Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.
Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.
Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.
Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.
Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?
Ikäsuositus 13–17-vuotiaille
Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.
2,5 tähteä mut pyöristetään nyt vaikka ylöspäin tänään. Luk(i)ossa oli ihan jees nuortenkirja (paitsi näin kirjastolaisena inhoon tota nimen kirjoitusasua), tarinat pyörivät paljon kiusaamisen ympärillä, mutta aihetta oli lähestytty silleen ovelasti että kirjaa rytmittivät luvut joissa kerrottiin kirjan henkilöistä taustoittavia juttuja otsikolla “asioita joita x ei tiedä y:stä”, eikä tunnelma ollut semmoinen alleviivaavan sormella osoitteleva “katso nyt miten ikävältä tästä henkilöstä tuntuu, älä siis ole tuhma ja kiusaa muita”.
En tosin oikein ymmärrä että miksi tämä oli tehty säeromaanin muotoon, kun omasta mielestäni tätä luki enemmänkin selkokirjana. Ehkä olen tottunut hieman liian hyvälle luettuani Sarah Crossanin, Dess Terentjevan ja J.S. Meresmaan säeromaaneja, mutta itse kaipaan säeromaanilta jonkinlaista lyyrisyyttä ja kielellä ja sen rytmillä kikkailua eikä pelkästään sitä että lauseet ovat lyhyitä. Tätä voisin ehkä vinkata joillekin vähän laiskemmille lukijoille just ton kielen helppouden takia, varsinkin jos kaipaa jotain hyvin arkipäiväistä ja realistista kuvausta eikä mitään spefiä tai vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Itse kaipaan kirjoilta vähän enemmän draamaa ja jännitystä tai sit edes sitä taidokasta kielenkäyttöä niin tää ei ollu ihan mulle. Ja onko HIMYM nykylukiolaisille joku juttu? Sarja kuitenkin loppui jo 10v sitten ja Barney on kuitenkin aika toksinen hahmo, niin olisko se nyt pukuhommiensa kanssa joku modernin mutta kuitenkin pohjimmiltaan kiltin teinipoikaporukan esikuva?
Joose on tottunut muuttamaan jatkuvasti isänsä töiden takia. Hän ei ole ehtinyt asettua tai sopeutua minnekään, ennen kuin edessä on ollut taas uusi muutto. Pikkupaikkakunta Vaala tuntuu aluksi samanlaiselta kuin muutkin, mutta pikkuhiljaa Joose alkaa kuitenkin kiintyä paikkaan. Mutta onko sieltäkin taas kohta lähdettävä? Entä jos Joose on lopultakin löytänyt oman porukkansa?
Joosen tarina on fiktiivinen, mutta kirjassa on myös haastattelujen kautta kerättyjä aitoja kiusaamiskokemuksia.
Kirjailijalla on ollut hyvä tarkoitus: Leppänen on äidinkielenopettaja, ja hän on halunnut tehdä kirjan, joka sekä olisi helppolukuinen (eli innostaisi lukemaan niitä vähemmänkin lukevia) että tekisi näkyväksi opiskelijoiden kiusaamiskokemuksia. Toteutus kuitenkin hieman ontuu.
Tätä markkinoidaan säeromaanina, mutta kirjan säemuoto ei ole kovinkaan luonteva tai toimiva. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi vain päättänyt pätkiä tavallisen proosatekstin säkeisiin enterillä. Sinänsä kirjan aiheiden puolesta säeromaanimuodolla olisi ollut paljonkin annettavaa; säemuotohan olisi ollut erinomainen mahdollisuus kuvata vaikeita tunteita ja kokemuksia, mutta nyt esimerkiksi kiusaaminen todetaan vain aika lakonisesti. Pidin seassa olevien kiusaamistarinoitten ideasta, mutta nekin jäivät vähän pintapuolisiksi ja irrallisiksi. Kirjassa ei myöskään tapahdu hirveästi mitään.
(Jäin miettimään myös sitä, että jos tarkoituksena on tavoitella etenkin nuoria, jotka eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, saakohan tällainen kirja heidät kiinnostumaan.)
Hämmennyin todella paljon kirjaan valitusta säerakenteesta, joka ei mielestäni sopinut tarinan sävyyn ja tuntui irralliselta tehokeinolta. Se, että tarinassa oli eri kerronnan muotoja Jodelista lähtien oli kiva idea, mutta ilman säkeitäkin olisin pärjännyt.
Joosen taustatarina oli mukavan erilainen tavalliseen teinitarinaan ja uuden hieman oudon kaveriporukan löytäminen oli kerrottu hyvin. Muu olikin sitten vähän tylsää, mutta samalla liian pinnallisesti kirjoitettu. Olisin toivonut jotenkin hienovaraisesti persoonallisuuksien avaamista muutenkin kuin vain pelkkien "kiusaamistarinoiden" kautta.
Kuinka ilahduin, kun huomasin, että uutta säeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa (Myllylahti 2024) ei lunastanutkaan odotuksia.
Joose katsahti välittömästi alas, mitä hänellä oli tällä kertaa päällä. Hän oli vilpittömän onnellinen nähdessään vaatteet. (s. 101)
Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo:
"Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."
Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan. Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)
"Niin että et kai sinä oikeasti vesilinjalla ole?" -- "Krapulalimukka." "No kuulostaa paremmalta." (s. 188)
Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:
Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita. Tottahan ne tärkeitä olivat. Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)
Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.
Tästä ei jäänyt nyt käteen oikein mitään. Vähän outoa lukea kiusaamisesta kertova kirja, joka ei herätä mitään tunteita. Ajattelisin, että tässä on silloin ehkä vähän epäonnistuttu? Olisin halunnut tuntea jotain. En tiedä, miksi tämä oli säeromaani, koska tunsin koko ajan lukevani selkokirjaa. Yksinkertaista ja pinnallista kuvausta ja aika tylsää kieltä.
Tässä kirjassa oli vähemmän toimivia asioita kuin niitä, jotka eivät toimi. Säeromaani tämä ei ole vaan tavallinen romaani, jossa enteriä on hakattu vähän liikaa. Ainoa virka rakenteelle tuntuu olevan se, että saadaan fiktiivinen teksti erotettua haastatteluista. Haastattelut itsessään taas eivät istu yhtään tähän kirjaan, eikä niitä ole saatu uskottavasti kudottua osaksi kertomusta tai hahmoja. Ne olisivat varmasti toimineet paremmin ihan itsenäisenä teoksenaan, mikä olikin alkuperäinen tarkoitus.
Kuitenkin jopa isompi ongelma on se, että tässä kirjassa ei tapahdu yhtään mitään. Luettuani kaksi kolmasosaa vaati jo tahdon voimaa saada kirja loppuun, koska se oli muuttunut niin tylsäksi. Tämä on tarina kiusaamisesta, mutta henkilöhahmona ei ole yhtään kiusaajaa, vain kiusattuja. Kirjassa ei myöskään kuvata kiusaamista, mikä jättää kaikesta onton ja epämääräisen kuvan.
Pisteet siitä, että päähenkilö oli hyvin tavallinen, ei-valveutunut nuori. Epätäydellinen, hölmö ja naiivi. Hän ei pelastanut maailmaa, kunhan eli omaa elämäänsä.
4 tähteä puhtaasti tarinasta. Säeromaanina antaisin vähemmän tähtiä, koska säeromaanimuoto ei tuonut tähän harmillisesti mitään lisää.. Olisi voinut olla yhtälailla ihan tavallisen romaanin muodossa. Mielestäni säeromaanin idea on syventää ja tehostaa tarinaa sekä tuoda lisää sellaisia tasoja, joihin tavallinen romaaniteksti ei samalla tavalla pysty.
Hieno ja hyvin kirjoitettu kirja kiusaamisesta ja joukkoon kuulumisesta. Tarina kerrottu säkein ja myös muunlaista tekstiä käytetty erilaisiin kohtauksiin.
Tylsä ja vähän totaaa.. no en tiiä että niinku halusinko lukee teinipojan ”fantasioista” ja mitä hän tekee niiden kanssa suihkussa.. tuli luettua koulutehtävää varten. Olisin ehkä tykännyt enemmän jos tässä oltaisiin enemmän siihen kiusaamis tarinoihin tartuttu ja niistä enemmän kerrottu. Kirjan tärkein funktio vaikuttaa olevan vertaistukea kiusatuille, mutta tässä kerrotaan aika lyhyesti vaan että ”Joose ei tiedä: Minua kiusattiin ja sain masennuksen” eikä sen enempää. Jos pystyisin samaistumaan kiusaamis tarinoihin niin ehkä tämä kirja olisi kolahtanut paremmin. (Tämä on nyt minun mielipide enkä ota vastaan marinoita, jos et tykkää siitä että Suomessa on mielipiteen vapaus ja sananvapaus niin älä sitten lue tätä kommenttia.)
Vähän liikaa yritystä ja hyvää tahtoa. Säeromaaniksi kuvattu, mutta ei ainakaan kovin hyvä sellainen. Mukana oli oikeiden nuorten kertomuksia koulukiusaamisesta, mikä oli ideana hyvä, toteutuksena vähän kömpelö. Ja Barney Stinson kilttien lukiolaispoikien esikuvana oli jotenkin kaukaa haettu.
Toisaalta, olisin varmaan itse koulukiusattuna nuorena saanut lohtua tästä kirjasta. Miten lempeää, että koulun uusi poika otettiin heti mukaan porukkaan ja että uuden kodin naapuristakin löytyi turvallinen aikuinen ja muita tärkeitä hahmoja. Että henkilöt olivat aika tavallisia, aika kilttejä nuoria, ja ikävistä kokemuksista huolimatta moni asia meni aika hyvin.
Pidin ja en. Heti alusta totesin, että tämä ei ole säeromaani siinä merkityksessä kuin ajattelin, teksti olisi voinut olla yhteen putkeen ja mikään ei olisi muuttunut. Ei ollut mitään mikä olisi pysäyttänyt lyyrisyyteensä.
Idea on hieno, ja toteutustapa oli mielenkiintoinen. Ensimmäisen kiusaamistarinan kohdalla hieman hämmennyin, ja olisin toivonut että näissä esitellyt hahmot olisivat sitten kaikki olleet jotenkin olennaisempia. Nyt ne olivat vähän irrallisia.
Kirja kuitenkin herätti minussa tunteita, joten siitä pisteet. Olisin kuitenkin jotenkin toivonut ehkä silti lisää syvyyttä Joosen omaan tarinaankin.
Arvostelujen perusteella muut eivät ole tykänneet tästä hirveästi, mutta koska tämä kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan, niin minun on kyllä pakko antaa neljä tähteä. Tämä ei ole hyvä säeromaani, mutta itse luulin että tässä on haettu selkokirjan ulkoasua, ja sellaisena se mielestäni toimii aivan hyvin. En ole koskaan ollut teinipoika, joten en osaa arvioida, kuinka uskottavaa henkilöiden dialogi on. Minulle jäi kirjasta ja erityisesti sen Teams-keskusteluista kuitenkin hyvä fiilis :) Mutta kuka ihme käyttää Bohemian Rhapsodya SIIVOUSMUSIIKKINA?
Ihan kivaa lukiolaisten arkea ja sopeutumista uuteen paikkakuntaan. Jäi vähän pintapuoliseksi ja välillä tuntui epärealistiselta miten helposti Joose loppujen lopuksi sopeutui. Kiusaamisnäkökulma tuntui ehkä vähän naiivilta, olisin kaivannut tarkempaa kuvailua kiusaamisen herättämistä tunteista ja seurauksista. Haluan kuitenkin lukea ainakin seuraavan osan, jospa siinä päästäisiin vähän syvemmälle hahmoihin.
Hyvä idea, mutta hämmentävä ja jopa uuvuttava toteutus. Kirjoitustyyli vaihteli kirjan aikana usein ja minun makuuni se vaihteli jo liikaa. Välissä esiin saattoi ponnahtaa kiusattujen läheisten haastatteluja, joka ideana kuulostaa varsin mielenkiintoiselta - toteutuksena kuitenkin se toimi hiukan epäselvästi.
Kyseessä on nuortenkirja, mutta koulukiusaaminen aiheena sai lukemaan tämän "välipalana". Leppäsen tapa kirjoittaa sopii nuortenkirjaan hyvin, koska odotuksetkin ovat ehkä hieman erilaisiet kuin aikuisten kirjoissa. Tässä ei tullut sellaista tunnetta, niin kuin joistakin Aino Leppäsen kirjoista, että tapahtumat etenevät lopulta niin kuin Hyvän haltijan taikasauvan heilautuksesta.