Vuonna 1996 Suomessa kasvanut poika viettää Kosovossa kesän, jonka eriskummalliset tapahtumat eivät jätä rauhaan. Aikuisena hän matkustaa synnyinseudulleen, sodasta kituvaan maahan, jossa pelko yhä ohjaa ihmisten arkea. Matka pakottaa katsomaan toden ja kuvitellun taa, hajonneiden muistojen ja sairauden pimeään. Minkä kaiken voi antaa anteeksi, entä kostaa? Voiko oikein edes muistaa?
FM Pajtim Statovci (s. 1990) on Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä kirjailijoita. Kriitikoiden ja lukijoiden rakastamat romaanit, Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän, ovat saaneet englanninkielisessä maailmassa haltioituneen vastaanoton. Hänen teostensa käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Statovci palkittiin esikoisromaanistaan Kissani Jugoslavia Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, ja Tiranan sydän voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Statovci asuu Helsingissä ja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kirjallisuuden eläinrepresentaatioista.
Tiranan sydän (englanniksi Crossing) oli ehdolla arvostetun National Book Awards -palkinnon saajaksi. Bolla sai Finlandia-palkinnon 2019. (Otavan verkkosivuston kirjailijaprofiili)
Sanattomaksi vetää tällainen taituruus. Pajtim Statovci on nobelistiainesta. Hän kertoo veretseisauttavia tarinoita, jotka tuovat kaiken ihmisyyden kuonan nenämme eteen sellaisella raivolla, että armoa ei ehdi edes anelemaan. Eikä sitä kyllä ole tarjollakaan.
Helsingin kirjamessuilla Statovci puhui koston hekumasta ja siitä, miten se voi olla syy elää. Kaikki koulukiusatut, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöjen edustajat, insestin uhrit, riistoyritysten työntekijät ja pääministerien sinetöimien säästötoimien uhrit - jos he pystyisivät kostamaan ja kostaisivat antamalla takaisin sen, minkä ovat kokeneet, maailma olisi eri näköinen. Kaikki pelko, suru, alemmuudentunteet, itseinho, mielenterveysongelnat, valvotut yöt, hulluus, väkivlta - palautetaanpa nämä niiden aiheuttajille. Ehkä kärsimys loppuisi, ehkä ihmiset osaisivat olla lempeitä, jos tietäisivät, että paha tulee takaisin heidän eteensä.
Jollain tavalla jokainen paha teko, alistaminen ja halveksunta jäävät pyörimään ihmisten keskuuteen. Se on meidän yhteistä perintöämme. Toisinkin voisi olla.
Ei riitä, että Statovci kirjoittaa armottomasta maailmasta, hän kirjoittaa myös suomea, joka häikäise tarkkuudellaan ja kauneudellaan. Tähänkin suomen kieli ulottuu, tällaiseen vimmaan sen saa valjastettua, kun osaa.
Hirvein Statovcin kirja. Antaisin viisi tähteä, mutta luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja tarinan hirveydet olivat minulle ehkä tähden verran liikaa.
Statovci ei syyttä ole mielestäni edelleen suomenkielisen kirjallisuuden ykkönen. Kirjoitustyyli, vakavat aiheet ja mielikuvitus luovat tässäkin teoksessa sen mitä olen jo tottunut Statovcilta saamaan.
En suosittele kirjaa, etenkään jos ei halua lukea eläimiin kohdistuvasta väkivallasta. Aiemmissa teoksissakin tutuksi tullut lähisuhdeväkivalta ei tuntunut missään eläinrääkkäyksen kuvauksiin verrattuna. En tiedä pystynkö lukemaan tätä kirjaa uudestaan.
En osaa sanoa tästä mitään järkevää, koska kokemus oli melkein enemmän fyysinen kuin että osaisin sanoittaa. Mun mielestä hieno koston, vihan, näiden kautta tuhoutumisen ympärillä olemisen tutkielma, ja se että eivät asiat aina selviä ja joistakin asioista on mahdotonta puhua. Erittäin vaikuttava!
kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä. Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys. Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa.
Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.
Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.
Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellyttävä lukukokemus". Huttunen mainitsee, että hän olisi tavislukijana luultavimmin jättänyt Lehmän kesken, mutta luki sen loppuun voidakseen kirjoittaa kritiikin. Juuri mitään hyvää sanottavaa hän ei Lehmästä löydä.*
Huttuselle Lehmä on pelkkää synkkyyttä. Kritiikissä ärsyttää moni asia, kuten synkkyysmanailun lisäksi vaikka se, että Huttunen kirjoittaa, että Statovci on suomalainen kirjailija, joka on "syntyjään Kosovon albaani", joka muutti Suomeen kaksivuotiaana.
Hypätäänpä Pasin jalanjäljissä tulevaisuuteen: Statovci on 75-vuotias suomalainen kirjailija, joka on syntyjään Kosovon albaani, joka muutti Suomen kaksivuotiaana.
Kaikella kunnioituksella Pasi Huttunen sinä et kritiikistäsi päätellen ymmärtänyt lukemastasi juuri mitään. Ei sanaakaan teoksen rytmistä, ei kielen hienoudesta. Tavislukijalle se olisi ihan ok, mutta kriitikon pitäisi pystyä parempaan.
Minulle Lehmä oli ihan eri kirja kuin Pasille. Olen sen luettuani enemmän elossa kuin sitä ennen. Maailmani on sykkivämpi ja rumempi ja rakkaampi.
*
"ja ääni, joka minusta lähtee, on voiman ääni." (Sirkka Turkka)
Lukiessani Lehmää minussa syntyy sinfonia, jossa on monia ääniä. Kirjan eri henkilöiden ja tapahtumien synnyttämiä, kirjan rytmin ja sanavalintojen ja omien tuntemusteni ääniä.
Lehmän rytmi, sen niin taiten kapellimestaroitu viettelevyys ja tarkkuus. Rytmi, jolle en voi olla antautumatta, vaikka sen tahdeissa hakkaa pimeä. Rytmi, joka vie Lehmän samalle palkintopallille, jonka läheisyydessä oleskelevat Ryan Gattisin All involved (suom. Ilkka Salmenpohja, Vihan kadut, Like 2015) ja Fernanda Melchorin Hurricane Season (suom. Emmi Ketonen, Hurrikaanien aika, Aula & Co. 2021).
Ja niistä äänistä. Mitä ne ovat?
Mennään ääni kerrallaan.
Se on Pajtim Statovcin ääni, se on Statovcin romaanin kirjailijapäähenkilön ääni. Se on vaiennettu ja moneen kertaan hiljennetty ääni. Se on väkivallalla rusennetusta ruumiista syntyvä ääni. Se on orjuutuksen ja toiseuttamisen seurauksena syntynyt ääni, joka nousee ja nousee ja nousee.
Se on ääni, joka on hiljentänyt itsensä, kääntänyt poskea kaikkiiin suuntiin. Ääni, joka on ottanut nöyrästi vastaan ja pyytänyt anteeksi olemassaoloaan, joka on pysynyt vaiti liian kauan ja nuollut haavojaan omassa yksinäisyydessään.
Se on ääni, joka syyttää sinua ja minua ja suomalaista kulttuuria.
Se on ääni, joka huutaa yhdessä synnyttävän lehmän kanssa, joka itkee kuollutta vasikkaansa. Se on ääni, joka lähtee isoisästä ja tämän hirveästä huudosta ja piiskaavista käsistä. Se on ääni, jossa kaikuu murtuneet luut, keuhkokuume, kipu ja verinen itku.
Se on tapettujen ja tukahdutettujen ääni, tyttöjensä ja poikiensa kuolemaa itkevien äitien ääni.
Se on omasta hyvyydestään pollean isän ja hänen taskuissaan kahisevien seteleiden ääni.
Se on ääni, joka ei enää estä itseään huutamasta: vittu te ette tajua.
Se on ääni, joka pieksee typerän pääministerin kavereineen ja heidän köyhien tuhoon tähtäävän politiikkansa.
Se on kaivattu ääni. Se on ikkunan läpi paiskatun pesukoneen ääni, eroottisen halun ja suuhun kiemurtavan tykyttävän kielen ääni.
Se on puuttuvan sylin ja torjunnan ääni. Se on pienen haparoivan lähestymisen ääni niiden kesken, joilla ei tapana ole.
Se on Pristinan katujen ja luhistumaisillaan olevien talojen ja riepuvaatteissa kulkevien ihmisten ja heidän nälästä huutavien vatsojensa ääni. Se on kostonhalun ja tukahdetun koston ja perinteisten maskuliinisten arvojen ääni. Se on viimeistä kertaa sulkeutuvien silmien ääni.
Se on säännöistä raskaana olevan kulttuurin ääni. Se on maailmojen välissä elämisen ja luokkaloikan ääni. Se on kimeerin ja vähemmistöön liimattuun kirjailijaan kohdistettujen vaatimusten ääni. Se on autofiktiota kritisoiva ääni. Se on valehtelun ja oman ylpeyden nostattamiseksi kerrottujen keksittyjen menestystarinoiden ääni.
Se on ympärileikkauksen ääni.
Se on ääni, joka vaatii mistä ja miten tulee kirjoittaa ja mikä on soveliasta ja mikä ei. Se on videokameran ja vessanpöntön reunojen nuolemisen ääni. Se on skitsofrenian ääni, näppäimistön ääni, sähköpostien perille kulun ja anteeksi pyytämisen ääni.
Se on öisen kauhun ja seksuaalisen hyväksikäytön ääni. Se on kerrottuun uskomisen torjunnan ääni. Se on poissulkemisen ja yhteyden katkaisemisen ääni. Se on ulkopuolella olevan ulkopuolistamisen ääni. Se on kiltteydestä ja hyväkäytöksisyydestä luopumisen ääni.
"Tällainen minusta tuli, maapalloa kiertävä yö. En alistu enää, enkä murru. En pyydä keneltäkään lupaa vaan teen mitä tahdon, tasoitan tilit, hajotan ja lyön ja paiskon ja isken ..."
Se on lasinterävän katharsiksen ääni. Se on ihmisten ja eläinten synnyttämisen ääni. Se on raivon ja pakotetuksi tulemisen ääni.
Se on elämän, sodan ja pumppaavan sydämen läpi kohoava ääni. Se on se ääni, josta Sirkka Turkka on kirjoittanut:
Eteisessä on vettä, pihalla vieras auto Ja ääni, joka minusta lähtee, on voiman ääni
Se on ääni, joka lähtee kirjallisuudesta, josta puhutaan vielä silloinkin, kun me nyt elossa olevat emme enää ole siitä puhumassa.
katkonaisesti lukiessa meni varmaan asioita ohitse, pitää siis etsiä analyyseja, mutta ei tämä suitsutuksesta huolimatta omien suosikkieni joukkoon nouse, vaikka voimakkaita tunteita saikin aikaan, kielellisten ansioiden vuoksi ei kolmea tähteä ihan kehtaa antaa
(täysin sivuhuomiona ihan kiinnostavaa, ettei tämän teoksen kohdalla tekoälykansi herättänyt närää kirja- ja kuvittajaväessä!)
Hmmm… statovci-ilmiö… = sellanen tunne, että täytyy lukea heti uudestaan , ratkoa ja sukeltaa juonen kerroksiin uudessa valossa loppua peilaten… ja tästä juuri tykkään niiiin paljon ❤️ kerronnassa paljon tilaa pähkäillä, mutta myös käydä läpi raastavia tunteita. herkempi kun aiemmat, jollain tavalla. Ja tietenkin herkullinen äitisuhdekuvaus💀relatable at times … hyvää joulua
Lehmä synnyttää yöllä on vaikea, vimmainen ja intohimoinen romaani, jota oli aivan kamala lukea. Statovci kirjoittaa niin autofiktiivisen ja omakohtaisen tuntuisesti, että ajoittain oli tarpeen laskea kirja ja lukea jotain ihan muuta.
Teoksen keskiössä on (jälleen) hyvin Statovcin oloinen mies, Kosovon sotaa lapsena Suomeen paennut homoseksuaali kirjailija. Suoraan nimeämättömän päähenkilön eräs lukija kuvailee kuvitteellisen kirjailijan teoksia ”kurjuuspornoksi”, ja sellaista tämä todellinen romaanikin toden totta on. Olen itse äärimmäisen allerginen fiktiiviselle epätoivo-onanoinnille, ja ensisijaisesti sen takia tämä oli minulle äärimmäisen vaikeaa ja epämiellyttävää luettavaa.
Statovci kirjoittaa pidäkkeettömällä vimmalla, tempautuen vuodattamaan valtavan pitkiä lauseita, jotka purkautuvat suoraan liian pitkään tukahdutetusta epäoikeudenmukaisuuden ja sorron kokemuksesta. Isoisä ja isä sortavat perhettään, serbit albaaneja, suomalaiset pakolaisia ja heterot homoja. Kamaluuden kierre kieppuu ympyrää, eikä tällä tarinalla ole katarsista tai rahtuakaan valoa tihkuvaa loppua. Objektiivisesti pystyn näkemään, että tämä on suomalaisessa kirjallisuudessa merkittävä ja juhlittava teos, henkilökohtaisesti en nauttinut tästä hetkeäkään.
Pajtim Statovcin neljäs teos Lehmä synnyttää yöllä jatkaa yhtä vakuuttavasti samoilla teemoilla kuin aiemmatkin kirjat. Teoksen teemoina ovat albanialaisuus, sota, vainot ja maahanmuuttajien elämä ja kokemukset suomalaisista. Myös uusin kirja on vahvasti seksuaalisesti latautunut ja sisältää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Tämäkin kirja on saanut piirteitä yliluonnollisuudesta, sillä pojalla on värikäs mielikuvitus, mihin voi paeta ikäviä kokemuksia. Aikuisena pojasta tulee kirjailija ja hän haluaa selvittää ajatuksia vellovia lapsuuden tapahtumia.
Pajtim Statovcin teos Lehmä synnyttää yöllä jättää sydämen vuotamaan verta ja kyyneleitä.
Voihan lehmien lehmä. Niin taitava ja niin synkkä, välillä vaikea luettava. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että ymmärsinköhän kaikkea mitä halusin ymmärtää tai pääsinkö ihan perille kaikesta. Ei aina siis välttämättä toki tarvitsekaan, mutta jotenkin tämän kohdalla halusin ymmärtää enemmän. Piileskelemään tämä jää joka tapauksessa pääkopan perukoille.
Muisti on niin pelottavan hauras. Kuka puhuu totta, vai voiko kukaan koskaan puhua täysin totta? Förvrängda minnen, liksom. Pajtim Statovci kirjoittaa liian kivuliaista asioista niin puoleensavetävästi ettei voi muuta kuin kuunnella.
Rakastin tätäkin kirjaa, ei kuitenkaan ehkä voittanut Bollaa (vai voittiko? pitää lukee se kohta uudestaan…).
Olen lukenut kaikki Statovcin teokset ja minulle tulee hänen tuotannostaan samanlainen olo kuin ranskalaisen Édouard Louis teoksista: samaa tarinaa ja samoja henkilöhahmoja pyöritetään vähän eri asentoihin kirjasta toiseen. Statovcin tapauksessa palasia ovat juuret entisessä Jugoslaviassa, elämä pääosin Suomessa, väkivaltainen isä ja päähenkilön homoseksuaalisuus.
Tässä teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa: päähenkilön lapsuudessa, jossa isoisän maatilalla vietetyt kesät ovat jättäneet vahvan muistijäljen tilan yllä leijuneen väkivallan uhkan vuoksi, sekä nykypäivässä, kun kirjailijaksi kasvanut päähenkilö matkustaa Kosovon lapsuudenmaisemiin yhdessä äitinsä kanssa. Kolmas linja syntyy kirjailijan kirjeistä kuolleelle isälleen.
Kirjan edetessä käy selväksi, että maahanmuuttajataustaisen päähenkilön lapsuus Suomessa on ollut rankka: isäkin on ollut väkivaltainen ja päähenkilö on ollut brutaalin kiusaamisen uhri. Tämä tausta muodostaa jyrkän kontrastin hänen roolilleen rikkaaksi asemoituvana ulkokosovolaisena nykypäivänä. Lapsuudenkuvauksissa seikkailee mystinen kimeeri, joka tuo päähenkilölle helpotusta ja tavan käsitellä vaikeita tilanteita. Samalla lukija joutuu pohtimaan, kuinka paljon päähenkilön kertoman voi ylipäätään luottaa.
Statovicin teksti on sinänsä vaikuttavaa, mutta kuten todettua, tuntuu, että hän on kertonut tämän tarinan jo moneen kertaan. Siksi tähtiä vain kaksi.
Upea kieli tässä kirjassa: raskas, mutta kaunis. Se vyöryy yli ja saa tarinan, henkilöt, koko maailman ja mielen, niiden hirveydet eloon… Ihan kuin olis siellä, samassa paikassa. Ja kaikki on niin järjetöntä, pelottavaa, todellista.
Samaan aikaan halusin lukea kaiken heti ja sitten taas pysähtyä, makustella ja sulatella. Miten joku voi kirjoittaa näin kauniisti näin kauheista asioista?
Sanoisin, että vaikuttavin kirja koko vuonna – ehkä jopa ikinä! Jätti jäljen!
Tuntuu vaikealta sanoa mitään tästä romaanista, kaikki sanat tuntuvat liian laitteilta ja mitättömiltä kuvaamaan sitä, mitä koin tätä lukiessa. Lehmä synnyttää yöllä sai voimaan pahoin ja samaan aikaan ihailin kerrontaa ja rakennetta. Miten suomen kieli taipuu hengästyttävän pitkiin virkkeisiin, jotka hukuttavat lukijan painolastinsa alle. Tajunnanvirta tunkeutuu joka huokosesta vuodattaen Kutjimin traagisen tarinan. Mutta pian lukiessa unohtaa pitkät virkkeet ja tajunnanvirran, sillä intensiivinen tarina kaappaa otteeseensa.
Rankkoja teemoja, mikä on Statovcille ominaista. Lehmä synnyttää yöllä kertoo maahanmuuttajuudesta, sillä kirjan päähenkilö on muuttanut Kosovosta sodan jaloista Suomeen. Suomessa lapsi kohtaa kuitenkin armotonta rasismia, hän ei ole ulkomuotonsa ja uskontonsa takia koskaan hyvä, vaikka kuinka ponnistelisi. Kesäisin perhe raahaa lapset Kosovoon sodan keskelle isoisän luo. Paikka ei ole lapselle sovelias missään suhteessa, mutta lohtua tuo navetassa oleva lehmä, joka kuuntelee lapsen lohduttomat vuodatukset. Kujtim joutuu koulukiusaamisen ja rasismin lisäksi kokemaan perheeltään henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Kaikki lapsuuden kokemukset jättää jäljen ja Kujtim pakenee mielikuvitukseensa. Kujtimistä tulee lopulta kirjailija, mutta oman identiteettinsä ja minuutensa kanssa repaleinen yksilö. Lehmä synnyttää yöllä käsittelee myös koston teemaa, joten teemojen suhteen on luvassa täysi laidallinen.
Kertojana toimii Kujtim kahdessa aikatasossa. Kerronta muistuttaa pitkälti tajunnanvirtaa ja kuvailussaan se on raadollinen, inhorealistinen ja lukeminen tuntuu välillä oikeasti pahalta. Silti tietää lukevansa merkityksellistä kuvausta ja tarinaa, joten on pakko päästä loppuun. Kirjaa houkuttaa lukea myös autofiktiona ja olen käsittänyt, että tämä teos on Statovcin omakohtaisin teos, mutta se on silti täysin fiktiota. Vaikka päähenkilön nimi ja muutaman elämän yksityiskohdat Statovciin itseensä sopivatkin. Sekin on onnistunut tehokeino, houkutus vetää tarinasta suoria viivoja kirjailijaan ja jättää implisiittinen tekijä välistä huomioimatta.
En pääsääntöisesti osaa sanoittaa kovin hyvin, miksi kirja on hyvä tai huono, mutta tässä tapauksessa se on vielä vaikeampaa.
Lehmä synnyttää yöllä on yllättävän miellyttävää luettavaa raa’asta ja ahdistavasta sisällöstään huolimatta. Lauseet voivat olla sivujen mittaisia kymmenine pilkkuineen, mutta teksti soljuu kertojan tajunnanvirtana todella hyvin ja vangiten lukijan seuraamaan tätä painostavaa tarinaa alusta loppuun. En ole aikaisemmin tutustunut Statovcin tuotantoon, joten en osaa sanoa, onko samanlainen rakenne käytössä hänen aikaisemmissa kirjoissaan, mutta tässä kirjassa se toimi.
Kirja etenee kolmella tasolla: päähenkilön menneisyydessä 1990-luvun lapsuuden Kosovossa ja Suomessa, nykyisyydessä tämän palatessa Kosovoon sekä lukujen välissä esiintyvissä päähenkilön kirjoittamissa kirjeissä isälleen. Käsiteltävinä teemoina ovat mm. erilaisuus, vähemmistöön kuuluminen, rasismi, seksuaalisuus, perheväkivalta ja hyväksikäyttö. Vaikka rakenne toimii muuten hyvin menneisyyden ja nykypäivän peilatessa toisiaan, päähenkilön isäsuhde ja näin ollen kirjeet isälle jäävät mielestäni toissijaiseksi ja epämääräiseksi osaksi kirjaa. Itselleni kirjeiden merkitys ei täysin auennut, koska päähenkilön isäsuhdetta ei liikojq käsitelty.
Finlandia-palkittuna ja yleisesti suitsutettuna teoksena oletin, että luettuani kirjan omat reaktioni olisivat samansuuntaiset, mutta ei nyt sitten kuitenkaan. Kaikki ainekset ovat sinänsä kasassa, mutta en lopulta saanut täysin kiinni kirjan ideasta. Mahdollisesti syynä on oma sivistymättömyys (en tällaisia kirjoja hirveämmin lue, ehkä syytä olisi). Lehmä synnyttää yöllä voi olla, ja onkin, monelle 4-5 tähden kirja. Itse annan epävarman kolmosen: kirja jäi mietityttämään ja herätti vahvoja tunteita, mutta silti jäin kaipaamaan vielä jotakin.
Hirvittävä ja hirvittävän hieno romaani, ehkä hienoin pitkiin aikoihin lukemani! Statovcin kieli ja kerronta on täynnä uskomatonta voimaa ja vimmaa. Väkivallan, perhesuhteiden, pelon, turvattomuuden, vierauden ja vaikenemisen vaikuttavat kuvaukset jättävät jäljen, eivätkä jätä rauhaan lukemisen jälkeenkään.
Pajtim Statovcin neljäs teos aiheuttaa adjektiivioksennuksen. En ole lukenut mitään tällaista, en koskaan, en mitään näin pelottavaa, ahdistavaa, upeaa, sujuvaa, näin kauniilla taiturimaisella kielellä kirjoitettua hirveyttä, ihmisen alhaisinta moraalitonta kataluutta, kamluutta, jatkuvaa kostonhimoa, ymmärtämättömyyttä inhimmillisyydestä.
Teos on pakahduttavan upea ja synkkä, surullinen, hengensalpaava, järisyttävä, järkyttävä, tuskallinen, tuskaisa, upein, sydäntäsärkevä, vihaa nostattava, kiihkeä, synkkä, vakuuttava, hurja, vimmainen ja niin kaukana latteasta tai kädenlämpöisestä feelgoodista kuin vain voi olla. Teos on unohtumaton. Tulee olemaan unohtumaton.
En osaa omalla kirjoittamisella tehdä kunniaa ja arvoistansa ylistystä tälle kaikilla tasoilla vakuuttavalle ja loistokkaalle teokselle, jonka lukemista ei halunnut lopettaa, jonka lukemista ei halunnut jatkaa, jonka aloittamista työnsin eteenpäin, jonka aiheistolle en uskaltanut itseäni altistaa, en sen intensiivisyydelle, en kaikille niille tunteille, joita pelkäsin kokevani, jotka koin. Mutta, en kadu aloittamista, en lukemista vaan ymmärrän, että koin jotain merkittävää, kirjallisuutta, jonka kirjoittaja on kirjallinen nero, jonka kirjoittaminen, ne upeat pitkät polveilevat lauseet, ne rivejä kestävät ajatuskulut, se rytmi, se sydämenlyöntien tahdissa kirjoitettu, luettu, herättävät juuri ne tunteet, joita pelkään, joita kuitenkin herätykseen, ajatteluun, tarvitaan.
Teos aiheuttaa epämiellyttäviä ristiriitaisia tunteita. Tematiikka - mm sota, vainot, kosto, maahanmuuuttajien kohtelu Suomessa, koulukiusaaminen, hyljintä, välinpitämättömyys, mielenterveyden haasteet, köyhyys, henkinen ja fyysinen väkivalta niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan eivät päästä lukijaa helpolla. Ihminen on ihmiselle paha ja julma mutta mikään ei ole eläimelle niin paha kuin ihminen ja voi miten paljon pahuutta tässä kirjassa oli ja kaiken sen pahuuden lukeminen oli kammottavaa.
Tematiikka on kaikenkattavaa, selkeä. Teos on kielellisesti upea, taipuisa, joustava, kaunis ja vaikeaselkoinen yliluonnollisuudessaan ja metaforissaan mutta pääsääntöisesti aiheistoltaan kammottava, oksettava ja luotaantyöntävä ja surullinen, läpeensä synkkä ja surullinen. Mutta, kaikesta huolimatta siis upea, tunnistettavan upea.
Itkin ja voin pahoin ja siitäkin huolimatta suosittelen, olkoonkin, että nyt ollaan äärilaidalla ja sen äärilaidan mestari on Statovci.
Disclaimereitä olisi rivitolkulla, mutta en listaa niitä. Ei kuitenkaan ehdoin tahdoin ataisi kaikkein herkimmille. Teos tulee uniin ja jää ajatuksiin. Nyt sydän vuotaa verta ja silmät kyyneleitä. Mutta silti, tärkeä hieno arvokas teos.
aika raastava teos sodasta, köyhyydestä, rasismista, inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä... kielellisesti mielestäni ajoittain hyvinkin kauniisti kirjoitettu ja ajoittain taas ihan kuvottava mut sillain hyvällä tavalla -- tai no ei sillain kivalla-hyvällä tavalla mut sillain vitun häiritsevällä-hyvällä tavalla tiiätteks mitä tarkotan. antaisin salee 4,5/5 tähtee jos tää antais!!
Huh mikä hirvittävä hurja hieno kirja. Tässä oli kaksi kohtausta, jotka jäivät mieleeni asumaan vaikka en haluaisi. Bolla oli sisällöltään kauhistuttava mutta tämä vielä pahempi. Kauheudesta huolimatta Pajtim Statovci on jälleen kerran onnistunut kirjoittamaan henkeäsalpaavan kirjan, jossa on nerokasta ja kaunista kieltä ja joka on saatava lukea. Statovci on poikkeuksellinen mielensisäisten ikkunoiden avaaja ja olin suorastaan mykistynyt kirjan lopusta. Se oli yksi parhaista koskaan lukemistani. Taidokasta.
mulle jäi sellanen fiilis, että kaikki vanhat unohtuneet arvet revähtää ammottaviksi aukoiksi, jotka sitten paikataan yksittäisellä eläinkuvioisella laastarilla
Luin tän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.
Melko synkkä kirja, joka kuvaa pahan kierrettä, johon kytkeytyy syvästi koston, itsensä kieltämisen ja itseinhon sekä väkivallan kierre. Nämä synnyttävät yhdessä myös pahan olon kierteen, jonka tunteita päähenkilö laajasti käsittelee - aikuisena ja lapsena osin eri tavoin, mutta tietyt samat tavat pysyvät tiukassa. Kirjassa on kaksi kulttuuria ja kansaa, johon päähenkilö kuuluu, muttei tunne kuuluvansa, ja jossa häntä molemmissa kohdellaan huonosti. Kirjaan kytkeytyy myös vahva yhteiskunnallinen kritiikki: yhteiskunta monessa valtiossa vain vahvistaa näitä negatiivisia kierteitä. Tätä ei ole yritetty upottaa kirjaan hienovaraisesti, vaan monesti se sanotaan todella suoraan.
Kirja on mestariteos kielensä vuoksi, kieli on elävää ja runsassanaista kuvailua, joskus hyvin suoraa ja joskus todella epäsuoraa. Tekstin mielikuvitus ja luovuus on upottavaa, vaikkei tarina olekaan aina miellyttävää luettavaa.
ei ole kovin montaa kirjaa, jotka olisi aiheuttanut mussa näin voimakkaita tunteita ja tunnereaktioita. mä itkin, kauhistuin, vihastuin, surin, välillä otin vähän lisää happea. teksti oli vangitsevaa, terävää ja lumoavaa, mutta aihe ja tapahtumat niin kamalia, että lukeminen ja tekstiin koukuttuminen sattui todella syvältä. teki pahaa lukea ja samalla oli vaikea lopettaa.
samalla haluan suositella tätä hirmuisen paljon, mutta tämä oli myös niin kamala ja voimakas, eikä todellakaan jokaiselle sopiva. on uskomattoman hieno taito osata käyttää kieltä näin anteeksipyytelemättömän suorasti ja kuvailla maailman, todellisuuden ja mielikuvituksen hirveyksiä.
Statovcin mestarillisuus näyttäytyy siinä, miten kamalista asioista hän onnistuu kirjoittamaan kuitenkaan mässäilemättä niillä. Asioista kerrotaan juuri niin tavanomaisina ja paljaina kun ne ollaan esimerkiksi lapsuuden mielellä saatettu kokea. Kirjan maailma ja tunnelma välittyy todella tarkkana. Statovcin tyyli muistuttaa mua aina vaan enemmän Saramagosta, mutta mun mielestä se sopii hyvin minäkertojan poukkoilevaan ja eksyneeseen mielenmaisemaan. Henkilöhahmot ovat kaikki jollain tavalla epämiellyttäviä ja vähän sekavia, mutta onko tuo nyt mikään ihme.
En ole lukenut mitään Statovcin haastatteluja tähän teokseen liittyen, mutta mua alkaa jo kiinnostaa että mitkä hänen tuotantonsa asioista pohjautuvat hänen omaan elämäänsä ja mitkä ovat muusta ammennettua. Tämä kirja tuntui monine keloineen todella henkilökohtaiselta.
Kun aloin lukea tätä kirjaa, niin palasin mun mielessä vuoteen 2014, kun luin Kissani Jugoslaviaa, ja asuin vielä kotona. Muistan juuri 18 vuoden kynnyksellä olevan itseni, ja kuinka vaikuttunut olin lukemastani, viimeistään Tiranan sydämen kohdalla olin ihan myyty. Tuli jotenkin onnekas fiilis siitä, että on elämässä tällaisia kirjailijoita joiden teokset kantaa jopa vuosikymmenen kasvun yli.