Nimettömästä

by Veera Antsalo

Ennen kuin olimme hyönteisiä, oli pieni äitien armeija. He hiipivät synnyttämään pennun, yksi kerrallaan, johonkin maailman sopivaan kohtaan, gammayökkösten keskelle. He olivat säilöneet pentua varten kaikki maailman tulevat päivät pieniin peltisiin rasioihin ja lasipurkkeihin.

Jokin alkaa ja on jatkuvasti vaarassa päättyä, kunnes jokin taas alkaa. Välttääkseen dystopian täytyy olla survivalisti Luonnon keskellä, täytyy koskea ja kajota Luontoon, luoda utopioita kuin puhkoisi reikiä aikaan. Käydä konekirjoitusakatemia, naputella pöytälaatikkoon, haudata ja hautoa, antaa versoa sen mikä syntyy. Antaa huonekasvien kapinoida. Emme me kuitenkaan voi olla käpälöimättä täällä mitään.

Veera Antsalon neljäs runokokoelma käsittelee maailmanloppuja, Luontosuhdetta sekä asioiden saamista aikaan ja siitä pois. Avaruuspuvut ja planeetan hylkääminen ovat varmaan edessä, mutta on hyvä miettiä muitakin tapoja jatkaa elämää. Se ei Luontoa voisi vähempää kiinnostaa.

87 pages, Hardcover

First published January 19, 2024

About the author

on syntynyt Helsingissä 1975. Ennen kirjailijanuraansa hän on opiskellut humanistisia aineita Helsingin yliopistossa ja työskennellyt mm. siivoojana ja lipunmyyjänä.

2012 ilmestynyt esikoisteos, proosarunokokoelma Sähkökatkoksen aikaan oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Tanssivan karhun saajaksi. Toinen teos Pölyn historia (2015) oli Toisinkoinen-ehdokkaana. Runoelma Imago ilmestyi 2018.

Antsalon runouden ja proosan välimaastoon sijoittuville teoksille on ominaista jaettujen kulttuuristen kuvastojen hajottaminen osiin ja mosaiikkimainen yhdistely, anekdootit, henkilöhahmot, fantasia ja surrealismi.

Reviews

[A Ojala · Rating 3 out of 5]

"Hänen täytyy olla ja jotenkin hän onkin."

[Readerwhy]

Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta.
Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee."

Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää.



"Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä.
Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia.
Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista."



Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollinen, luonnonkaunis. Mihin oikeastaan mennään, kun mennään luontoon?

Luonto ihmisen kodissa huonekasvien muodossa. Antsalon runoissa huonekasvit muodostavat "sivupolun". Ne ovat kieltäytyvää lajia. "Emme yhteytä enää", ne julistavat ja jatkavat "meitä riivaavat taudit ja tuholaiset!" Huonekasvit kysyvät itseltään kauhean kysymyksen ja esittävät sen myös lukijalle:

"Miten me voimme elää?"

Tuijotan peikonlehteäni silmiin. En osaa vastata, en sinne päinkään. Liian usein on päiviä, jolloin eläminen on vähintäänkin huteraa.



Olen allerginen ihmisille, jotka väittävät, että joku asia on jollakin yhdellä tietyllä tavalla. Että se on ihan täysin niin ja että mitenkään muuten se ei voisi olla. Tämän vuoksi Antsalon lauseet, jotka eivät väitä, vaan ovat auki ja sisältävät useampia mahdollisuuksia ovat ihanaa liuosta, jota kaadan päälleni yhä uudestaan

"Kunnes kerran hän oli erään henkilön varjo"

"Hänen täytyy olla ja jotenkin hän onkin"

"Eräänlaisia raiteita" (lihavoinnit minun)



Nimettömästä löytyy tyttö, joka ei pitänyt mistään. Löytyy mekaniikkapoikia. Löytyy Sir David Attenborough. Löytyy luonnon kirjoittama runo, jossa luonto kysyy:

"Miten muututaan hyönteiseksi tai akvamariinin siniseksi matkakirjoituskoneeksi?
Miten tullaan pennuksi?"



Lajien väliset rajat ja niiden ylittäminen. Toisella puolella käyminen, kenties sinne jääminen. Muuttuminen. Toisen lajin vierauden kotouttaminen, sen tunnistaminen itsessä. Yhteisyys, ehkä löydettävissä.



Nimettömästä sisältää lukemattomia kohtia, joihin haluan jäädä asumaan. Kantaa lukusohvani näiden runojen huoneisiin, sytyttää himmeän lampun. Tarkastella, miten "ympäristöä aina valuu huoneeseen ikkunasta."

Kun ympäristö pitää huoneeseeni valumisesta hetken tauon nostan videoteoksen ikkunan paikalle. Kas vain. "Ruumis istuu Hesperian yökerhossa ja siemailee viskigrogia".

Ruumis voi olla elävä voi olla kuollut voi olla molempia yhtä aikaa. Yökerhojen ruumiit ovat sillä tapaa moninaisia. "Henget pitävät niitä pystyssä."

Ruumis on yökerhossa Antsalon kokoelman sivulla 51 ja tässä vaiheessa olen jo hyvin hyvin mieltynyt näihin runoihin. Vaan mitä tekee Antsalo? Melkoisen tempun tekeekin, kun runon puhuja alkaa kysellä, mitä on henki.

"Mitä henki on? Kai jonkinlaista kaasua, hiilidioksidia. Se on näkymätön pinta, joka kulkee diskopallojen alta ja jota sudenkorennot pyydystävät. Careless whisper." (kursivointi Antsalon)



David Lynchin elokuvassa The Lost Highway Fred Maddison sanoo: I like to remember things my own way. Vaikka en myöhemmin halua muistaa Nimetöntä erityisesti Careless Whisperistä tiedän jo nyt, että niin tulee tapahtumaan. Careless Whisper tulee olemaan se sisäänheittäjä, joka tönäisee minut yhä uudestaan Antsalon runojen maailmaan missä sitten satun olemaankaan. Ruumiina yökerhossa tai jossakin muussa tilassa.

Nimettömästä on yltäkylläisen hieno runoteos. Ateria, jota syödessä toivoisi, että illallinen ei koskaan päättyisi, eikä kuiskinta lakkaisi.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Veera Antsalon runouden pariin päädyin aikoinaan satunnaisotannalla ja osin Jenny Saaren kauniin kansitaiteen houkuttelemana. On ilo havaita, että sama linja jatkuu ja tässä Antsalon uusimmassakin kokoelmassa on Saaren taituroima kiehtova ulkoasu.

Kannesta löytyy sormenjälkiä, lehtiä, perhosia, muurahaisia, kirppuja ja muita hyönteisiä. Monenlaisesta pienestä elämästä on kyse runoissakin. “Ensin näin vain hyönteisiä, sitten pienen äitien armeijan”, kokoelma alkaa. Antsalo on totutusti proosarunoon kallellaan, niin tässäkin, ja jotenkin Pölyn historia -teoksen tapaista tarinankerrontaa ja maailmankehräämistä Nimettömästäkin tarjoaa.

Siinä missä Pölyn historia on täynnä teknologiaa ja keksintöjä, Nimettömästä on luonnollisempi – vaikka toki “Pukeuduimme kuin koneet, jotka räpyttelivät osiaan kuin belle époque”. Luonto isolla kirjoitettuna esiintyy sen sivuilla toimijana, joka tekee ja ajattelee ja jota voi tarkastella. Luontosuhde on Antsalon runoudessa vahvasti esillä; niinhän se toisaalta nykyään tuntuu lähes jokaisessa runokokoelmassa olevan.

Antsalon tarinat ovat hurmaavia omituisuudessaan. Nämä ovat kuin pieniä satumaailmoja, joissa on omat vinksahtaneet lainalaisuutensa ja näkökulmansa. Mikään ei ole aivan tavallisesti. Runojen yllätyksellisyys jaksaa miellyttää kerta toisensa jälkeen.

Miten tästä voisi kertoa eteenpäin tai kenellekään? Paras
keskittyä ötökkään, joka tekee jotain kummallista vieressäni.

[Ville Verkkapuro]

Beautiful.