What do you think?
Rate this book
Hyeenan päivät
”En ollut suostunut uskomaan, että elämä ilman lasta olisi tyhjää, olin vakuutellut itselleni, ettei niin ollut, mutta nyt joudun myöntämään, että ehkä sittenkin niin on. Elämässäni on aukko, siitä puuttuu jotakin.”
Hyeenan päivät on tarkka ja suorasukainen tarina lapsettomuudesta ja lisääntymisen ristiriitaisuudesta. Se kuvaa elämän yllätyksellisyyttä, ruumiiseen liittyvää häpeää sekä ajankulun väistämättömyyttä. Raikas ja omaperäinen teos johdattaa pohtimaan ihmiselämän lihallista ulottuvuutta, se kysyy, ovatko taiteilijuus ja lapsen saaminen yhteensovitettavissa ja mitä jälkeläiset oikeastaan merkitsevät. Ja toisaalta miksi mielikuvat äitiydestä herättävät niin usein vastenmielisyyttä, vaikka lasta kuitenkin toivoisi? Onko mahdollista antautua äitiydelle ja säilyttää samalla itsensä?
Hyeenan päivät on tarkka ja suorasukainen tarina lapsettomuudesta ja lisääntymisen ristiriitaisuudesta. Se kuvaa elämän yllätyksellisyyttä, ruumiiseen liittyvää häpeää sekä ajankulun väistämättömyyttä. Raikas ja omaperäinen teos johdattaa pohtimaan ihmiselämän lihallista ulottuvuutta, se kysyy, ovatko taiteilijuus ja lapsen saaminen yhteensovitettavissa ja mitä jälkeläiset oikeastaan merkitsevät. Ja toisaalta miksi mielikuvat äitiydestä herättävät niin usein vastenmielisyyttä, vaikka lasta kuitenkin toivoisi? Onko mahdollista antautua äitiydelle ja säilyttää samalla itsensä?
281 pages, Hardcover
Published March 1, 2024
10 people are currently reading
500 people want to read
About the author
Saara Turunen
20 books262 followersSaara Turunen on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Hänen työlleen on ominaista sukupuolen, normien ja taiteen teemojen tarkastelu. Turunen tunnetaan paitsi romaaneistaan Hyeenan päivät, Järjettömiä asioita, Sivuhenkilö ja Rakkaudenhirviö, myös työstään teatterin parissa. Turusen teoksia on käännetty lukuisille eri kielille ja esitetty ympäri maailmaa. Turunen on palkittu muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla 2015 ja Suomi-palkinnolla 2016.
Saara Turunen is an internationally acclaimed and award-winning author, playwright and director. Much of her work examines the themes of art, identity and social norms. Turunen is known for her four highly acclaimed novels, Hyena Days 2024, Irrational Things 2021, The Bystander 2018 and Love/Monster 2015, but also for her work in theatre. Her works have been translated into numerous languages and performed all around the world. Turunen was granted with Lea-Award in 2020, with Finland prize in 2016 and with Helsingin Sanomat Literature Prize in 2015, all high profile awards given in Finland.
Saara Turunen is an internationally acclaimed and award-winning author, playwright and director. Much of her work examines the themes of art, identity and social norms. Turunen is known for her four highly acclaimed novels, Hyena Days 2024, Irrational Things 2021, The Bystander 2018 and Love/Monster 2015, but also for her work in theatre. Her works have been translated into numerous languages and performed all around the world. Turunen was granted with Lea-Award in 2020, with Finland prize in 2016 and with Helsingin Sanomat Literature Prize in 2015, all high profile awards given in Finland.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 79 reviews
May 13, 2024
Saara Turusen ja minun vaikea suhde saa jatkoa Hyeenan päivissä. Tällä kertaa Turusen (omaelämäkerrallisena) aiheena on verrattain myöhäisellä iällä herännyt ajatus omasta jälkikasvusta, sen saamisen vaikeudesta ja äitiyden ajatukseen sopeutumisesta. Lapsentekoa mutkistaa entisestään puolison asuminen toisessa maassa kaikkine koronapandemian mukanaan tuomine kommervenkkeineen.
Tälläkin kerta Turunen kertoo omasta elämästään sellaisella tavalla, joka jättää minut paitsi verrattain kylmäksi, myös miettimään sitä, onko kysymyksessä sittenkin enemmän yksittäistä ihmistä - kirjailijaa itseään - palveleva traumakirjallisuus kuin romaani. Turusen kirjojen kohdalla suurin vaikeus itselleni nimittäin on löytää se jokin, mikä tekisi yksittäisestä yhteiskunnallista ja siten teoksesta jotain merkittävämpää.
Turunen on taitava sanankäyttäjä, joten kirja on sinänsä miellyttävää luettavaa, mutta huomaan, että yllä mainitusta asenteestani johtuen tarkastelen teosta hyvin kriittisesti ja pidän sitä ikään kuin välimatkan päässä. En annakaan sen itseäni koskettaa, tai herättää itseäni ajattelemaan. Toivoisin löytäväni tavan antaa Turuselle reilun mahdollisuuden, mutta hankalaa se on, mikäli kaikki hänen teoksensa ovat näin autofiktiivisiä jatkossakin.
Tälläkin kerta Turunen kertoo omasta elämästään sellaisella tavalla, joka jättää minut paitsi verrattain kylmäksi, myös miettimään sitä, onko kysymyksessä sittenkin enemmän yksittäistä ihmistä - kirjailijaa itseään - palveleva traumakirjallisuus kuin romaani. Turusen kirjojen kohdalla suurin vaikeus itselleni nimittäin on löytää se jokin, mikä tekisi yksittäisestä yhteiskunnallista ja siten teoksesta jotain merkittävämpää.
Turunen on taitava sanankäyttäjä, joten kirja on sinänsä miellyttävää luettavaa, mutta huomaan, että yllä mainitusta asenteestani johtuen tarkastelen teosta hyvin kriittisesti ja pidän sitä ikään kuin välimatkan päässä. En annakaan sen itseäni koskettaa, tai herättää itseäni ajattelemaan. Toivoisin löytäväni tavan antaa Turuselle reilun mahdollisuuden, mutta hankalaa se on, mikäli kaikki hänen teoksensa ovat näin autofiktiivisiä jatkossakin.
April 3, 2024
Enemmän kuin viisi tähteä, täydellinen pääsiäisloman lukuelämys. Turusen uusin kirja jatkaa siitä, mihin Järjettömissä asioissa jäätiin, ja tekee syväsukelluksen tahaton lapsettomuus - lapsettomuushoidot - raskaus - äitiyden alkumetrit -syöveriin. Hyeenan päivät on neljäs osa Turusen autofiktiivistä taiteilijaelämän syväpohdintaa. Siinä missä edelliset osat ovat käsitelleet luomisen vapautta ja tuskaa, tässä osassa tunnetaan tuskaa ja vapautta siitä luovuttaessa - tai oikeastaan pohtiessa sitä, mistä luovut, kun lapsi syntyy.
Kirjailijan biologinen kello menee hurjalle ylitaajuudelle, kun 40 ikävuotta alkaa lähestyä. Puoliso asuu edelleen eri maassa, ja pitää ratkaista muun muassa se, kummassa lapsettomuuteen saa apua. Pääsemme tutustumaan sekä espanjalaiseen yksityisklinikkaan että suomalaiseen julkiseen hoitojonoon ja lopulta hoitoon. Itsekin prosessin läpikäyneenä heräsi paljon muistoja ja tunteita, ja hämmästystä siitä, miten minulle (luonnontieteilijälle) täysin itsestäänselvät jutut eivät olekaan sitä toisenlaisesta taustasta tulevalle; miten hedelmöityshoitoihin hakeudutaan, mistä ne koostuvat, mitä vaihtoehtoja on, ja miten ne toteutetaan. Oli esimerkiksi suunnattoman kiinnostavaa lukea munasolukeräyksestä espanjalaisklinikalla verrattuna Suomen käytäntöihin; vai vielä nukutus! Pikku juttu, ihanaa että saa sentään kunnon kipulääkettä! Hoitojen, raskauden ja synnytyksen - ja vielä imetysyritystenkin fyysisyys tuntuu joka sivulla, suorastaan repii mukaansa.
Raskautumisen ja raskauden eläimellinen puoli kirjoittuu kauniisti näkyväksi - hyeena asuu kirjailijan sisällä, ja tulee näkyviin eri vaiheissa raskauden yrittämistä, toteutumista, synnytystä ja lapsenhoitoa.
Kahteen maahan sijoittuva parisuhde-perhekuvio, omat ja puolison vanhemmat ja suhde heihin (ja muuhunkin sukuun) saavat paljon tilaa. Niistä kerrotaan arkipäiväisesti, suoraan, liikoja analysoimatta, "näyttäen". Ihailen kirjailijan tapaa ottaa omaa tilaa ja puolustaa omia rajojaan, itsenäistymiskehitys on tapahtunut kypsällä tavalla, kuitenkin niin, että opittavaa itsestä ja toisista on koko ajan.
En voi olla toivomatta, että olisi sellainen maailma, jossa tämä kirja ei olisi "naiskirja" vaan kaikki sukupuolesta riippumatta tarttuisivat tähän, heittäytyisivät, kiinnostuisivat ja pitäisivät tärkeänä, tärkeimpänä kirjallisuutena. Haluaisin kuulla, mitä isät, lapsettomat, muunsukupuoliset, eri ikäiset tässä kirjassa lukevat. Finlandiapalkintoainesta, ilman muuta, mutta voiko kahta kertaa peräkkäin palkita äitiydestä kertovaa kirjaa? Jää nähtäväksi, toivon hartaasti.
Kirjailijan biologinen kello menee hurjalle ylitaajuudelle, kun 40 ikävuotta alkaa lähestyä. Puoliso asuu edelleen eri maassa, ja pitää ratkaista muun muassa se, kummassa lapsettomuuteen saa apua. Pääsemme tutustumaan sekä espanjalaiseen yksityisklinikkaan että suomalaiseen julkiseen hoitojonoon ja lopulta hoitoon. Itsekin prosessin läpikäyneenä heräsi paljon muistoja ja tunteita, ja hämmästystä siitä, miten minulle (luonnontieteilijälle) täysin itsestäänselvät jutut eivät olekaan sitä toisenlaisesta taustasta tulevalle; miten hedelmöityshoitoihin hakeudutaan, mistä ne koostuvat, mitä vaihtoehtoja on, ja miten ne toteutetaan. Oli esimerkiksi suunnattoman kiinnostavaa lukea munasolukeräyksestä espanjalaisklinikalla verrattuna Suomen käytäntöihin; vai vielä nukutus! Pikku juttu, ihanaa että saa sentään kunnon kipulääkettä! Hoitojen, raskauden ja synnytyksen - ja vielä imetysyritystenkin fyysisyys tuntuu joka sivulla, suorastaan repii mukaansa.
Raskautumisen ja raskauden eläimellinen puoli kirjoittuu kauniisti näkyväksi - hyeena asuu kirjailijan sisällä, ja tulee näkyviin eri vaiheissa raskauden yrittämistä, toteutumista, synnytystä ja lapsenhoitoa.
Kahteen maahan sijoittuva parisuhde-perhekuvio, omat ja puolison vanhemmat ja suhde heihin (ja muuhunkin sukuun) saavat paljon tilaa. Niistä kerrotaan arkipäiväisesti, suoraan, liikoja analysoimatta, "näyttäen". Ihailen kirjailijan tapaa ottaa omaa tilaa ja puolustaa omia rajojaan, itsenäistymiskehitys on tapahtunut kypsällä tavalla, kuitenkin niin, että opittavaa itsestä ja toisista on koko ajan.
En voi olla toivomatta, että olisi sellainen maailma, jossa tämä kirja ei olisi "naiskirja" vaan kaikki sukupuolesta riippumatta tarttuisivat tähän, heittäytyisivät, kiinnostuisivat ja pitäisivät tärkeänä, tärkeimpänä kirjallisuutena. Haluaisin kuulla, mitä isät, lapsettomat, muunsukupuoliset, eri ikäiset tässä kirjassa lukevat. Finlandiapalkintoainesta, ilman muuta, mutta voiko kahta kertaa peräkkäin palkita äitiydestä kertovaa kirjaa? Jää nähtäväksi, toivon hartaasti.
March 26, 2024
4.5
Lempparini Saaralta sitten Rakkaudenhirviön, joka on elämäni kirjoja. Minulla ja Hyeenan päivien päähenkilöllä on hyvin vähän yhteistä (olen vapaaehtoisesti lapseton ja maailmasta ahdistunut), mutta toisaalta kaikki, elämä ja kuolema, ihmisyys kaikessa ristiriitaisuudessaan, eläimellisyydessään.
Saara on provokaattori makuuni: hän pistää ajatuksen liikkeelle päähenkilönsä kautta vahvalla, myös raskaalla, päähenkilöllään, ja avaa tilan lukijalle käsitellä omaa suhdettaan tarjottuun. Siksi varmaan teoksensa osaa niin paljon ärsyttävätkin. Ja sitten taas meitä, joihin Saaran tapa kirjoittaa jotenkin äärimmäisen kehollisesti, en edes tiedä kuinka, on lääkitsevää, eteenpäinvievää, parasta kirjallisuutta.
Lempparini Saaralta sitten Rakkaudenhirviön, joka on elämäni kirjoja. Minulla ja Hyeenan päivien päähenkilöllä on hyvin vähän yhteistä (olen vapaaehtoisesti lapseton ja maailmasta ahdistunut), mutta toisaalta kaikki, elämä ja kuolema, ihmisyys kaikessa ristiriitaisuudessaan, eläimellisyydessään.
Saara on provokaattori makuuni: hän pistää ajatuksen liikkeelle päähenkilönsä kautta vahvalla, myös raskaalla, päähenkilöllään, ja avaa tilan lukijalle käsitellä omaa suhdettaan tarjottuun. Siksi varmaan teoksensa osaa niin paljon ärsyttävätkin. Ja sitten taas meitä, joihin Saaran tapa kirjoittaa jotenkin äärimmäisen kehollisesti, en edes tiedä kuinka, on lääkitsevää, eteenpäinvievää, parasta kirjallisuutta.
April 1, 2024
Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön, ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin sävy on lakoninen ja ennallaan ja vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän Hyeenan päivissäkin tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä.
Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: Se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti ja jonka koin omakseni. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Aivan erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä.
"Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?"
Niinpä, hyeena rakkaani, niinpä.
Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: Se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti ja jonka koin omakseni. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Aivan erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä.
"Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?"
Niinpä, hyeena rakkaani, niinpä.
March 30, 2024
Rakastuin Saara Turusen romaaneihin istuessani Jyväskylän luottokampaajallani vuonna 2018 ja lukiessani arvion Turusen romaanista. Kampaajalta juoksin kirjakauppaan ostamaan Sivuhenkilön omakseni ja luin sen heti. Pian sen jälkeen ahmin Rakkaudenhirviön. Rakastin molempia.
Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.
Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?
Toisinaan teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot hoidoissa raportoidaan pikkutarkasti. Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti.
Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta.
Kirjaa ei markkinoida autofiktiona kuten Turusen aiempia teoksia, mutta mielessä häilyy silti kysymykset siitä, mitkä ainekset kirjaan on ammennettu kirjailijan elämästä. Yritän pyristellä kysymyksestä irti, koska sen ei pitäisi kirjallisuuden kohdalla olla kiinnostavaa. Ja silti on, kun työkaveri kertoo, että kirjasta löytyy kohtaus, jossa yhteinen kollegamme on ollut paikalla.
Upeasta kannesta erityiskiitos Sanna Manderille. Luin tätä kirjaa Tampereen luottokampaajallani, ja hänkin pysähtyi kehumaan, miten upealta kirja näyttää.
Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.
Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?
Toisinaan teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot hoidoissa raportoidaan pikkutarkasti. Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti.
Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta.
Kirjaa ei markkinoida autofiktiona kuten Turusen aiempia teoksia, mutta mielessä häilyy silti kysymykset siitä, mitkä ainekset kirjaan on ammennettu kirjailijan elämästä. Yritän pyristellä kysymyksestä irti, koska sen ei pitäisi kirjallisuuden kohdalla olla kiinnostavaa. Ja silti on, kun työkaveri kertoo, että kirjasta löytyy kohtaus, jossa yhteinen kollegamme on ollut paikalla.
Upeasta kannesta erityiskiitos Sanna Manderille. Luin tätä kirjaa Tampereen luottokampaajallani, ja hänkin pysähtyi kehumaan, miten upealta kirja näyttää.
June 12, 2024
Olipa jotenkin raivostuttava lukukokemus ehkä noin puoliväliin asti – Turunen lähinnä vain vyörytti ja valitti. Sitten joko totuin tekstiin tai raskaus teki sille jotakin, sillä kirjan loppupuoli oli jotenkin rehellisyydessään ja avoimuudessaan ihastuttava, herkkä, jopa hellä.
May 7, 2024
4,5/5. Odotettu kirja, samaistuttava ja hauskakin joissain kohdin. Puolikas tähti pois korona- ja maskiajan muisteluista, jotka haluaisin jättää ja haudata syvälle historiaan.
Read
September 22, 2024Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan.
Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita.
Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset.
Hyeenan päivissä päähenkilö yrittää tulla raskaaksi. Matkassa on mutkia roppakaupalla ja korona heittää keitokseen vielä oman lisänsä. Turunen kuvaa tarkasti kaikkia niitä tunnemyrskyjä, joita raskaus tuo mukanaan vauva-ajasta puhumattakaan.
Kerronnan ote on alaston ja tunnustuksellinen. Intiimikin, sillä onhan päähenkilö kovasti Turusen itsensä kaltainen.
Kuuntelin Hyeenan päivät, koska minun on vaikea saada Turusen kirjoja luettua. Tähän iso syy on, että Turusen kirjojen päähenkilö (joka vaikuttaisi olevan sama teoksesta toiseen) on niin rasittava tapaus. Hänen suhtautumistapansa asioihin on nihkeän negatiivinen ja hänen on liian usein vaikea ymmärtää, että maailma ei pyöri hänen halujensa ja toiveidensa ympärillä.
Jos olisin lukenut Hyeenan päivät, olisin lopettanut sen kesken viimeistään siinä vaiheessa, kun päähenkilö nimittää useaan kertaan synnytysvalmennuksen vetäjää ohuthiuksiseksi. Miksi hän niin tekee? Miksi ihminen on pelkistettävä hiuksikseen ja vieläpä hiuksiksi, jotka eivät ole kantajalleen kunniaksi? Onko tämä kertojan osalta sisäistettyä naisvihaa? Oli miten oli niin propsit päähenkilön miehelle, joka ei menetä hermojaan päähenkilön inttäessä milloin mitäkin.
Raskautta on harvoin - jos koskaan - kuvattu yhtä läheltä ja naturalistisesti suomalaisessa kirjallisuudessa kuin mitä Turunen Hyeenan päivissä tekee. Julkituoduksi tulee myös paljon sellaista, josta useimmiten vaietaan. Samaistumiskohtia löytänee suurin osa raskauden kokeneista.
Minua kuitenkin kiinnosti tässä teoksessa enemmän jokin ihan muu kuin päähenkilön raskaus.
Nimittäin päähenkilön ja hänen äitinsä välinen suhde. Näin luultavasti siksi, että siitä löytyy jotakin hyvin samaa kuin omasta äitisuhteestani. Jotkut päähenkilön äidin sanat olisivat voineet olla suoraan oman äitini suusta. Ja erityisesti ne raivostuttavat ja niin tutuilta kuulostavat neuvot ja vaatimukset, jotka toki omalla kohdallani ovat asettuneet uuteen kulmaan äitini kuoleman jälkeen.
Ja enkös vaan löydä itsestänikin samoja piirteitä Hyeenan päivien päähenkilön kanssa. Kamalaa. Saattaakin olla niin, että kun kestä Turusen romaanin päähenkilöä niin itse asiassa en kestä itseäni.
Ja miten tähän on tultu?
Tietysti sen takia, että päähenkilön äiti ja oma äitini on veistetty samasta puusta. Ja se, että päähenkilö on sellainen kuin on ja minä olen sellainen kuin olen on äitiemme syytä. Ja nyt kun sekä päähenkilö että minä olemme äitejä olemme ottaneet paikkamme syyllisten ketjussa, sillä niin käy kaikille, jotka ovat äitejä.
Turusen ehdottomia ansioita on, että hän onnistuu saamaan lukijan/kuulijan tarkastelemaan omia kipupisteitään ilman että tätä tarkastelemisen vaatimusta sen kummemmin esitettäisiin. Se nousee muun muassa siitä, miten lause voisi jatkua, mutta jonka sanomista ennen lause päätetään. Lauseiden välissä ja tekstin siirtymissä tapahtuu paljon.
Hyeenan päivät saattaa hyvinkin olla Turusen tähän astisen tuotannon paras teos. Minulla se ottaa paikkansa Sivuhenkilön vierestä.
Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita.
Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset.
Hyeenan päivissä päähenkilö yrittää tulla raskaaksi. Matkassa on mutkia roppakaupalla ja korona heittää keitokseen vielä oman lisänsä. Turunen kuvaa tarkasti kaikkia niitä tunnemyrskyjä, joita raskaus tuo mukanaan vauva-ajasta puhumattakaan.
Kerronnan ote on alaston ja tunnustuksellinen. Intiimikin, sillä onhan päähenkilö kovasti Turusen itsensä kaltainen.
Kuuntelin Hyeenan päivät, koska minun on vaikea saada Turusen kirjoja luettua. Tähän iso syy on, että Turusen kirjojen päähenkilö (joka vaikuttaisi olevan sama teoksesta toiseen) on niin rasittava tapaus. Hänen suhtautumistapansa asioihin on nihkeän negatiivinen ja hänen on liian usein vaikea ymmärtää, että maailma ei pyöri hänen halujensa ja toiveidensa ympärillä.
Jos olisin lukenut Hyeenan päivät, olisin lopettanut sen kesken viimeistään siinä vaiheessa, kun päähenkilö nimittää useaan kertaan synnytysvalmennuksen vetäjää ohuthiuksiseksi. Miksi hän niin tekee? Miksi ihminen on pelkistettävä hiuksikseen ja vieläpä hiuksiksi, jotka eivät ole kantajalleen kunniaksi? Onko tämä kertojan osalta sisäistettyä naisvihaa? Oli miten oli niin propsit päähenkilön miehelle, joka ei menetä hermojaan päähenkilön inttäessä milloin mitäkin.
Raskautta on harvoin - jos koskaan - kuvattu yhtä läheltä ja naturalistisesti suomalaisessa kirjallisuudessa kuin mitä Turunen Hyeenan päivissä tekee. Julkituoduksi tulee myös paljon sellaista, josta useimmiten vaietaan. Samaistumiskohtia löytänee suurin osa raskauden kokeneista.
Minua kuitenkin kiinnosti tässä teoksessa enemmän jokin ihan muu kuin päähenkilön raskaus.
Nimittäin päähenkilön ja hänen äitinsä välinen suhde. Näin luultavasti siksi, että siitä löytyy jotakin hyvin samaa kuin omasta äitisuhteestani. Jotkut päähenkilön äidin sanat olisivat voineet olla suoraan oman äitini suusta. Ja erityisesti ne raivostuttavat ja niin tutuilta kuulostavat neuvot ja vaatimukset, jotka toki omalla kohdallani ovat asettuneet uuteen kulmaan äitini kuoleman jälkeen.
Ja enkös vaan löydä itsestänikin samoja piirteitä Hyeenan päivien päähenkilön kanssa. Kamalaa. Saattaakin olla niin, että kun kestä Turusen romaanin päähenkilöä niin itse asiassa en kestä itseäni.
Ja miten tähän on tultu?
Tietysti sen takia, että päähenkilön äiti ja oma äitini on veistetty samasta puusta. Ja se, että päähenkilö on sellainen kuin on ja minä olen sellainen kuin olen on äitiemme syytä. Ja nyt kun sekä päähenkilö että minä olemme äitejä olemme ottaneet paikkamme syyllisten ketjussa, sillä niin käy kaikille, jotka ovat äitejä.
Turusen ehdottomia ansioita on, että hän onnistuu saamaan lukijan/kuulijan tarkastelemaan omia kipupisteitään ilman että tätä tarkastelemisen vaatimusta sen kummemmin esitettäisiin. Se nousee muun muassa siitä, miten lause voisi jatkua, mutta jonka sanomista ennen lause päätetään. Lauseiden välissä ja tekstin siirtymissä tapahtuu paljon.
Hyeenan päivät saattaa hyvinkin olla Turusen tähän astisen tuotannon paras teos. Minulla se ottaa paikkansa Sivuhenkilön vierestä.
April 27, 2024
Saara Turusen kirja oli minulle yksi kevään odotetuimpia tapauksia. Hänen arkea analysoivat tarinansa ovat oudon koukuttavia, vaikka niiden draama onkin vain pään sisäistä. Hyeenan päivät käsittelee hiukan liian myöhäisellä iällä herännyttä oman lapsen kaipuuta. Tunne on niin vieras ja yllättävä, että nainen joutuu miettimään, onko tämä kaipuu todella hänen omansa vai ulkoapäin omaksuttu. Niin tai näin, se vie hänet lapsettomuushoitoihin, jotka tuottavat ensin pelkkiä kalliita pettymyksiä. Kun viimeinen yritys vihdoin tärppää, ei luvassa ole silloinkaan helppoa some-raskautta, vaan kipua, pelkoa ja pettymyksiä. Kuin villi hyeenaemo hän tarkkailee silmät viiruina kiiltäen kaikkea, mikä voisi vahingoittaa hänen tulevaa jälkikasvuaan. Tällaisia ovat paitsi lähes kaikki ruoka-aineet ja äidin neuvot (=vaatimukset), mutta erityisesti neuvolan ja synnytyssairaalan henkilökunta.
Tämä on jo toinen romaani tälle keväälle, jossa eksynyt mutta taistelutahtoinen vanhempi puolustaa pientä lastaan suuressa ja kylmässä suomalaisessa sairaalajärjestelmässä. Edellinen oli Harry Salmenniemen Sydänhämärä. Turunen vie angstinsa kuitenkin pidemmälle, ja ulottaa sen oikeastaan kaikkeen ympärillään. Ystäviään lukuunottamatta tuleva äiti näyttää pitävän kaikkea suomalaista sietämättömän tylynä ja sydämettömänä, kun taas Espanjassa hymyillään ja ollaan ystävällisiä. Salmenniemi kohtasi lastensairaalassa yhden kauhean hoitajan ja muut olivat enemmän tai vähemmän ok, mutta Turusen hoitohenkilökunnassa suhde oli päinvastainen. Ehkä näin todella oli, mutta hiukan alkoi epäilyttää, että se joka oli kaikkein kovin ja kohtuuttomin oli hyeenaemo itse.
Hyeenan päivät käsittelee aihetta, josta ei ole liikoja kirjoiteltu. Aihe on siis tuore ja monelle varmasti myös ajankohtainen. Itse en valitettavasti oikein viihtynyt, mutta tämä ei olekaan minulle tarkoitettu kirja. Oikea kohderyhmä on varmasti saanut jälleen kerran Turuselta erinomaisen kirjan.
Tämä on jo toinen romaani tälle keväälle, jossa eksynyt mutta taistelutahtoinen vanhempi puolustaa pientä lastaan suuressa ja kylmässä suomalaisessa sairaalajärjestelmässä. Edellinen oli Harry Salmenniemen Sydänhämärä. Turunen vie angstinsa kuitenkin pidemmälle, ja ulottaa sen oikeastaan kaikkeen ympärillään. Ystäviään lukuunottamatta tuleva äiti näyttää pitävän kaikkea suomalaista sietämättömän tylynä ja sydämettömänä, kun taas Espanjassa hymyillään ja ollaan ystävällisiä. Salmenniemi kohtasi lastensairaalassa yhden kauhean hoitajan ja muut olivat enemmän tai vähemmän ok, mutta Turusen hoitohenkilökunnassa suhde oli päinvastainen. Ehkä näin todella oli, mutta hiukan alkoi epäilyttää, että se joka oli kaikkein kovin ja kohtuuttomin oli hyeenaemo itse.
Hyeenan päivät käsittelee aihetta, josta ei ole liikoja kirjoiteltu. Aihe on siis tuore ja monelle varmasti myös ajankohtainen. Itse en valitettavasti oikein viihtynyt, mutta tämä ei olekaan minulle tarkoitettu kirja. Oikea kohderyhmä on varmasti saanut jälleen kerran Turuselta erinomaisen kirjan.
July 8, 2025
Oi tää oli kyllä yllättäjä! Äidiksi tuleminen teemana ei kiinnostanut lähtökohtaisesti kauheesti, ja jostain syystä Turusen kirjat eivät olleet kiinnittäneet huomiotani aiemmin, MUTTA Hessu suositteli häntä ja tästä kirjasta tulee tulkinta teatteriin syksyllä, niin tartuin! Ja tykkäsin kovasti! Turunen onnistui käsittelemään aihetta tosi koskettavasti ja herkästi. Nauroin useassa kohdassa ääneen.
April 5, 2025
Pidin todella paljon! Mulla ei ole erityistä Saara Turunen -suhdetta, oon lukenut ehkä vain Rakkaudenhirviön. Luin siis tätä hyvin itsenäisenä teoksensa. Tykkäsin erityisesti siitä miten kuvattiin lapsen haluamiseen liittyviä ristiriitoja ja sitä miten vaikea sellaista ”kaikesta huolimatta ja silti” -halua on sanallistaa. Välillä turhautti se miten vähän minäkertoja tiesi asioista, mutta loppujen lopuksi se oli kokonaisuudessa niin pieni asia ettei estänyt viittä tähteä.
May 4, 2024
Turunen kirjoittaa taitavasti, mutta edellisiin autofiktiivisiin romaaneihin verrattuna jotain jää uupumaan - ehkä tässä ei ole jännitettä kertojan ja jonkin toisen (äidin, miehen) välillä, vaan ennemmin kyse on kertojan sisäisestä kipuilusta?
Tarinan maailma on kolea, ihmiset lähinnä epäystävällisiä ja jotenkin kertojaa vastaan - itselle tämä näyttäytyi jonkinlaisena reflekion puutteena kertojalta.
Tarinan maailma on kolea, ihmiset lähinnä epäystävällisiä ja jotenkin kertojaa vastaan - itselle tämä näyttäytyi jonkinlaisena reflekion puutteena kertojalta.
April 14, 2024
Olipa ihana! Niin paljon samastuttavaa, kipeitäkin asioita, niin sujuvaa kerrontaa, täydellisen sympaattinen kertoja. Hesarin arvostelussa arveltiin, että jos on aiemminkin tykännyt Turusen toteavasta tyylistä, tykkää tästäkin. Kyl. Harvoja kirjoja enää ostan, onneksi ostin tämän. Harmi vaan, että Turusen seuraavaa romaania joutuu odottamaan varmaan taas sen kolme vuotta.
May 21, 2024
Turunen teki sen taas! Olen lukenut tätä kyynelehtien ja samaistuen, ihaillen sitä toteavaa tyyliä, jolla asiat esitetään. Sen tasaisen pinnan alta kurkistelee olettamusten, törmäysten ja tunteiden röpelöinen kirjo. Hyeenan päivät on miellyttävän kokonainen teos yhdestä ajanjaksosta ja aiheesta. Kiitos!
May 25, 2024
Teki mieli jättää tämä kirja kesken monta kertaa, mutta sinnittelin loppuun asti. Turusen lakoninen kerrontatyyli on viehättävä, mutta kirjan edetessä olisin toivonut tapahtuvan jonkinlaista kasvua. Kirja tuntui lähinnä valittavalta päiväkirjamerkinnältä: kaikki on aina huonosti ja vika on aina kaikissa muissa kuin omassa käytöksessä.
April 27, 2024
Tykkäsin tästä paljon. Vetävästi ja omakohtaisesti kirjoitettu, ja kerronta koukutti.
April 28, 2024
Saara Turunen jatkaa kirjoittamista paljaalla ja realistisella tyylillään - tällä kertaa lapsettomuudesta ja äidiksi tulosta. Hän kirjaa tarkasti etenkin sen ristiriitaisen ajatusmaailman, joka liittyy paitsi perheenperustamispäätökseen myös äidiksi tuloon. Muita viiltäviä analyyseja saavat raskaus, synnytys ja imetys sekä kaikkiin näihin liittyvät syyllisyyden tunteet. Olisipa tämä ollut saatavilla silloin, kun omassa elämässään on käynyt samoja ajatuksia läpi.
April 28, 2024
Saara Turunen kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä ja tämänkin kirjan rouskaisin vuorokaudessa. Mutta olen herkistynyt autofiktiolle ja neuroottisille päähenkilöille enkä jaksa kiinnostua päiväkirjamaisesta asioiden kuvaamisesta ja analysoinnista. Silti tämä kirja löytää varmasti oman lukijakuntansa ja tiedän jo, kenelle tätä aion suositella.
February 22, 2025
Tämä oli ensimmäinen lukemani Turusen teos, ja täytyy nyt kyllä lukea lisää. Minua viehätti kerronnan suoruus ja näennäinen omakohtaisuus. Kuvaus siitä, kuinka päähenkilön vallallaolevan itseyden läpi murtautuu esiin jokin eläimellinen ulottuvuus, on hienoa. Tekstissä nousevat esiin juuri ne ristiriitaiset tuntemukset kahden elämän yhteensovittamisessa. Kohtaamiset erilaisten äitiyden portinvartijoiden, etenkin pitkin kirjaa toistuvat terveydenhuollon ammattilaisten kohtaamiset, olivat vain hieman kärjistettyjä mutta niin tuskastuttavan tosia!
May 18, 2024
Luin mielenkiintoisen kvartetin melko nopeaan tahtiin: Saara Turusen Hyeenan päivät, Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä, Tommi Kinnusen Kaarna ja Milja Sarkolan Psykiatrini.
Tällaisessa lukutavassa (nopeasti, peräkkäin) ensimmäinen teos herättää ajatuksia, joita seuraavat ruokkivat. Uusia kysymyksiä syntyy ja jokin teoksista saattaa nostaa aiemmin luetusta esiin teeman tai aiheen, jota ei lukiessa kenties huomannut.
Turunen ja Korkea-aho käsittelevät lapsen hankkimista ja tunteita tässä prosessissa. Turusen lähtökohtana on lapsettomuus ja kysymys, haluaako hän taiteilijana lainkaan lasta. Turusen teos herätti itsessäni paljon tunteita. Oli vaikea ymmärtää hänen teoksessaan esiin nousevaa voimakasta halveksuntaa niitä naisia kohtaan, jotka ovat lapsia hankkineet. Hänen kuvaamansa oman itsen merkitys tuntui samoin vieraalta. Pitkän matkaa teoksessa ”entinen elämä” näyttäytyi tärkeämpänä ja arvokkaampana, lapsen hankinta vain jonkin todella jonkin ”asian” saamiselta, ei luonnollisena osana elämää. Turunen kirjoittaa hauskasti ja pistävästi, mutta kirja tuntui itselleni melko kaukaiselta.
Kaj Korkea-aho kuvaa teoksessaan Äitiä etsimässä miesparin lapsen hankintaa. Asetelma on huomattavasti kiinnostavampi kuin Turusen. Lapsettomuudesta huolimatta Turusen tempoileva halu/ ei-halu saada lapsi on on yhteiskuntamme täysin hyväksymä ja kirjan pohdinta kohdistuu ainoastaan päähenkilön omiin tunteisiin. Korkea-aho on kumppaninsa kanssa huomattavasti monimutkaisemman kysymyksenasettelun edessä. Hän kuvaa hienosti äidin etsimisen prosessia ja uudenlaisen perhemuodon kehittämistä. Parin suhteeseen tulee lapsen lisäksi ja myötä uusia osapuolia. Ei ole itsestään selvää, miten yhteiskunta katsoo kahden isän ja äidin muodostamaa perhettä. Tarkkaan kontrolloituun ja punnitun prosessin ymmärtää, mutta se saa myös miettimään miten sattumanvaraisesti on saanut elää omaa elämäänsä.
Tommi Kinnusen Kaarna ei ehkä tunnu ilmiselvältä jatkolta tähän pohdintaan. Kirja on ”taattua Kinnusta” - sodan, menetysten ja pohjoisen puhumattomuuden kuvausta. Äitiään saattelevat lapset ovat tässä keskiössä. Lapset, jotka äiti sai tahtomattaankin ja olosuhteiden pakosta. Siinä missä Turunen ja Korkea-aho veivaavat tunnemyllyään loputtomalta tuntuvasti, Kinnusen Laina on sulkenut tunteet jonnekin tavoittamattomiin ja selviytyy miten selviytyy. Mistään ei puhuta ja perheen salaisuuksia - käsittelemättömiä traumoja on paljon. Kuka äiti oikein oli? Keitä me sisarukset olemme suhteessa häneen ja toisiimme. Biologinen side vanhempaan osoittautuu hauraimmaksi.
Milja Sarkolan teos Psykiatrini valaisee sitä, millainen itsensä tutkiskelun käänne on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kinnusen kuvaama ajanjakso sota-ajasta 90-luvulle tuntuu hurjan kaukaiselta, kuin toiselta maailmalta verrattuna 2000-luvun omaan itseen ja omien tunteiden käsittelyyn kietoutuneeseen kulttuuriin. Sarkolan päähenkilö analysoi ja ruotii, kärsii ja inhoaa, kuvittelee ja pohtii. Terapia, jossa päähenkilö pyrkii löytämään vastauksia ahdistukseensa, muuttuu kuvitelmiksi siitä, mitä terapeutti ajattelee ja tekee, miten hän elää. Sarkolan teos on yhtä aikaa hirveän (paino sanalla) hauska ja raskas kuvaus keski-ikäistyvän ihmisen pohdinnoista oman itsen ja taiteilijana toimimisen ympärillä. Täytyy vielä todeta, että Terapeuttini-kirjan eronnut naispari on lapset saanut ja ollaan vaiheessa, jota uumoilen Saara Turusen käsittelevän seuraavassa tai sitä seuraavassa romaanissaan ;)
Maailma on todella erilainen sodanjälkeisille sukupolville ja 2020-luvun kolmi-nelikymppisille. Itsestäänselvää ehkä jollain tasolla toki, mutta myös mielenkiintoista: tunteiden täydellinen kieltäminen ja puhumattomuus ei ole tuottanut mitään hyvää, mutta loputtomalta tuntuva niiden tutkiskelu ja niistä puhuminen vaikuttaa sekin ongelmalliselta.
Lopuksi on syytä todeta, että tässä käsitellyt neljä kirjaa ovat kaikki todella taitavasti ja hyvin kirjoitetut ja niitä olisi voinut käsitellä huomattavasti laajemmin kuin mihin tässä ryhdyin.
Tällaisessa lukutavassa (nopeasti, peräkkäin) ensimmäinen teos herättää ajatuksia, joita seuraavat ruokkivat. Uusia kysymyksiä syntyy ja jokin teoksista saattaa nostaa aiemmin luetusta esiin teeman tai aiheen, jota ei lukiessa kenties huomannut.
Turunen ja Korkea-aho käsittelevät lapsen hankkimista ja tunteita tässä prosessissa. Turusen lähtökohtana on lapsettomuus ja kysymys, haluaako hän taiteilijana lainkaan lasta. Turusen teos herätti itsessäni paljon tunteita. Oli vaikea ymmärtää hänen teoksessaan esiin nousevaa voimakasta halveksuntaa niitä naisia kohtaan, jotka ovat lapsia hankkineet. Hänen kuvaamansa oman itsen merkitys tuntui samoin vieraalta. Pitkän matkaa teoksessa ”entinen elämä” näyttäytyi tärkeämpänä ja arvokkaampana, lapsen hankinta vain jonkin todella jonkin ”asian” saamiselta, ei luonnollisena osana elämää. Turunen kirjoittaa hauskasti ja pistävästi, mutta kirja tuntui itselleni melko kaukaiselta.
Kaj Korkea-aho kuvaa teoksessaan Äitiä etsimässä miesparin lapsen hankintaa. Asetelma on huomattavasti kiinnostavampi kuin Turusen. Lapsettomuudesta huolimatta Turusen tempoileva halu/ ei-halu saada lapsi on on yhteiskuntamme täysin hyväksymä ja kirjan pohdinta kohdistuu ainoastaan päähenkilön omiin tunteisiin. Korkea-aho on kumppaninsa kanssa huomattavasti monimutkaisemman kysymyksenasettelun edessä. Hän kuvaa hienosti äidin etsimisen prosessia ja uudenlaisen perhemuodon kehittämistä. Parin suhteeseen tulee lapsen lisäksi ja myötä uusia osapuolia. Ei ole itsestään selvää, miten yhteiskunta katsoo kahden isän ja äidin muodostamaa perhettä. Tarkkaan kontrolloituun ja punnitun prosessin ymmärtää, mutta se saa myös miettimään miten sattumanvaraisesti on saanut elää omaa elämäänsä.
Tommi Kinnusen Kaarna ei ehkä tunnu ilmiselvältä jatkolta tähän pohdintaan. Kirja on ”taattua Kinnusta” - sodan, menetysten ja pohjoisen puhumattomuuden kuvausta. Äitiään saattelevat lapset ovat tässä keskiössä. Lapset, jotka äiti sai tahtomattaankin ja olosuhteiden pakosta. Siinä missä Turunen ja Korkea-aho veivaavat tunnemyllyään loputtomalta tuntuvasti, Kinnusen Laina on sulkenut tunteet jonnekin tavoittamattomiin ja selviytyy miten selviytyy. Mistään ei puhuta ja perheen salaisuuksia - käsittelemättömiä traumoja on paljon. Kuka äiti oikein oli? Keitä me sisarukset olemme suhteessa häneen ja toisiimme. Biologinen side vanhempaan osoittautuu hauraimmaksi.
Milja Sarkolan teos Psykiatrini valaisee sitä, millainen itsensä tutkiskelun käänne on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kinnusen kuvaama ajanjakso sota-ajasta 90-luvulle tuntuu hurjan kaukaiselta, kuin toiselta maailmalta verrattuna 2000-luvun omaan itseen ja omien tunteiden käsittelyyn kietoutuneeseen kulttuuriin. Sarkolan päähenkilö analysoi ja ruotii, kärsii ja inhoaa, kuvittelee ja pohtii. Terapia, jossa päähenkilö pyrkii löytämään vastauksia ahdistukseensa, muuttuu kuvitelmiksi siitä, mitä terapeutti ajattelee ja tekee, miten hän elää. Sarkolan teos on yhtä aikaa hirveän (paino sanalla) hauska ja raskas kuvaus keski-ikäistyvän ihmisen pohdinnoista oman itsen ja taiteilijana toimimisen ympärillä. Täytyy vielä todeta, että Terapeuttini-kirjan eronnut naispari on lapset saanut ja ollaan vaiheessa, jota uumoilen Saara Turusen käsittelevän seuraavassa tai sitä seuraavassa romaanissaan ;)
Maailma on todella erilainen sodanjälkeisille sukupolville ja 2020-luvun kolmi-nelikymppisille. Itsestäänselvää ehkä jollain tasolla toki, mutta myös mielenkiintoista: tunteiden täydellinen kieltäminen ja puhumattomuus ei ole tuottanut mitään hyvää, mutta loputtomalta tuntuva niiden tutkiskelu ja niistä puhuminen vaikuttaa sekin ongelmalliselta.
Lopuksi on syytä todeta, että tässä käsitellyt neljä kirjaa ovat kaikki todella taitavasti ja hyvin kirjoitetut ja niitä olisi voinut käsitellä huomattavasti laajemmin kuin mihin tässä ryhdyin.
July 24, 2024
Halusin kovasti pitää tästä, olihan Hesarikin kehunut. Teos jäi kuitenkin kellumaan lapsen toivomisen ja äitiyden kuvauksessa sellaiselle tasolle, jolta en itse löytänyt uusia oivalluksia. Tuntuu, että tämä aihe on jo aika kaluttu, eikä tutkiva lähestymistapa äitiyden ja ammatillisen minän ristiriitaan ollut kovin tuore. No sellaistahan se on, huomasin usein lukiessani toteavani, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen työssäni näiden teemojen kanssa tekemisissä jatkuvasti. Moni, varsinkin tuore äiti, joka pohtii uran ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiä, saa kirjasta varmasti todella paljon irti.
Turusen kerrontatapa on lakonisen toteavaa, hauskoja kohtia bongasin ainakin loppumetreiltä. Hyeenateema, joka oli päässyt romaanin nimeen saakka, oli kiinnostava, ja sillä olisi ehkä voinut revitellä enemmänkin. Korona-aika romaanin miljöönä ja taustamusiikkina jäi ehkä vähän kulissimaiseksi, jäin miettimään, miksi se oli otettu mukaan.
Ja tästä päästään myös autofiktiopohdintaan: oliko tämä nyt sitä, mikä kaikki on kirjailijan kokemusta, mikä totta, mikä keksittyä? Romaani vaikutti hyvin omakohtaiselta, pitäisikö tällaisesta olla jonkinlainen varoitus kannessa? Ja vielä: miksi kaiken pitää nykyään olla omakohtaista? Ehkä Hyeenan päivät ei omaan makuuni noussut riittävän yhteiskunnalliselle tasolle, jotta autofiktiivisyyden raskaussoutuisuus hälvenisi.
Kuitenkin romaani sai aikaan halun kirjoittaa tämä ulos itsestäni, eli jotain se on päässyt sisälläni liikauttamaan, ja hyvä niin.
Turusen kerrontatapa on lakonisen toteavaa, hauskoja kohtia bongasin ainakin loppumetreiltä. Hyeenateema, joka oli päässyt romaanin nimeen saakka, oli kiinnostava, ja sillä olisi ehkä voinut revitellä enemmänkin. Korona-aika romaanin miljöönä ja taustamusiikkina jäi ehkä vähän kulissimaiseksi, jäin miettimään, miksi se oli otettu mukaan.
Ja tästä päästään myös autofiktiopohdintaan: oliko tämä nyt sitä, mikä kaikki on kirjailijan kokemusta, mikä totta, mikä keksittyä? Romaani vaikutti hyvin omakohtaiselta, pitäisikö tällaisesta olla jonkinlainen varoitus kannessa? Ja vielä: miksi kaiken pitää nykyään olla omakohtaista? Ehkä Hyeenan päivät ei omaan makuuni noussut riittävän yhteiskunnalliselle tasolle, jotta autofiktiivisyyden raskaussoutuisuus hälvenisi.
Kuitenkin romaani sai aikaan halun kirjoittaa tämä ulos itsestäni, eli jotain se on päässyt sisälläni liikauttamaan, ja hyvä niin.
April 14, 2024
Rakastin tätä. Erityisesti tykkäsin inhimillisen raskaasta, mutta rakastettavan aidosta päähenkilöstä. Tää on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, koska se tarjoilee näkökulmia kokemusmaailmaan ja tunteisiin, jotka moni jakaa, mutta jäävät mediassa ja kulttuurissa liian vähälle huomiolle. Turusen korona-aikojen kuvaukset hetkittäin ahdistivat, ja päällimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin onni rehellisyydestä ja toivosta.
July 4, 2024
Mietin, miten kuvailisin lukukokemusta... Kerronta oli ihanan arkipäiväistä ja kuvailevaa, niin tuttua ja suomalaista ja yhtä aikaa koskettavaa ja humoristista ja osuvaa. Luin yhdessä päivässä ja toivoin koko ajan, ettei kirja loppuisi.
June 1, 2024
Pakahduttavan tarkka kuvaus äitiydestä, itkin ja nauroin: 100/5.
June 10, 2024
Hmmm…Ajattelin että tää aihe ei kosketa tai kiinnosta mua, mut lopulta olikin ihan kiinnostavaa lukea lapsen saamisesta ja äitiydestä. Tai siis siitä, kuinka lapsen hankinta ja äidiksi tuleminen muuttaa ihmistä.
Turunen osaa kertoa asioista silleen ihanan tavallisesti?mutta kuitenkin jopa kauniisti? Että kaikki (elämä) on samaan aikaan sellasta arkipäiväistä mutta silti ihmeellistä. Niinku joku sellanen asia kuin synnytys, siitä kirjoitetaan niin realistisesti, koristelematta ja säästelemättä, että siitä tulee siksi niin mullistava (luku)kokemus.
Tykkään kommentoivasta tyylistä, jossa ei kuitenkaan korosteta sitä, se kommentointi ja yhteiskunnallinen kritiikki tulee siinä sivussa.
Joskus teksti tuntuu silti tylsältä ja toisteiselta (sekin on toisaalta elämää). Sekavat mietteet, ehkä tää osuu vielä paremmin niihin joille tää aihe on oikeesti ajankohtaisempi ja lähempänä.
(Ehkä mustakin tulee silti vielä sellanen tyyppi joka parikymppisenä on silleen ei ikinä lapsia ja sit kuitenkin haluaa niitä myöhemmin, never say never… jollakin tasolla tajuun sen ns. biologisen vaiston, kellon, mitä ikinä, hullua, ää.)
Vaikee päättää tähtimäärää. Ehkä 3,75/5!
Turunen osaa kertoa asioista silleen ihanan tavallisesti?mutta kuitenkin jopa kauniisti? Että kaikki (elämä) on samaan aikaan sellasta arkipäiväistä mutta silti ihmeellistä. Niinku joku sellanen asia kuin synnytys, siitä kirjoitetaan niin realistisesti, koristelematta ja säästelemättä, että siitä tulee siksi niin mullistava (luku)kokemus.
Tykkään kommentoivasta tyylistä, jossa ei kuitenkaan korosteta sitä, se kommentointi ja yhteiskunnallinen kritiikki tulee siinä sivussa.
Joskus teksti tuntuu silti tylsältä ja toisteiselta (sekin on toisaalta elämää). Sekavat mietteet, ehkä tää osuu vielä paremmin niihin joille tää aihe on oikeesti ajankohtaisempi ja lähempänä.
(Ehkä mustakin tulee silti vielä sellanen tyyppi joka parikymppisenä on silleen ei ikinä lapsia ja sit kuitenkin haluaa niitä myöhemmin, never say never… jollakin tasolla tajuun sen ns. biologisen vaiston, kellon, mitä ikinä, hullua, ää.)
Vaikee päättää tähtimäärää. Ehkä 3,75/5!
January 22, 2025
3,5 tähteä
"Koko aikuisikāni olen suhtautunut lapsen saamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään ylimielisesti, olen ajatellut, etteivät nuo asiat koske minua, että ne ovat sellaisia seikkoja, joiden parissa vain naiset puuhastelevat, mutta nyt ajattelen, että olen halveksinut ainoastaan itseäni."
Hyeenan päivät käsittelee lisääntymistä, perhesuhteita ja äiti-identiteettiä kehollisesta, arkisesta näkökulmasta. Teksti on todentuntuista ja läheistä, kuin juttelisi asiasta ystävän tai tutun kanssa. Alkupuolisko turhautti, mutta sitten pääsin sisälle kirjoitustyyliin ja tarinaan. Toisteisuutta on jonkun verran, mutta ainakin sanoma välittyy painokkaana ja selkeänä. Yllättävän erilainen kirja kuin edeltävä(?) Järjettömiä asioita.
"Koko aikuisikāni olen suhtautunut lapsen saamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään ylimielisesti, olen ajatellut, etteivät nuo asiat koske minua, että ne ovat sellaisia seikkoja, joiden parissa vain naiset puuhastelevat, mutta nyt ajattelen, että olen halveksinut ainoastaan itseäni."
Hyeenan päivät käsittelee lisääntymistä, perhesuhteita ja äiti-identiteettiä kehollisesta, arkisesta näkökulmasta. Teksti on todentuntuista ja läheistä, kuin juttelisi asiasta ystävän tai tutun kanssa. Alkupuolisko turhautti, mutta sitten pääsin sisälle kirjoitustyyliin ja tarinaan. Toisteisuutta on jonkun verran, mutta ainakin sanoma välittyy painokkaana ja selkeänä. Yllättävän erilainen kirja kuin edeltävä(?) Järjettömiä asioita.
March 7, 2025
Innoissani aloitin Saara Turusen uusimman kirjan sen enempää edes tietämättä kirjan aihetta. Osui ja upposi! Oli ihana muistella samalla omaa raskausaikaa, synnytystä ja ensimmäisiä kuukausia vauvan kanssa. Pidän siitä, että kirjallisuudessa (ja yhteiskunnassa ehkä muutenkin, ainakin toivottavasti) on alettu kyseenalaistamaan sitä, että kaikki äitiyteen liitetty on jotenkin noloa. Äitejä tarvitaan lisää taiteilijoiksi, kuten myös kaikille muille aloille! Aloin myös ehkä hitusen tykkäämään hyeenoista, vaikka Leijonakuninkaan lapsena nähtyäni ne ovat olleet inhokkejani.
July 11, 2024
Elämäntilannekirjallisuutta, enkä minä ole kohderyhmää. Jollekin toiselle voi olla tärkeä kirja.
Minusta tämä oli lajissaan hieman tylsä. Raportti yhden ihmisen yhdestä elämänvaiheesta. Jotenkin jännä lukuelämys, kun teksti toisaalta on sujuvaa ja elävää, mutta toisaalta monet kerrotuista asioista eivät itsessään olleet kovin kiinnostavia.
Minusta tämä oli lajissaan hieman tylsä. Raportti yhden ihmisen yhdestä elämänvaiheesta. Jotenkin jännä lukuelämys, kun teksti toisaalta on sujuvaa ja elävää, mutta toisaalta monet kerrotuista asioista eivät itsessään olleet kovin kiinnostavia.
March 26, 2025
Teos oli ihan luettava. Hyeenavertaus jäi mielestäni puolitiehen ja tuntui päälleliimatulta. Synnytyskohtaus oli raivostuttava. Viimeiset kaksi sivua olivat ehkä kirjan paras osa.
Pahinta autofiktiossa on se, että jos ei pidä teoksesta, alkaa helposti ajatella ettei pidä kirjailijasta, vaikka tällaista päätelmää ei toki pitäisi tehdä.
Pahinta autofiktiossa on se, että jos ei pidä teoksesta, alkaa helposti ajatella ettei pidä kirjailijasta, vaikka tällaista päätelmää ei toki pitäisi tehdä.
December 8, 2024
Mainiosti lapsettomuutta ja lapsen saamisen haasteita kuvaava kirja. Ei osu itselle aiheen osalta niin lähelle kuin aiemmat mutta kuten aina, Turusen lukeminen on nautinto 🥰
Helmet-lukuhaaste 2024 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024
Helmet-lukuhaaste 2024 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024
Displaying 1 - 30 of 79 reviews