Tämä oli lapsena yksi minun suosikki kirjojani. Joskus kannattaisi jättää nämä lapsuuden suosikit sinne lapsuuteen, sillä tätä lapsille iltasaduksi lukiessa oma illuusioni särkyi. Vaikka perheessämme Heinähatusta ja Vilttitossusta pidetään, ja pidimme tästäkin pääsääntöisesti, niin tämä tarina ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa. Kirjassa oli sellaisia ajatuksia, jotka 90-luvulla ei ole tuntunut mitenkään kummalliselta, mutta sai nyt jopa lapsenkin kummastellemaan että eihän noin voi sanoa. Isonapa oli liian lihava juoksemaan nopeasti ja köyhille ei voinut antaa muuta kuin vanhaa ja käytettyjä näin muutamia mainitakseni.