Ikkunat kii -podcastistaan tunnettu Katariina Bröms kertoo hyytäviä tositarinoita Neuvostoliiton pahimmista sarjamurhaajista.
Andrei Tšikatilo, Sergei Rjahovski, Sergei Golovkin, Anatoli Onoprijenko ja Vasili Kulik – ovatko he Neuvostoliiton historian pahimmat tappajat? Kirja sisältää viisi tositarinaa Neuvostoliitossa syntyneiden sarjamurhaajien elämästä, kammottavista rikoksista ja heidän uhreistaan. Samalla tarkastellaan ajan yhteiskunnallisia oloja, rikostutkijoiden toimintaa ja virheitä sekä sarjamurhaajien sairaita mielenliikkeitä.
Millaisia yhteisiä tekijöitä voidaan löytää näiden vaarallisen rikollisten elämästä ja varsinkin lapsuudesta? Mikä ajaa ihmisen tappamaan? Virallisesti Neuvostoliitossa ei ollut sarjamurhaajia, sillä monet rikossarjat yritettiin pitää kansalta salassa. Millä tavalla salailun ilmapiiri vaikutti rikostutkijoiden työhön ja miten kansa suhtautui uutisiin murhaajista?
Kirjan aihe on mielenkiintoinen, sillä neuvostoliittolaisista sarjamurhaajista on saatavilla paljon vähemmän tietoa kuin vaikkapa amerikkalaisista tai englantilaisista. Kielimuuri on varmasti osasyy tähän, joskaan ei ainoa. Brömsin kirjassa kerrotaan viidestä sarjamurhaajasta, joista Andrei Tšikatilo on varmasti tunnetuin. Itselleni ennestään tuntemattomia olivat kolme kirjan tapauksista.
Vaikka tapaukset sinänsä ovat kiinnostavia, niiden käsittely jää pinnallisen tuntuiseksi. Olisin kaivannut niihin syvempää otetta ja kunnon analyysia. Lisäksi kirjassa oli jonkin verran toistoa ja varsin runsaasti kömpelöjä suomennoksia tausta-aineistosta. Kirjan selkeästi heikoin anti ovat kunkin tapauksen jälkeen sijoitetut lyhyet tekstit sarjamurhaajien profiloinnista, jotka lähinnä tuntuvat päälle liimatulta rajallisen lähdeaineiston käännökseltä. Nämä eivät tarjoa mitään kunnon deep dive-tyylisiin analyyseihin mieltyneelle true crimen suurkuluttajalle. Sen sijaan lukisin mielelläni kokonaisen kirjan pelkästään Anatoli Slivkon tapauksesta, joka oli minulle kirjan tapauksista kiinnostavin. Yleensäkin Neuvostoliiton kulttuurisen ja yleisen ilmapiirin vaikutuksesta sarjamurhaajien toiminnan mahdollistavana tekijänä saisi aikaan erittäin mielenkiintoista analyysia. Brömsin kirja on nopeaa true crime -viihdettä, mutta syvällistä analyysia siltä ei kannata odottaa.
Selkeä ja nopealukuinen kirja, jossa esitellään Neuvostoliitossa eläneitä (ja kuolleita) sarjamurhaajia.
Teos on hyvä, mutta lopulta vain hyvin pintapuolinen raapaisu. Toisaalta, se taitaa olla myös ainoa suomeksi ilmestynyt teos, jossa kerrotaan itänaapurin sarjamurhaajista. Kirja on selkeästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, mutta siinä on jonkin verran outoja kirjoitusasuja sekä loppua kohti se menee vähän itseään toistavaksi ja listamaiseksi. Monet tapaukset tapahtuvat päällekäin ajallisesti ja liittyvät toisiinsa, jonka seurauksena tarinat menevät välillä limittäin.
Kirja on hyvä ja toivottavasti joskus lähitulevaisuudessa tulisi myös lisää teoksia tästä aiheesta, joissa kerrottaisiin myös vahvemmin, miten esimerkiksi Neuvostoliiton vaikenemisen kulttuuri vaikutti sarjamurhaajien kiinnijäämiseen tai siihen, että kiinnijäämisessä meni niin kauan.
Kirja oli kiinnostava, mutta jotenkin silti jäin kaipaamaan vielä syvällisempää sarjamurhaajien käsittelyä. Tai lähinnä psykologia ja sarjamurhaajien mielenliikkeet kiinnostavat erityisen paljon. Kyllähän kirjassa esiteltyjen sarjamurhaajien mielenmaisemaa ja psykiatrista tilaa käsiteltiin aina kunkin luvun lopussa, mutta olisin vain kaivannut vielä enemmän tällaisia "tietoiskuja". Tällaisia kirjoja lukiessa menettää aina vähän uskoaan ihmiskuntaan, vaikka sarjamurhaaja- ja true crime-tyyppiset jutut ovatkin kiinnostavia.
P. S. Kirjan kansikuva on hieno, mutta tuo mieleen Mexicon kuolemanjuhlat(?), eikä ehkä ihan kuitenkaan sovi Neuvostoliiton sarjamurhaajia käsittelevän kirjan kanteen.
äänikirjan kuuntelin mielelläni ja tää olis mennyt hyvin podcastina, mutta kirjalta olisin odottanut vielä kuitenkin vähän jotain syvällisempää analyysiä. nyt analyysit tuntui musta jotenki vähän liian mutuilulta ja yksinkertaistetulta. arvostan kuitenkin, että tässä oli monta vähän tuntemattomampaakin tapausta, ainoastaan tsikatilo oli mulle ennestään tuttu.
Teos olisi kipeästi kaivannut kielenhuoltoa. Jotenkin luettelomainen luonteeltaan. En ole tosielämän rikostarinoiden ystävä enkä sen vuoksi osaa suhteuttaa muihin vastaaviin kirjoihin, mutta minulle tämä ei ollut hyvä lukukokemus.