What do you think?
Rate this book
Lentsu: kertomus suomalaisesta räkätaudista
Veikko Huovinen on päästänyt pellit auki ja kirjoittanut kertomuksen suomalaisten räkätaudista, siitä kuinka virus uhrejaan vaanien hyppää ahneesti milloin kenenkin nokkaan ja panee töpinäksi. Sen seurauksena kirja täyttyy lentsun vaivaamien ihmisten mietteistä, mustista ja ärhäköistä tosipuheista.
191 pages, Paperback
First published January 1, 1978
About the author
Veikko Huovinen
65 books30 followersVeikko Huovinen was a Finnish novelist known for his realism, pacifism, sharp intellect, and peculiar humor. He wrote 37 books.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
April 27, 2026
Voi voi. Veikko Huovisen Lentsu on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni 20 vuotta, ja aivan turhaan. Aavistelin etukäteen, että kirjassa ei ehkä rakastuta, joten saisin sen vihdoin upotettua vuoden 2026 Helmet-haasteeseen, kohtaan 8. Eikä siinä sitten rakastuttukaan, joten kirja teki tehtävänsä, ja se lähtee hyllystäni nyt jonnekin kauas pois.
Kirjan ideana on seurata lentsu-viruksen matkaa sen levitessä ympäriinsä ensin Kainuussa pienellä, nimeämättömällä paikkakunnalla ja sitten vähän muuallakin. Vähän kuin Yhdeksän miehen saappaat Pentti Haanpään klassikossa.
Mutta kun lentsu riehuu suomettuneessa Suomessa 70-luvulla, niin kirjailija pääseekin kirjan henkilöiden välityksellä haukkumaan mm. verot, kommunistit, ay-liikkeet, hallituksen, tasapäistävän koulu-uudistuksen, pankit ja abortit. Teki oikeastaan pahaa lukea, sillä tämä oli kuin jonkin some-sovelluksen keskustelupalstan pahinta tuuttausta ja polarisaatiota. Tässä nyt on kuitenkin Suomen johtava humoristi ja satoja tuhansia kirjoja myynyt kirjailija 70-80-luvulla. Ja niin kuin minäkin Havukka-ahon ajattelijasta olen pitänyt. Miten tässä nyt näin kävi? Eikö Huovisen satiiri pure?
Onko maailma muuttunut vai minä lukijana näin muuttunut? Esimerkiksi kirjan asenne naisia kohtaan on niin esineellistävä, ettei edes virus tartu heihin (tai no parin vaimon kerrotaan sivulausemainintana sairastuneen samaan lentsuun kun miehensä). Eräästä hoitajasta kuitenkin todetaan, että eivät häntä ajankohtaiset asiat kiinnosta. Onneksi miehet ovat "kunnon miehiä": kateellisia, pikkumaista, itsepäisiä marisijoita (no olivathan he tietysti kipeitäkin) ja mielensäpahoittajia. Paitsi yksi. Tyypeille pitäisi ehkä osata nauraa, mutta nauru juuttuu kurkkuun, sillä niin huonosti kaikki tässä maassa on.
Ajankuvana ja Suomi-kuvana teos on kyllä silmiäavaava. Toisaalta kun somen keskusteluketjuja lukee, niin mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Parasta ja ajattominta kirjassa oli paikoitellen pilkahdellut luontokuvaus.
Kirjan ideana on seurata lentsu-viruksen matkaa sen levitessä ympäriinsä ensin Kainuussa pienellä, nimeämättömällä paikkakunnalla ja sitten vähän muuallakin. Vähän kuin Yhdeksän miehen saappaat Pentti Haanpään klassikossa.
Mutta kun lentsu riehuu suomettuneessa Suomessa 70-luvulla, niin kirjailija pääseekin kirjan henkilöiden välityksellä haukkumaan mm. verot, kommunistit, ay-liikkeet, hallituksen, tasapäistävän koulu-uudistuksen, pankit ja abortit. Teki oikeastaan pahaa lukea, sillä tämä oli kuin jonkin some-sovelluksen keskustelupalstan pahinta tuuttausta ja polarisaatiota. Tässä nyt on kuitenkin Suomen johtava humoristi ja satoja tuhansia kirjoja myynyt kirjailija 70-80-luvulla. Ja niin kuin minäkin Havukka-ahon ajattelijasta olen pitänyt. Miten tässä nyt näin kävi? Eikö Huovisen satiiri pure?
Onko maailma muuttunut vai minä lukijana näin muuttunut? Esimerkiksi kirjan asenne naisia kohtaan on niin esineellistävä, ettei edes virus tartu heihin (tai no parin vaimon kerrotaan sivulausemainintana sairastuneen samaan lentsuun kun miehensä). Eräästä hoitajasta kuitenkin todetaan, että eivät häntä ajankohtaiset asiat kiinnosta. Onneksi miehet ovat "kunnon miehiä": kateellisia, pikkumaista, itsepäisiä marisijoita (no olivathan he tietysti kipeitäkin) ja mielensäpahoittajia. Paitsi yksi. Tyypeille pitäisi ehkä osata nauraa, mutta nauru juuttuu kurkkuun, sillä niin huonosti kaikki tässä maassa on.
Ajankuvana ja Suomi-kuvana teos on kyllä silmiäavaava. Toisaalta kun somen keskusteluketjuja lukee, niin mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Parasta ja ajattominta kirjassa oli paikoitellen pilkahdellut luontokuvaus.
February 19, 2024
Monenlaisia ajatuksia herättävä kirja. Toisaalta kiinnostava kuvaus 70-luvun lopusta ja poliittisesta ilmapiiristä, osittain hauskakin, mutta joiltain osin oli vanhentunutta huumoria. Nykyään osa hauskaksi tarkoitetuista ilmaisuista olisivat vähintään mauttomia. Lentsu taisi olla melko tyypillinen miesflunssa, koska tarttui vain miehiin. Iso osa sairastuneiden nillityksistä muistutti mielensäpahoittajaa, josta olen tykännyt paljon.
December 2, 2017
"Ne ei usko, että me ollaan luonnon varassa, ja joka luonnon tuhovaa, se saa kalliisti maksaa. Se koskoo jokkaisen pussiin. Tongitaan mannerjalustoja ja saahaan maanjäristyksiä. Auringon vihreet sätteet tuhotaan airosoolilla.
Siitä tullee helvetinmoisia luonnonmullistuksia. Nämä ei vielä usko sitä. Ne vain mellastaa. Ne laittaa koneita ja keinoaineita, ne sotkee meret, ne turmelee hengitysilman, ne kaivaa kuoppia merenpohjaan."
Näin tuumii kainuulainen pienviljelijä Aleksi Rinteelä Veikko Huovisen romaanissa Lentsu. Lentsun juoni on yksinkertaisuudessaan ihan nerokas: Rinteelän Aleksia ensimmäisenä vaivannut flunssapöpö hyppii nenästä nenään, ja näin teoksessa siirrytään henkilöstä toiseen sitä mukaan kun Lentsu leviää.
Näistä lentsun vaivaamista henkilöistä Aleksi Rinteelä on nähdäkseni mielenkiintoisin. Hän muistuttaa hyvin paljon hahmoa, joka voisi olla tältä ajalta – ehkä eräänlainen ituhippi. Hän rakastaa luontoa, vastustaa auton hankkimista. Hän tyytyy perinteiseen elämäntapaan, pientilan suurentaminen ja koneistaminen ei käy laatuun. Hän polttelee piippua, pohdiskelee ja napisee yhteiskunnallisista asioista. Aleksi on myös kova kalamies, käy verkoilla ja pilkillä. Kuitenkin tämän ajan keskivertoihmisestä hänet erottaa se, että hän hiihtää 40 asteen kuumeessa itse terveyskeskukseen. Eikä lopeta pikku kuumeessa työntekoa, vaikka kainalot siinä vähän kostuvat ja vilu alkaa painaa.
Monella tapaa Huovisen käsittelemät teemat ovat edelleen voimakkaasti läsnä myös 2010-luvun Suomessa ja maailmassa. Erityisesti tämä luonnonsuojelu-teema on voimissaan, syystäkin. Paljon puhutaan myös liiallisesta teknisestä kehityksestä, nuorten veltostumisesta, maaseudun kuihtumisesta. Kaiken maailman johtajat matkustelevat konferensseihin, illallistavat ja puhuvat asehankinnoista sekä ydinaseiden uhkasta. Ylipäänsä muutosvastaisuus on kovaa. Ennen oli asiat paremmin. Kirjassahan todetaan, että toiseen maailmansotaan lähtenyt ikäluokka oli Suomen historian paras sukupolvi, mitä en lähtisi kyllä pikkukummassa kiistämään.
Tämä seuraava tulevaisuuden kuvan miete oli mielestäni hauska. Eikös siitä ole ollut jotakin puhetta, että työttömät eivät mitään käpyjä lähde metsiin keräilemään.
"Ja maaseuvun uuvelleen asuttaminen on eessä sillon. Niin se on. Mitä minä ymmärrän, niin kukkaan ei sillon lähe raskaampiin ttöihin ja mehtätöihin. Niillä on ehot niin hirveet . . . siis . . . kuule, kato, niijen pitäisi saaha repullinen paperirahoja ennen kun ne havunkaan taittaa, kuule. Humunuorisoo ne vähän saa narratuksi rynttätöihin . . . siis sillä ilveellä, että paskeri päässä ja vallankumouslauluja laulellen mennään kuorma-auton lavalla vallankumousleirille maaseuvulle. Siellä kun on kavereina intoneesialaisia, heprealaisia ja kuupalaisia molukkeja . . . tuota vähän niin kuin seuraksi, saatana!"
Vähän ehkä teos menetti otettaan sitä mukaan, kun Lentsu etenee kauemmas perinteisestä tasamaan tallaajasta kohti johtoporrasta ja ulkomaita. 70-lukulaisia kainuulaisia kirkkaita ajatuksia on hyvä ja turvallinen kuunnella. Voi kuvitella vanhan puutalon, jonka tuvan penkillä mies istuu kyyryssä ja polttelee piippua. Pihalla on 20 astetta pakkasta ja aurinko paistaa. Lunta on paljon. Hyvä sää reippailuun ja pirtissä tuumailuun. Nämä Veikko Huovisen luomat hahmot ovat oman aikansa mielensäpahoittajia.
Siitä tullee helvetinmoisia luonnonmullistuksia. Nämä ei vielä usko sitä. Ne vain mellastaa. Ne laittaa koneita ja keinoaineita, ne sotkee meret, ne turmelee hengitysilman, ne kaivaa kuoppia merenpohjaan."
Näin tuumii kainuulainen pienviljelijä Aleksi Rinteelä Veikko Huovisen romaanissa Lentsu. Lentsun juoni on yksinkertaisuudessaan ihan nerokas: Rinteelän Aleksia ensimmäisenä vaivannut flunssapöpö hyppii nenästä nenään, ja näin teoksessa siirrytään henkilöstä toiseen sitä mukaan kun Lentsu leviää.
Näistä lentsun vaivaamista henkilöistä Aleksi Rinteelä on nähdäkseni mielenkiintoisin. Hän muistuttaa hyvin paljon hahmoa, joka voisi olla tältä ajalta – ehkä eräänlainen ituhippi. Hän rakastaa luontoa, vastustaa auton hankkimista. Hän tyytyy perinteiseen elämäntapaan, pientilan suurentaminen ja koneistaminen ei käy laatuun. Hän polttelee piippua, pohdiskelee ja napisee yhteiskunnallisista asioista. Aleksi on myös kova kalamies, käy verkoilla ja pilkillä. Kuitenkin tämän ajan keskivertoihmisestä hänet erottaa se, että hän hiihtää 40 asteen kuumeessa itse terveyskeskukseen. Eikä lopeta pikku kuumeessa työntekoa, vaikka kainalot siinä vähän kostuvat ja vilu alkaa painaa.
Monella tapaa Huovisen käsittelemät teemat ovat edelleen voimakkaasti läsnä myös 2010-luvun Suomessa ja maailmassa. Erityisesti tämä luonnonsuojelu-teema on voimissaan, syystäkin. Paljon puhutaan myös liiallisesta teknisestä kehityksestä, nuorten veltostumisesta, maaseudun kuihtumisesta. Kaiken maailman johtajat matkustelevat konferensseihin, illallistavat ja puhuvat asehankinnoista sekä ydinaseiden uhkasta. Ylipäänsä muutosvastaisuus on kovaa. Ennen oli asiat paremmin. Kirjassahan todetaan, että toiseen maailmansotaan lähtenyt ikäluokka oli Suomen historian paras sukupolvi, mitä en lähtisi kyllä pikkukummassa kiistämään.
Tämä seuraava tulevaisuuden kuvan miete oli mielestäni hauska. Eikös siitä ole ollut jotakin puhetta, että työttömät eivät mitään käpyjä lähde metsiin keräilemään.
"Ja maaseuvun uuvelleen asuttaminen on eessä sillon. Niin se on. Mitä minä ymmärrän, niin kukkaan ei sillon lähe raskaampiin ttöihin ja mehtätöihin. Niillä on ehot niin hirveet . . . siis . . . kuule, kato, niijen pitäisi saaha repullinen paperirahoja ennen kun ne havunkaan taittaa, kuule. Humunuorisoo ne vähän saa narratuksi rynttätöihin . . . siis sillä ilveellä, että paskeri päässä ja vallankumouslauluja laulellen mennään kuorma-auton lavalla vallankumousleirille maaseuvulle. Siellä kun on kavereina intoneesialaisia, heprealaisia ja kuupalaisia molukkeja . . . tuota vähän niin kuin seuraksi, saatana!"
Vähän ehkä teos menetti otettaan sitä mukaan, kun Lentsu etenee kauemmas perinteisestä tasamaan tallaajasta kohti johtoporrasta ja ulkomaita. 70-lukulaisia kainuulaisia kirkkaita ajatuksia on hyvä ja turvallinen kuunnella. Voi kuvitella vanhan puutalon, jonka tuvan penkillä mies istuu kyyryssä ja polttelee piippua. Pihalla on 20 astetta pakkasta ja aurinko paistaa. Lunta on paljon. Hyvä sää reippailuun ja pirtissä tuumailuun. Nämä Veikko Huovisen luomat hahmot ovat oman aikansa mielensäpahoittajia.
October 19, 2019
Aika huonosti kestänyt aikaa, vaikka suomalainen päivänpolitiikka ei ole paljonkaan muuttunut vuodesta 1978.
April 26, 2020
Oman aikansa teos, mutta hauska ja täynnä Huovismaisia letkautuksia sekä rikasta kieltä. Yllättävän paljon samaa on 1970-luvun Suomen poliittisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin verrattuna alkavaan 2020 lukuun!
August 24, 2019
This was about 50% just middle-aged men complaining about everything. But I appreciated the writing.
December 20, 2020
Masentava eikä edes erityisen hauska teos jossa keski-ikäiset / vanhat Miesten Miehet valittavat kaikesta päänsä sisäisessä monologissa. Jos tässä haettiin satiiria niin metsään meni.
March 26, 2025
Aikansa tuote. Tuttuja poliitikkoja ja asioita. Hauskakin, joo.
February 23, 2021
Never really recovers from it's limping mid-section outburst, and gets heavier and heavier on the day's politics, the satire missing in 2021.
Displaying 1 - 9 of 9 reviews