Kirja porautuu syvälle valkoisen Suomen ytimeen, vapaussotamyytin alkulähteille, ja nostaa esiin ilmiöitä ja henkilöitä, jotka antoivat leimansa kokonaiselle aikakaudelle.
Maailmansotien välisenä aikakautena lukemattomat vapaussodan muistojuhlat, patsaat, paraatit ja ylistyspuheet palauttivat vuosittain mieliin vuoden 1918 sodan, ei tragediana vaan voittajien tulkinnan mukaisena vapauden riemuvoittona. Miksi vapaussotamyytistä pyrittiin yli kahden vuosikymmenen ajan luomaan uutta kansallista eeposta? Miksi ristiriitoja herättävää sotaa haluttiin juhlia mahtipontisesti niin virallisella kuin paikallisella tasolla ja miksi vapaussodan muistosta muodostui vuoden 1918 konfliktia ylläpitävä ilmiö?
Kirjassa kerrotaan myös, miten vapaussodan julkinen muisto koki haaksirikon talvisodan eheytymishurmoksessa ja merkityksestään riisutut muistomerkit jäivät lähinnä muistutuksiksi kollektiivisen muiston lyhytikäisyydestä. Ilmiöön liittyneet ihanteet kuitenkaan ole välttämättä kadonneet. Myös nykyään kuulee populistisia puheenvuoroja, joissa kansallinen yhtenäisyys nähdään luonnollisena päämääränä ja historian eri tulkinnat koetaan häiritseviksi kansallisen identiteetin heikentäjiksi.
Roseliuksen Isänmaallinen kevät kertoo Suomen sisällissodan sotilaallisesta ja sodassa kuolleiden (valkoisen) muistollisesta jälkimainingeista. Kirja osoittaa ja perustelee(vaikka ei täysin kirjan aihe) kuinka 1918-1939 Suomea voisi kutsua "Ensimmäiseksi tasavallaksi", "Valkoiseksi Suomeksi" tai "Suojeluskunta Suomeksi", sillä valkoisten muistaminen oli todella tärkeää aina talvisotaan asti. Suojeluskunnat toimivat laillisesti vuoteen 1944, ja ne olivat tärkeitä paikallisia yhdistyksiä monille pienille kunnille. Sisällissodan muistomerkkejä tehtiin satoihin eri kuntiin, mutta suurin osa kunnioitti ja muisti vain valkosia. Yhteiskunta oli "Valkoinen Suomi" -mallia. Tästä huolimatta kapinassa toiminut SDP, Suomen sosiaalidemokraattinen puolue, nousi yllättävän suosituksi ja onnistui kartoittamaan maltillisempaa linjaa Väinö Tannerin ja Matti Paasivuoren avulla. Kirja ei kuitenkaan täysin ollut mitä odotin, sillä kirja käytti minusta aivan liikaa aikaa vapaussodan muistomerkkeihin ja suojeluskuntaan, vaikka suojeluskunta olikin merkittävä organisaatio Suomessa. Kirjassa oltaisiin voitu kirjoittaa esim. vasemmistolaisista suojeluskunnissa(ja heidän hyväksyntää), maasta paenneista punaisista ja 1920-luvun eheytyspolitiikasta.
En saanut luettua kirjaa loppuun asti. Teksti oli kovin teoreettista ja kuivaa ottaen huomioon, että oli kuitenkin tarkoitettu "massojen" luettavaksi eikä miksikään historian oppikirjaksi. Kirjan etu- ja takakansi antavat myös kovin väärän kuvan kirjan sisällöstä. Odotin jotain aivan muuta kuin käsittelyä median sisällöstä sisällissodan aikaan.