamattoman kiinnostavaksi katsetta kuljettaa. Omaleimaista ja joviaalia on Kilven kielenkäyttö, sitä ei ole minunkaan kiistämän, ja puhtaasta sanansäilän suurenmoisuudesta soisin tämän luettavaksi itse kullekin, vaikka ei tuo elämyksenä mitään kuninkaankellarin hienointa rommilitkua muistuta, ennemminkin nykiä nilkuttaa nielunperukoilla kuin pahainenkin kotipontikka. Lukematta tahdoin jättää useamman kerran, vaan silkasta uppiniskaisuudesta kahlasin eteenpäin vaikka kalossit peltosavessa jumittivat ja olisivatkin siihen tahtoneet jäädä lepäämään, vaan niin on otsaluu kengänkoppuroita kovempi ihmisen pojalla, että ylitse täytyy päästä vaikka Saharan hiekka-autiumaista, jos sellainen päähänpisto on mielenlaskoksiin päässyt majalle. Urotoimeksi olen kuullut sitä teontappuraista kutsuttavan, että tämän opuksen kansinahat naamavärkin puolelta selän taakse selvittää - ja tänäpänä kuulun minäkin tuohon joukkoon, joilla marmoriset peräpakarat ja attentsuunin teräs kansan sumuisilla ulapoilla kiiltelevät järjen ja työmoraalin majakkana.
No niin, jo riittää temppuilu. Se, että tämä toistuvasti valitaan parhaimpien suomalaisten romaanien listoille, johtuu aivan varmasti jonkin sortin uponneiden kustannusten harhasta, Tukholma-syndroomasta, kirjailijaneron myytistä tai ihan perinteisestä teennäisyydestä. Kilpi todellakin laittaa sanoja putkeen mielettömän hienosti, vääntää varsinaissuomalaista puheenpartta ja ajanmukaista yleiskieltä mitä mielikuvituksellisimpiin asentoihin, enkä minä sitä kunnolla osaa matkia (oli turkulaisellekin muuten välillä sanastossa ihmettelemistä). Joyce-vertaus on osuva. Joku demoni on silti ottanut järjestä hallun, jos väittää kaikkien aikojen mestariteokseksi päälle 800 sivun kirjaa siitä, kun keski-ikäiset äijät kuuden tunnin ajan juovat kahvia, läähättävät talon tyttären perään, fundeeraavat laivan rakentamista ja kyräilevät toisiaan. Periaatteessa haluaisin pitää siitä ajatuksesta, että nykyelämän vastapainoksi on hyvä lukea tällaista hidasta kirjallisuutta eikä aina vain suorittaa lukuhaasteita, mutta ei jumalauta, kun osaakin olla kirja puuduttava. Puhdasta toistoa on varmaan 400 sivua. Viimeiset viisikymmentä puksutin tunnelmaan päästäkseni saaristolaisginin voimin, kun ei kirjan puolesta sopivampaa rommitotia ollut saatavilla. Tietoinen valintahan tämä mateleva tahti ja yksitoikkoisuus Kilveltä on, muttei sillä ole minusta merkitystä, tuntui lähinnä vittuilulta. Sen verran kehun, että kuvaus salin vieraiden mielenmaisemista tuntuu edelleenkin osuvalta: kateutta, sosiaalista ahdistusta, vuoroin pahansuopaa ja vuoroin lämminhenkistä loanheittoa, loputonta itseluottamusta, statuskisailua ja nuoruusmuisteloita erikoisessa sopassa ovat nykyajankin ukkelien keskustelut täynnä.
"Vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi muhkeille manttaaleille ja vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin nenärusthollisi avaroista sierainläpistä."
No niin, jo riittää temppuilu. Se, että tämä toistuvasti valitaan parhaimpien suomalaisten romaanien listoille, johtuu aivan varmasti jonkin sortin uponneiden kustannusten harhasta, Tukholma-syndroomasta, kirjailijaneron myytistä tai ihan perinteisestä teennäisyydestä. Kilpi todellakin laittaa sanoja putkeen mielettömän hienosti, vääntää varsinaissuomalaista puheenpartta ja ajanmukaista yleiskieltä mitä mielikuvituksellisimpiin asentoihin, enkä minä sitä kunnolla osaa matkia (oli turkulaisellekin muuten välillä sanastossa ihmettelemistä). Joyce-vertaus on osuva. Joku demoni on silti ottanut järjestä hallun, jos väittää kaikkien aikojen mestariteokseksi päälle 800 sivun kirjaa siitä, kun keski-ikäiset äijät kuuden tunnin ajan juovat kahvia, läähättävät talon tyttären perään, fundeeraavat laivan rakentamista ja kyräilevät toisiaan. Periaatteessa haluaisin pitää siitä ajatuksesta, että nykyelämän vastapainoksi on hyvä lukea tällaista hidasta kirjallisuutta eikä aina vain suorittaa lukuhaasteita, mutta ei jumalauta, kun osaakin olla kirja puuduttava. Puhdasta toistoa on varmaan 400 sivua. Viimeiset viisikymmentä puksutin tunnelmaan päästäkseni saaristolaisginin voimin, kun ei kirjan puolesta sopivampaa rommitotia ollut saatavilla. Tietoinen valintahan tämä mateleva tahti ja yksitoikkoisuus Kilveltä on, muttei sillä ole minusta merkitystä, tuntui lähinnä vittuilulta. Sen verran kehun, että kuvaus salin vieraiden mielenmaisemista tuntuu edelleenkin osuvalta: kateutta, sosiaalista ahdistusta, vuoroin pahansuopaa ja vuoroin lämminhenkistä loanheittoa, loputonta itseluottamusta, statuskisailua ja nuoruusmuisteloita erikoisessa sopassa ovat nykyajankin ukkelien keskustelut täynnä.
"Vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi muhkeille manttaaleille ja vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin nenärusthollisi avaroista sierainläpistä."
October 26, 2020
Äänikirjana YLE Areenassa. 36 tuntia erinomaisesti luettuna Alastalon, Pukkilan, Härkäniemen, Langholman ja muiden seurassa. Ikävä tuli, kun parkkikirja oli vihdoin kuuden tunnin urakan jälkeen saatu klahviin ja päästiin Eeva-Stiinan herkkujen kimppuun. Suosittelen lämpimästi!
December 15, 2020
Kirjan lukemiseen meni kahdeksan (8) vuotta, mutta vain 2,5 kuukautta kuunnella se läpi Esko Salervon lukemana Yle Areenasta. Sinne se tuli 28.9.2020. Kuuntelun sivutuotteena syntyi muutama sukkapari. Kuuntelemalla lauseet rytmittyivät sujuviksi, keskittyminen ei herpaantunut ja tarinan sisältö oli ymmärrettävämpää kuin itse lukemalla. Hieno juttu, että kirja löytyy luettuna!
March 1, 2014
No, eihän tämän parissa vierähtänyt kuin viikko. Nyt on suurta suomalaista kirjallisuutta luettu; "paras itsenäisyyden ajan romaani", kuten joku nokkela sanoi, että tarvitse vertailla Seitsemään veljekseen.
Oliko hyvä? Olihan tämä. Vaikka juoni onkin lauseella kerrottu, Kilven kerronta on yksinkertaisesti huikeaa, vaikka venyy ja vanuu ja toistaa vähän turhankin kanssa. Päähenkilöistä piirtyy kuitenkin jo kirjan alussa niin huikeat kuvat, että kunhan Härkäniemi on piippunsa saanut valittua, Alastalon Matsson ja kilpakumppaninsa Pukkilan-Pukkilan Pihlman-Pihlman tuntuvat jo kovin tutuilta.
Kirjasta irtoaa myös mielenkiintoisia googlailunlankoja, perehtykääpä vaikkapa parkkilaivojen historiaan ja suuriin viljakisoihin Australiasta Eurooppaan, joita suomalaiset aikoinaan hallitsivat ylivoimaisina.
Suosittelen, lämpimästi. Vaikka Kilven virkkeet ovat näännyttävän pitkiä ja kieli koukeroista, sanailu on myös hulvattoman hauskaa ja kirja täynnä mielenkiintoista tarinanmutkaa.
Oliko hyvä? Olihan tämä. Vaikka juoni onkin lauseella kerrottu, Kilven kerronta on yksinkertaisesti huikeaa, vaikka venyy ja vanuu ja toistaa vähän turhankin kanssa. Päähenkilöistä piirtyy kuitenkin jo kirjan alussa niin huikeat kuvat, että kunhan Härkäniemi on piippunsa saanut valittua, Alastalon Matsson ja kilpakumppaninsa Pukkilan-Pukkilan Pihlman-Pihlman tuntuvat jo kovin tutuilta.
Kirjasta irtoaa myös mielenkiintoisia googlailunlankoja, perehtykääpä vaikkapa parkkilaivojen historiaan ja suuriin viljakisoihin Australiasta Eurooppaan, joita suomalaiset aikoinaan hallitsivat ylivoimaisina.
Suosittelen, lämpimästi. Vaikka Kilven virkkeet ovat näännyttävän pitkiä ja kieli koukeroista, sanailu on myös hulvattoman hauskaa ja kirja täynnä mielenkiintoista tarinanmutkaa.
May 28, 2015
Alastalon salissaI ja II osa yhteensä 826 sivua) on hieno teos.
Kirjassa on herkullinen kieli ja mainiot ihmistyypit, joiden ajatuksenjuoksua
oli ilo lukea.
Kirjassa on herkullinen kieli ja mainiot ihmistyypit, joiden ajatuksenjuoksua
oli ilo lukea.
Read
February 9, 2018Yllättävän paljon luettavampi ja viihdyttävämpi kuin odotin!
July 17, 2021
No huh. Toissa keväänä eräs oppilas uhosi aikovansa lukea kesällä Alastalon salissa. Minä siitä yllytyin ja ilmoitin, että jos hänkin sen lukee, kyllä minäkin siihen pystyn. Ykkösosan luin viime kesänä, loput jätin hautumaan. Heinäkuun alussa oli aika palata Kustavin isäntien joukkoon - siellä ne edelleen istuivat salissa, partaiset suut kahvin ja jutustelun kostuttamina. Parkkilaivan rakentaminen oli jo otettu esille, mutta mites siitä nyt päästäisiin luonnikkaasti eteenpäin hosumatta?
Kakkososa alkoi lupaavasti totivesien tuomisella, ja olipa siinä Siviällä ja Jannella pientä silmäpeliäkin. Monenlaisten jännittävien käänteiden kautta päästiin vihdoin ruokapöytään, mutta enpäs paljastakaan, tuliko parkinkirjat kirjoitettua täyteen ja minkä piipun Alastalo viimeisessä luvussa nosti huulilleen - lukekaa itse ja yllättykää.
Rönsyilevä, jokaisen ajatuksenlangan ja pienenkin toiminnan pikkutarkkaan selostamiseen tarttuva kerrontatapa loputtomine virkkeineen uuvuttaa hätäilijän, ja usein huomasinkin lukeneeni aukeaman huomaamatta yhtään, mistä siinä puhuttiin. Toisaalta oikeaan flow'hun päästessä on upeaa uppoutua henkilöiden ajatuksiin - miten oman nimen kirjoittaminen paperiin voi kertoa niin paljon ihmisen asemasta ja luonteesta ja miten tarkkaan on mietittävä, kenen vuoro milloinkin on partaansa päristellä. Mistä näkee, että Langholmalla on valtaa? Mitä kateus saa Pukkilan tekemään?
Aikanaan tästä luettiin tenttiin yksi luku, Albatrossin tarinana tunnettu sisäkertomus, jonka Härkäniemi kertoo, kun sopiva hetki koittaa. Tuo luku ei kyllä antanut ihan kuvaa koko teoksen kerrontatyylistä - Albatrossin tarina etenee kuitenkin melko vauhdikkaasti useiden vuosien tapahtumissa. Jos itse saisin valita, luettaisin tästä katkelmana luvun, jossa Härkäniemi viettää tovin Alastalon piippuhyllyn luona, ja piippua valitessaan ja muutamien muidenkin valintoja ennakoidessaan tulee luodanneeksi ihmiseloa syvältä.
Tähtiluokitusta on vaikea määrittää. Veikö kirja mukanaan, nautinko täysin siemauksin joka sivusta? Eipä vienyt, työltä välillä tuntui. Jääkö lukukokemus mieleen? Todellakin jää. Mitään tällaista en ole ennen lukenut. Lukisinko uudestaan? Tuskin koko kirjaa. Joitakin lukuja saatan hyvinkin palata makustelemaan. Toisaalta enpä muutenkaan juuri lue kirjoja uudestaan, vaikka olisivat kuinka mieleisiä. Sen verran suuri teos tämä on, että pakko kai tälle on ne viisi tähteä antaa.
Lukuhaasteessa Alastalo sujahtaa kohtaan 17. kirjan nimessä on päähenkilön nimi.
PS. Oppilas oli antanut periksi tämän kanssa ja vaihtanut Väinö Linnaan. Ymmärrän.
Kakkososa alkoi lupaavasti totivesien tuomisella, ja olipa siinä Siviällä ja Jannella pientä silmäpeliäkin. Monenlaisten jännittävien käänteiden kautta päästiin vihdoin ruokapöytään, mutta enpäs paljastakaan, tuliko parkinkirjat kirjoitettua täyteen ja minkä piipun Alastalo viimeisessä luvussa nosti huulilleen - lukekaa itse ja yllättykää.
Rönsyilevä, jokaisen ajatuksenlangan ja pienenkin toiminnan pikkutarkkaan selostamiseen tarttuva kerrontatapa loputtomine virkkeineen uuvuttaa hätäilijän, ja usein huomasinkin lukeneeni aukeaman huomaamatta yhtään, mistä siinä puhuttiin. Toisaalta oikeaan flow'hun päästessä on upeaa uppoutua henkilöiden ajatuksiin - miten oman nimen kirjoittaminen paperiin voi kertoa niin paljon ihmisen asemasta ja luonteesta ja miten tarkkaan on mietittävä, kenen vuoro milloinkin on partaansa päristellä. Mistä näkee, että Langholmalla on valtaa? Mitä kateus saa Pukkilan tekemään?
Aikanaan tästä luettiin tenttiin yksi luku, Albatrossin tarinana tunnettu sisäkertomus, jonka Härkäniemi kertoo, kun sopiva hetki koittaa. Tuo luku ei kyllä antanut ihan kuvaa koko teoksen kerrontatyylistä - Albatrossin tarina etenee kuitenkin melko vauhdikkaasti useiden vuosien tapahtumissa. Jos itse saisin valita, luettaisin tästä katkelmana luvun, jossa Härkäniemi viettää tovin Alastalon piippuhyllyn luona, ja piippua valitessaan ja muutamien muidenkin valintoja ennakoidessaan tulee luodanneeksi ihmiseloa syvältä.
Tähtiluokitusta on vaikea määrittää. Veikö kirja mukanaan, nautinko täysin siemauksin joka sivusta? Eipä vienyt, työltä välillä tuntui. Jääkö lukukokemus mieleen? Todellakin jää. Mitään tällaista en ole ennen lukenut. Lukisinko uudestaan? Tuskin koko kirjaa. Joitakin lukuja saatan hyvinkin palata makustelemaan. Toisaalta enpä muutenkaan juuri lue kirjoja uudestaan, vaikka olisivat kuinka mieleisiä. Sen verran suuri teos tämä on, että pakko kai tälle on ne viisi tähteä antaa.
Lukuhaasteessa Alastalo sujahtaa kohtaan 17. kirjan nimessä on päähenkilön nimi.
PS. Oppilas oli antanut periksi tämän kanssa ja vaihtanut Väinö Linnaan. Ymmärrän.
April 3, 2021
Kuten moni muukin, minulla on ollut ehkä jostain kouluajoilta peräisin oleva käsitys tästä romaanista pitkäveteisenä ja tylsänä sepustuksena. Kirjastojen ollessa koronapandemian takia auki rajoitetusti olen nyt joutunut turvautumaan omaan kirjahyllyyni lukunälän iskiessä ja päätin, että onhan tästä klassikoksi mainitusta teoksesta luettava ainakin joitakin sivuja. Päädyin kuitenkin lukemaan kirjan alusta loppuun, enkä koe siihen kulunutta aikaa ollenkaan hukkaanheitetyksi.
Romaani on toki vaikealukuinen pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen takia, mutta teksti on silti elävää ja henkilökuvaus rikasta. Yllätyksekseni jopa nauroin joissakin kohdin.
Romaani on toki vaikealukuinen pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen takia, mutta teksti on silti elävää ja henkilökuvaus rikasta. Yllätyksekseni jopa nauroin joissakin kohdin.
September 22, 2019
Lyhyestä virsi kaunis ei todellakaan ollut Volterin motto. Ei sitten sinne päinkään. Tämä kirja on jaarittelut huipentuma eikä missään tapauksessa huonolla tavalla. Juontahan ei ole edes yhdeksäksi sivuksi saati yhdeksäksisadaksi, mutta silti ei tullut missään vaiheessa tunne että jättäisin kesken.
Ei tätä selväjärkinen ihminen selvin päin ole kirjoittanut, ja ehkä lukemiseenkin tarvitaan vähän erikoinen mielentila, mutta yrittää kannattaa, koska kyllä Alastalo palkitsee. Jos olisin joskus polttanut piippua, olisin ehkä nauttinut vielä enemmän?
Ei tätä selväjärkinen ihminen selvin päin ole kirjoittanut, ja ehkä lukemiseenkin tarvitaan vähän erikoinen mielentila, mutta yrittää kannattaa, koska kyllä Alastalo palkitsee. Jos olisin joskus polttanut piippua, olisin ehkä nauttinut vielä enemmän?
December 16, 2020
Kai tämä jonkin sortin virstanpylväs elämässä on, kun saa Alastalon salissa luettua kannesta kanteen, tästä ei pääse kuin alaspäin. Ei teosta turhaan haukuta kirjallisuuden saloihin vihkiytyneiden toimesta suomalaisen kirjallisuuden yhdeksi merkkiteokseksi. Vaatii ehdottomasti totuttelua päästä Kilven ajatuksenvirtaan ja löysään juttelukuvaukseen, mutta pidemmän päälle suorastaan nautinnollista juonenkuljetusta ja leppoisaa kuvaelmaa. Suosittelen, vaikka sitten rauhassa, hitaasti ja pienissä erissä, sillä ei Kilven teoksessakaan kiirehditä.
January 8, 2023
Aloin ensin lukea e-kirjana ja sitten kuuntelin Yle Areenasta Esko Salervon loistavasti tulkitsemana. Kirja on kuin tehty luettavaksi ääneen ja kuunneltavaksi, silloin se herää eloon. Todellinen klassikko.
January 27, 2025
Olen lukenut Alastalon salissa. Kustavilaisesta puolueellisuudesta huolimatta hienoin ja varmasti ainakin kielellisesti rikkain lukemani teos. Volter Kilven mielestä yksi hyvän kirjan kriteereistä oli ääneen luettavuus, ja siinä jos jossakin on Alastalon soljuvissa ja virtaavissa virkkeissä varsin varteenotettavasti onnistuttu.
Displaying 1 - 30 of 86 reviews