Psykologinen jännitysromaani äideistä ja heidän lapsistaan. Yksi katoaa, toinen toivoo äitinsä kuolemaa ja kolmas ei pääse irti menneisyydestään.
Tunnettu tv-toimittaja Heidi Rastimo katoaa kotoaan yön aikana. Kukaan ei tiedä, onko hän jättänyt perheensä vapaaehtoisesti vai liittyykö tapaukseen rikos.
Kriminaalipsykologi Kaisa Halla on palaamassa hoitovapaalta töihin vankilaan, kun hän kohtaa päiväkodin parkkipaikalla Rastimon aviomiehen, joka itkee lohduttomasti autossaan. Hämmentävä katoamistapaus ei jätä Kaisaa rauhaan. Vankilassa hän saa asiakkaakseen miehen, jota epäillään muistisairaan äitinsä surmaamisesta. Vanhemman ja lapsen roolien tarkastelu saa Kaisan pohtimaan omaa rooliaan sukupolvien ketjussa.
Äidin palaavat aina kertoo äärimmäisistä ratkaisuista ja siitä, kuinka vaikeaa läheisintäkin ihmistä on joskus rakastaa.
Jenni Kokander (s. 1980) on näyttelijä, kolumnisti ja viihteen moniottelija, joka valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi vuonna 2004. Kokander rakastaa punajuuria, mammutteja ja Kreetan saarta.
Kokanderin aiempi teos ei tehnyt vaikutusta ja siksi yllätän itsenikin, kun tämän kirjan kohdalla korotan kahdesta neljään! Joku osuu kohdalleen, eikä se ole henkilöhahmot, juoni tai kieli, joka on hassun korutonta, jopa töksähtelevää. Äitiyden teema on kuitenkin vahva ja toimiva, kaikessa alleviivaamisessaankin erittäin osuva. Loppu oli suorastaan hätkähdyttävän hyvä. Ilman tätä taidokasta psykologista kontekstia tarina ei olisi antanut minulle yhtään mitään, mutta nyt se kolahtaa.
Iso pettymys. Huonoa kerrontaa ja raskasta lukea, kun joka luku eri ihmisen näkökulmasta kuin edellinen. Todella huono loppuratkaisu. Yllätyksetön ja epäkiinnostava.
Pidin tästä kirjasta kovasti, mielestäni lukemistani Kokanderin kirjoista paras. Äitiyteen liittyvät kirjat kiinnostavat minua sinänsä, ja tässä äitiyttä lähestyttiin kiehtovasti erilaisista näkökulmista, myös niistä vaikeammista ja pimeämmistä. Puoliso näki minun lukevan tätä ja kysäisi, mitä genreä Kokander kirjoittaa. Huomasin, etten osaa vastata siihen - ei tämä puhdasoppinen jännärikään ole, vaikka sellaiseksi takakannen esittelytekstissä mainitaan? Virkistävää, että tätä ei voi lokeroida mihinkään tyylilajiin sinänsä. Kirjoitustyyli on vetävä, luin tämän lähes kertaistumalta. Hämmästelin kirjan psykologien epäammattimaista toimintaa ja rajattomuutta, mutta annoin sen anteeksi, kun he toivat tähän kirjan teemaan uusia ulottuvuuksia.
Jenni Kokanderin "Äidit palaavat aina" on hyvällä tavalla epätavallinen dekkari. Romaanin suurin anti on päähenkilöiden sisäisen maailman kuvaus, ei niinkään rikoksen ratkaiseminen.
Tapahtumat saavat alkunsa, kun tv-toimittaja Heidi Rastimo katoaa. Poliisi on ymmällään: selviä merkkejä rikoksesta ei ole, mutta rikoksen mahdollisuutta ei voida sulkea pois. Erinäisten sattumusten kautta kriminaalipsykologi Kaisa Halla sotkeutuu juttuun ja alkaa purkaa merkillistä vyyhtiä.
Romaanin kantavana teemana on äitiys: millainen äiti Rastimo oli? Entä Kaisa Halla itse? Voivatko äidit vapaaehtoisesti vain kadota? Oman mausteensa äitiysteemaan tuo Hallan vankilatyö. Siellä hän saa asiakkaakseen miehen, jota epäillään muistisairaan äitinsä murhasta. Mies saa Hallan pohtimaan myös omaa (hyvin hankalaa) äitisuhdettaan. Äitejä siis riittää.
Kertomusta fokalisoidaan kolmen näkökulmakertojan kautta. Ääneen pääsee Heidi Rastimon aviomies, teini-ikäinen tytär ja Kaisa Halla. Valitettavasti varsinkin teini-ikäinen kertojaääni tuntuu kaikessa kypsyydessään ja analysointikyvyssään hieman epäuskottavalta. Lisäksi äititeeman alleviivaus hieman rasitti. Vähempikin olisi riittänyt.
Kaikkinensa romaani ja sen päähenkilö ovat mainioita mausteita suomalaiseen dekkarigenreen. Mielellään tämän luki.
Kokanderin edellinen ei vakuuttanut, mutta päätin kuitenkin kokeilla seuraavaakin. Tämä oli ihan mukiinmenevä, mutta hahmot olivat sinä mielessä ärsyttäviä, että heillä on lähes kaikilla Kokanderin ääni. Etenkin lapsihahmojen psykoanalyyttiset ajatukset ja puheet olivat naurettavia. Vain joillain mieshahmoilla oli normaalit jutut, mikä ei tietenkään ole mikään kehu. Miten on mahdollista, ettei kustannustoimittaja tai esilukija ole huomauttanut, etteivät teinit osaa analysoida tunteitaan ja tekemisiään syvällisesti? Pienemmästä lapsesta nyt puhumattakaan. Silmät pyörivät päässä niitä juttuja kuunnellessa. Henkilöhahmoilla pitäisi olla erilaiset äänet ja aivoitukset, sillä ihmiset ovat erilaisia. Paljon puhetta äitiydestä, mikä ei ollut kovin kiinnostavaa, mutta se ei tietenkään ole kirjailijan vika. En vain ole kohderyhmää. Tarina oli mielenkiintoinen ja tyyli muuten vetävä. Loppu oli hyvä.