”Vuosia olen odottanut täydellistä hetkeä. Ennusmerkkiä. Suurta ilmestystä. Mitä tahansa, mikä vihdoin uppoaisi paksuun kallooni.”
”En pysty muistamaan aikaa, jolloin en tuntenut itseäni lihavaksi. En tiedä, miten tai miksi se tunne alkoi, mutta ajatukset väijyivät aina pinnan alla.”
”Sanat kaikuivat korvissani ja alkoivat vallata elämääni. Miten iso tyttö. Miten iso tyttö.”
”Hyvän leirissä olivat kasvikset, hedelmät ja riisikakut. Suklaa, leivokset ja kaikki vähänkin makea ja miellyttävä olivat ”pahoja”. Kun siis sain eteeni lautasellisen ”hyvää” ruokaa, se tarkoitti, että minussa oli jotain ”pahaa”. ”Hyvää” ruokaa ei syöty siksi, että se oli terveellistä; sitä syötiin, koska ei haluttu olla lihavia.”
”Mitä kiivaammin minut pakotettiin syömään ”hyviä” ruokia, sitä enemmän ”pahasta” ruuasta tuli vastustamattoman ja kielletyn houkuttelevaa.”
”Miksi ystäväni eivät nähneet sitä? Olin lihava.”
”Minua huolestutti, että sanoinpa (lääkärille) mitä tahansa, diagnoosina olisi yksinkertaisesti ”LÄSKI”.
”Kun selailin (valokuva-albumin) sivuja, olin kertakaikkisen kauhistunut nähdessäni täysin normaalinnäköisen lapsen katsovan niistä takaisin. Missä olivat ne kammottavat reidet, jotka muistin? Missä oli se maha? Näytin ihan tavalliselta.”
”Miksi minulle väitettiin, että olen lihava, vaikka en ollut? Olin koko lapsuuteni antanut itseinhoni sanella kaikki sanomiseni ja tekemiseni. Jos en olisi vaalinut tuota uskomustani kaikkina niinä vuosina, olisiko ruumistani tullut tällainen massiivinen, mahdoton sotku?”
”En ole koskaan ollut optimisti. Odotan mieluusti pahinta; sillä tavalla saan kivan bonuksen, jos tapahtuukin jotain hyvää.”
”Mutta minua huolestutti, että tämä ei vain toimisi. Olen ollut lihava niin monta vuotta.”
”Viimeisessä ehtoollisessa ei ole kyse pelkästään vatsan ahtamisesta täyteen. On täytettävä myösmielensä ruualla.”
”Edistyt mainiosti, lakkaa olemasta huolissasi. Mutta minun on oltava huolissani! Jos en ole, saattaisin sallia itselleni omahyväisyyden ja menestymisen tunteet ja sitten ajatella, että on hyväksyttävää ahmaista muutama Mars-patukka, ja mehän kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtuu.”
”Minua huolestuttaa, että vanhat huonot tottumukseni vaanivat jossain puun takana odottaen sopivaa hetkeä päästäkseen taas valtaan.”
”Joskus unohdan aivan lyhyeksi hetkeksi, että olen lihava. Suin kädellä hiuksiani ja tunnen, kuinka pehmeiltä ne tuntuvat. Tai ihailen kulmakarvojeni kaarta meikatessani silmiäni. Hymyilen itselleni ja ajattelen; Et ole hullumman näköinen!”
”Joskus toivon palavasti, että joku vain katsoisi minuun päin ja hymyilisi. Mutta koska kaikki tämä läski ympäröi minua, olen täydellisen sukupuoleton ja näkymätön. On hassua, että mitä enemmän vien tilaa, sitä tehokkaammin sulaudun tapettiin.”
”Vaikka läskit lähtisivätkin, pitääkö kukaan siitä, mikä on niiden alla? Olen silti se sama vanha minä, vain hieman pienempänä. Tekeekö laihtuminen minusta itsevarmemman, vai olenko edelleenkin sosiaalisesti yhtä taitamaton. Nyt jos kukaan ei halua minua, voin panna sen sairaalloisen lihavuuden tiliin. Mutta entä jos minusta tulee hoikempi eikä kukaan halua minua silloinkaan?”
”Minusta on pelottavaa, kuinka täydellisesti elämäni pyöri ruoan ympärillä. Syödessäni aamiaista pohdiskelin, mitä söisin lounaaksi. Minkä rasvaisen keitoksen valitsisin ruokakaupasta tänään? Jopa tunkiessani lounasta suuhuni ajatukseni vaelsivat iltapäivän välipalassa.”
”Minun on saatava itseni vakuuttuneeksi siitä, että suklaalevyn tuottama lyhytaikainen ilo ei vedä vertoja sille ilolle, joka viriää ottaessani elämäni haltuun.”
”Se sai minut ajattelemaan, kuinka paljon aikaa vietän vartalostani hermoillen. Tämä kohta on liian iso, tuo kohta on liian löllyvä, tuo kohta liian ruma, tuo kohta taas on yksinkertaisesti väärä. On uuvuttavaa olla niin vainoharhainen ja kriittinen. Miksi en pysty arvostamaan sitä, mitä minulla on?”
”Haluan palavasti tuntea olevani luontevasti omissa nahoissani kaikkine omituisuuksineni ja virheineni. Haluan olla tyytyväinen siihen, että olen juuri minä.”
”Koko tämä viha-rakkaussuhde omaan ruumiiseeni on uuvuttava. Kuinka lannistaa tuo kielteinen ääni? Kuinka oppia pitämään itsestään?”
”Tuleeko koskaan aikaa, jolloin pidän itsestäni koko ajan, joka paikassa?”
”Mitä tapahtui viime vuoden lopun itseluottamukselleni ja ylvästelylleni? Tunsin silloin, että voisin valloittaa maailman, mutta viime aikoina olen halunnut maailman painuvan helvettiin!”
”Ihmiset tarjoavat vakiofraaseja. Kyllä sinä toivut. Aika parantaa haavat. Se saa sappeni kiehumaan. En halua kuulla, että se helpottaa, että minun pitäisi olla onnellinen, ettei vaarin tarvitse enää kärsiä, että hän on päässyt parempaa paikkaan. En ole varma, uskonko mihinkään parempaa paikkaan. Kaipaan häntä vain helvetin kovasti ja haluan jonkun sanovan jotain, mikä vie pois vatsassani olevan kiven.”
”Niin monesti ajattelin, että en ansainnut heidän ystävyyttään; joskus vieläkin ajattelen niin. Mutta tiedän, että minun on lakattava tuhlaamasta aikaa ja energiaa vainoharhaisuuteen ja ryhdyttävä sen sijaan paremmaksi ystäväksi. Ei enää piileskelyä, ei enää epäilyjä, ei enää syrjään vetäytymistä ja itsesääliä sillä aikaa kun ystäväni pitävät hauskaa.”
”Mutta vakavasti puhuen minulla on perusteellinen luettelo asioista, joita en tehnyt, koska olin liian lihava tai luulin olevani.”
”Joskus olin aivan kirjaimellisestikin liian lihava – esimerkiksi kanootteihin tai huvipuistolaitteisiin. Mutta enimmäkseen se kaikki oli korvieni välissä. Olen viettänyt niin monia vuosia vetäytyen syrjään uusista kokemuksista, koska tunsin itseni arvottomaksi rasvapalloksi.”
”Yhtäkkiä maailma tuntuu avoimelta ja mahdollisuuksia pursuavalta, ja minun tarvitsee vain päättää, mitä seuraavaksi. En ole enää liian lihava.”
”Kuinka päädyin taas tähän tilaan, jossa ajattelen jatkuvasti ruokaa? Mitä tapahtui aivojeni sille osalle, joka saa minut pysähtymään ja ajattelemaan ennen kuin syön.”
”Haluaisin päästä pisteeseen, jossa voisin olla ylpeä sen sijaan että olen häpeissäni. Osa minusta ajattelee edelleen, että olen iso hyödytön möhkäle, joka ei ansaitse kiintymystä eikä huomiota. Mikä helvetti minussa on vikana?”
”En voinut uskoa, että se olin minä Punaisella torilla, se sama pelokas henkilö, joka kolme vuotta sitten sanoi olevansa liian lihava matkustamaan.”
”Voi kunpa pääsisin tästä Nopeasti! Syö, kun kukaan ei ole näkemässä – mentaliteetista.”
”Kuinka lakkasit käyttämästä ruokaa vastauksena ongelmiisi? Mistä löysit sen rohkeuden? Minun on pakko tehdä jotain mutta en vain tiedä, mistä aloittaa. Katselen vain, kuinka elämä kulkee ohitseni, enkä tiedä, miten pysäyttäisin sen.”
”Painonpudotuksessa ei ole kyse tahdonvoimasta ja motivaatiosta; se on vain pienten tekojen ajan myötä kasautuvaa vaikutusta. Suklaalevyjen laskemista käsistään, juoksukenkien jalkaan panemista. Täytyy vain saada itsensä nousemaan yhä uudestaan, kun on kaatunut, kestipä se kuinka kauan hyvänsä.”
”Olin vakuuttunut siitä, että urheilulliset myyjät nauraisivat minut ulos kaupasta, koska miksi helvetissä niin paksu tarvitsisi juoksukenkiä?”
”Miksi en kykene olemaan ylpeä itsestäni? Mitä tapahtui sille itsevarmalle naiselle, joka juoksi viisi kilometriä? Luulin muuttaneeni asiat. Luulin pitäväni itsestäni enemmän.”
”Nyt oivallan, että tämä läskinkarkotusmatka ei ole ollut niinkään läskin karkottamista vaan pelkojen ja epävarmuuden karkottamista ja opettelemista pitämään itsestäni… todellakin opettelemista pitämään elämästä.”
”On kuin sanoisin maailmalle; Hei, ihmiset, antakaa kun säästän teidät siltä, että muodostaisitte mielipiteen minusta. Olen jo hoitanut asian puolestanne!”
”Ruumiini kihisi ärtymyksestä. Suhtaudun äärimmäisen suojelevasti aiempaan isokokoisempaan itseeni. Olen edelleen sama ihminen kuin silloin, mutta nyt minulla vain on hieman paremmat ruokailu- ja kuntoilutavat. Joskus minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla alkoholisti; se on ilmeisesti sosiaalisesti hyväksyttävämpi luonnevika. Liikalihavuudessa ei ole mitään hohdokasta.”
”Tunsin itseni puolikkaaksi siitä persoonasta, joka halusin olla. Piilouduin maailmalta ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Koska ruumiini vei niin ison tilan, koetin pienentää persoonallisuuttani.”
”Olen kyllästynyt murehtimaan, mitä ihmiset ajattelevat, kun todennäköisesti he eivät ajattele yhtään mitään.”
”Mieleni teki itkeä siinä pöydässä, kun ajattelin, kuinka olin niin monien vuosien ajan aktiivisesti vältellyt näitä ihmisiä ajatellessani, etten ollut heidän ystävyytensä arvoinen. Katsoin maailmaan läskilasien läpi ja oletin, että muutkin näkivät minut samalla tavoin. Kerroin niin monia valheita ja kätkin niin monia salaisuuksia. Kuka tietää, kuinka erilaista olisi voinut olla, jos vain olisin ojentanut käteni?”
”Olin aina hakenut epätoivoisesti hyväksyntää ja vahvistusta muilta, mutta nyt tiedän, että aidon mielihyvän saa tehdessään vaikutuksen itseensä.”
”Ajattelin aina, että tarvitsin sen lukeman vaa’alla osoittamaan, että olen ansainnut tämän onnen, mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin katsoin peiliin ja aloin arvostaa näkemääni, olin jo voittanut sen palkinnon.”
Kuuden vuoden taistelujen myötä Shauna pudotti painoaan 80 kiloa.