Kun Venäjä helmikuussa 2022 hyökkäsi Ukrainaan, alkoi syyllisten etsiminen. Suomessa moni suuntasi syyttävän sormensa entiseen presidenttiin Tarja Haloseen, joka oli vuosia rakentanut lämpimiä suhteita Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin.
Vuosi sodan alkamisen jälkeen Meri Valkama ryhtyi käymään Tarja Halosen kanssa keskusteluja maailmanpolitiikasta. Valkama halusi selvittää, mitä Halonen itse ajattelee vanhoista päätöksistään. Millaisessa maailmassa ja minkälaisen tiedon varassa ne tehtiin? Entä oliko mahdollista, että koko elämänsä rauhan puolustamiselle omistanut päättäjä olisi tullut tahattomasti edistäneeksi mahdollisuutta sotaan?
Valkama seurasi vuoden 2023 ajan Halosen työtä niin Suomessa kuin maailmalla. Sen aikana paljastui jotakin hätkähdyttävää: silloinkin, kun ajattelemme maailman matkaavan kohti parempaa, ympärillä on lähinnä kaaosta. Sen keskellä maailman päättäjien on tehtävä parhaansa.
Mitä tästä kaikesta ajattelee Halonen? Mikä saa kahdeksankymppisen presidentin edelleen kiertämään maailmaa ja sen kriisipesäkkeitä? Ja miksi YK:n pääsihteeri António Guterres soittaa juuri Haloselle, kun hän ei tiedä, mitä tehdä?
Hmm. Lähihistoria kiinnostaa aina ja arvostan kaikkia yrityksiä kuvata ja analysoida suhteellisen tuoreita tapahtumia. Sellaiset asiat kuin Lipposen pääministerikausi ja Tsetsenian sota on mulle parikymppisenä asioita jotka tiedän nimeltä mutten oo osannut oikeesti sanoa niiden vaikutuksista mihinkään mitään. Myös entisten ja nykyisten presidenttien keskusteluyhteyksistä ja niiden puutteista opin uutta. Mutta kannattaako mitään tarinaa kirjoittaa ensisijaisesti vastaan jotain toista? Tää kirja keskittyi (mulle) yllättävän painokkaasti vastaamaan syytöksiin Halosen Venäjä-mielisyydestä tai jostain Putinin tekojen mahdollistamisesta. Mulle vastaus siihen, että mikä on Halosen ulkopoliittinen perintö, muodostui tän kirjan perusteella negaatioksi: että se ei ainakaan ole se Putin. En oo vakuuttunut että tää ansaitsi tulla kirjan kehykseksi. Kiina-asiantuntijana mietin tietysti myös sitä, että Halosen presidenttikausi ei osunut vain Putinin autokraattisen otteen kovenemisen vuosiin, vaan oleellisesti myös Kiinan nousuun. Reflektio näiden kahden välillä olis varmasti ollut antoisaa. Tosin eipä Suomessa mitään suuria "Kiina-linjoja" ole kai totuttu perkamaan tai edes muotoilemaan. En oikein osannut myöskään lukea tätä sinä vuoropuheluna joksi tää tarkoitettiin; tietysti aihe ja haastateltava oli Halonen, vaikka Valkama oli läsnä. Oli fresh tuoda myös Valkaman henkilö ja joitain näkemyksiä kirjaan, mutta monesti toivoin vaan suurempaa fokusta takaisin Haloseen.
Halonen toteaa kirjan alussa, että moni ajattelee hänen olevan kuolematon - nostan käteni pystyyn virheen merkiksi. Halonen on mulle se hahmo lapsuudesta, josta kiusasin pikkusiskoani kun hän olis halunnut olla Suomen ensimmäinen naispresidentti, mutta Halonen ehti ensin. Ja ehti hän paljon muutakin.
Kirja on selkeästi vastine Halosta kohtaan esitettyihin syytöksiin Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan syttymisen jälkeen. Toisaalta tämä oli kustantamon pointti, ja sen Valkama tuo myös esiin, joten asian toteaminen on luokkaa "vesi on märkää". Vastineena tämä toimiikin todella hyvin, rajaus on todella ajankohtainen ja ajatuksia herättelevä. On tärkeää muistaa nykyhetken historiallisuus: tällä hetkellä pinnalla olevista ilmiöistä jaetaan perintöä vuosikymmenten päästä samalla lailla kun nyt on ruodittu Suomen suhdetta Venäjään, aka Halosen suhdetta Putiniin. Musta olis ollut mielenkiintoista lukea Halosen urasta ja perinnöstä vähän syväluotaavamminkin, vaikka sinänsä ymmärrän että tällaisessa kirjassa rajaus on välttämätöntä mielekkään pituuden ja rönsyilemättömyyden takia. Valkama väistämättä ohjasi kirjan teemoja Venäjään ja Palestiinassa tapahtuvaan kansanmurhaan, sen huomasi Halonenkin.
Valkama onnistui kirjoittamaan kirjaan saman Halosen konstailemattoman persoonan, joka on viehättänyt myös monia diplomaatteja ja muita kansainvälisen tason suuria toimijoita. Musta oli hauska, että huippukokouksissa ja erinäisissä tapaamisissa kiertävä raudanluja rauhanaktivisti menee mökille keräilemään omenoita ja syömään kaalikääryleitä, mutta sanoo kuitenkin ettei hänellä ole mitään sen erikoisempaa rauhoittumispaikkaa, että hän vaan on. Musta tässä on just jotain pyyteettömän suomalaista.
Halonen tulee kyllä olemaan mulle se poliitikko, jonka jossain tulevaisuudessa oleva poismeno tulee kolahtamaan eniten. Vaikka se onkin väistämätöntä. Itsekkäästi toivon, että näin ei tapahdu ennen vuotta 203o.
Vaikka olin aluksi skeptinen, oli tämän kirjan dialoginen muoto juuri se, mitä tähän hetkeen kaivataan. Kirjoitustapa toi humaanin kokemuksen maailmanpolitiikan rinnalle ja mahdollisti eri näkökulmien ja nyanssien käsittelyn. Kirtiikkinä se, että olisin ehdottmasti kaivannut lisää sekä se, että muutamat vesilasin kaatamiset olisi voinut karsia pois.
En tiedä, miten hyvin tämä tulee kestämään aikaa, mutta juuri tähän maailmanhetkeen, -tuskaan, ymmärtämisen janoon ja kulkujen hahmottamiseen tämä on täydellinen. Ei armahtava, mutta rehellisyydessään toivonkaltaista luova.
Politiikkaa käsitteleväksi teokseksi kirja on harvinaisen sujuvasti kirjoitettu ja sen teksti soljuu miellyttävästi eteenpäin, mikä teki lukukokemuksesta mukavan. Lähihistorian poliittiset tapahtumat kontekstualisoidaan kirjassa niin, että myös niitä vähemmän tuntevan lukijan on helppo ymmärtää tapahtumista, eikä kirja jää vain politiikan tapahtumien luettelomaiseksi listaamiseksi, kuten monet muut aihepiirin teokset. Kirjan asetelmasta huolimatta presidentti Halosen ajatukset jäävät kokonaisuudessa suhteellisen pieneen rooliin, eikä kirja varsinaisesti kerro Halosesta itsestään paljoakaan uutta, mikä tuntui lukijana hieman harmilliselta.
Kirjassa käydään läpi Tarja Halosen aikaa presidenttinä ja tämä kiinnosti itseäni paljon koska muistan ajan jolloin Halosesta tuli Suomen ensimmäinen naispresidentti. Halosen itsereflektio ja näkemykset ovat vaikuttavia, harva pystyy katsomaan omaa toimintaansa näin laajasti tai haastamaan omia näkemyksiään ison ajanjakson jälkeen.
Pidin! Opin! Tunsin! Tykkäsin kuinka tässä kuljetettiin kirjoittajan omia ajatuksia mukana ja kuvattiin kiinnostavalla tavalla keskusteluja/hetkiä Halosen kanssa.
Kirjaa lukiessa tajusin kuinka huonosti Halosen ulkopolitiikkaa ja presidenttikausien jälkeistä toimintaa tunnen. Ehkä osittain siksi, että olin hänen presidenttikausina aika nuori, mutta myöskin siksi että moni hänen saavutuksistaan ei ole kovin laajasti tiedossa. Valkamakin esittää kirjassa kysymyksen siitä, miksi Ahtisaaren rauhantyöstä tiedetään niin paljon, mutta Halosen ei? Kirja on hienosti rakennettu ja sekä Valkaman että Halosen äänet tuntuvat tulevan aidosti esille.
Yksi kirjan lempikohdista on Halosen vastaus Valkaman kysymykseen siitä, mikä saa vielä 80-vuotiaanakin jatkamaan raskasta työtä maailmanpolitiikan parissa: ”Se, ettei tämä maailma menisi päin helvettiä.”
Helppolukuinen ja sujuva kirja, joka ei tosin ollut mikään syväluotaus, vaan pikemminkin kerronnallinen teos, jossa kirjan kirjoittaja kuvaa presidentti Halosen kanssa käymiään keskusteluja pyrkien pysymään tietynlaisessa aikajärjestyksessä.
Kirjassa juostiin läpi vuosia ja vuosikymmeniä, keskittyen välillä ehkä (omasta mielestäni ehkä vähän liikaakin) myös kirjoittajan mieli- ja muistikuviin ja ajatuksiin. Ei siinä, kiinnostavia olivat nekin, mutta itseäni olisi kiinnostanut myls lukea lisää Halosen mietteitä eri asioihin ja teemoihin liittyen.
Kiinnostava kirja, joka pisti monessa kohtaa pohtimaan, onko esitettyjen näkökulmien ja argumenttien kanssa samaa mieltä, eri mieltä, vai onko niin ettei asiasta ole vielä ehtinyt muodostamaan selkeää mielipidettä.
=====
”En syytä itseäni", hän sanoi. ”Yritin työskennellä pahan estämiseksi. Jos diplomatia ei toimi, se ei tarkoita, että se olisi väärä tapa. Siksi en ymmärrä, miksi minun pitäisi sanoa, että se oli väärin. Ja siksi en pyydä anteeksi."
Halonen puolestaan sanoo, ettei hyväksy tulkintaa, jonka mukaan hyvän eteen työskentely olisi sama asia kuin sini-silmäisyys. ”En myöskään ymmärrä, miksi syytetyn penkille joutuvat ne, jotka uskoivat ja pyrkivät hyvään. Ei se ole sama asia kuin että olisi tehnyt pahaa", hän sanoo.”
Meri Valkaman teos käsittelee maailmanpolitiikan käänteitä Tarja Halosen presidenttikaudella, vähän ennen ja vähän jälkeen. Keskustelu kirjailijan ja presidentti Halosen välillä rytmittää historiallisia tapahtumia onnistuneesti. Teoksessa kuuluu toimivasti kaksi ääntä. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan presidentti Halosen poliittista uraa ja lukea siitä, mitkä ovat Halosen poliitikan perustukset ja mikä häntä vie eteenpäin. Itselleni presidentti Tarja Halonen on ollut suuri idoli vuodesta 1999 ja teoksen lukeminen vahvisti ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan. Kirja ei kuitenkaan ole mikään pelkkä ylistyslaulu, vaan ottaa analyyttistäkin otetta Halosen tekemään politiikkaan.
Tämän teoksen ajankohtaisuus on keskeinen. Eri sosiaalisen median kanavissa on ollut selkeästi nähtävissä, kuinka Ukrainan sodan sekä nykyisen tilannekuvan syypääksi on laitettu entinen presidentti, joka on menetellyt normaalia valtionjohtajadiplomatiaa rajanaapurin kanssa. Yksikään valtio ei pysty valitsemaan naapureitaan, joten toimeen on tultava. Kuitenkin syypääksi joutunut Halonen, vaikka esimerkiksi yhtälailla ylijumalaksi nostettu presidentti Niinistö on yhtälailla poseerannut ja pelannut jääkiekkoa Putinin kanssa Venäjän pelipaita päällä. Lisäksi Venäjäpolitiikkaa on ollut demokraattisessa järjestelmässä muutkin puolueet.
Teoksessa on positiivista, että Valkaman ja Halosen dialogeissa tulee esille kaksinaismoralismi sekä oman aikakauden naisviha. Kauhistelemme Venäjän, Syyrian jne. tekemiä hirmutekoja, siviileihin kohdistuvia rikoksia sekä kansainvälisten sopimuksien rikkomista, kun samanaikaisesti olemme kieli keskellä suuta Israelin systemaattisille toimille palestiinalaisia kohtaan tai Yhdysvaltojen vuosien aikana toteuttamille operaatioille eri sijainneissa. Lisäksi teoksessa oli hyvä muistutus siitä, että turvallisuuden laaja-alaisuudesta, vaikkakin eri tahojen puheenvuoroissa turvallisuus taataan vain ydinaseilla uhkailun kautta.
Tärkeä nosto kirjassa on multilateralismin eli monenkeskisyyden ja keskinäisriippuvuuden korostaminen, joka esimerkiksi meille pienelle valtiolle nimeltä Suomi on elinehto. Ilman monenkeskisyyttä me jäämme suurien maiden jalkoihin.
Pidin kirjassa siitä, miten se pohti omia rajoittuneisuuksiaan, samalla kun se yritti valaista Halosen näkökulmaa maailman tapahtumista ja hänen osaansa siinä 2000-luvulla. Varsinkin kirjan lopussa kysytään fundamentaalisia kysymyksiä: Oliko valittu Venäjästrategia menestyksekäs? Mitä on menestys, kun sota Ukrainaan alkoi? Onko menestyksekästä, että sota ei alkanut jo aiemmin? Lisäksi, miksi on tärkeää nähdä ihmisissä hyvää?
Luin kirjan ehkä turhan nopeasti, jäämättä miettimään kaikkia pohdintoja, jota kirjan tekivät esittivät.. Kertakaikkiaan liian hyvä kirja olla ”ahmimatta”.
Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Meri Valkama kirjoittaa napakkaa asiatekstiä, mutta huumoriakin on siroteltu väliin. Tykkäsin kirjan lukujen "selityksistä", ne houkuttelivat lukemaan. Välillä lukija saa osansa maailman tuskasta, mitä kirjan aihepiiri väistämättä tuottaa, mutta aina on kuitenkin toivoa. Halosesta välittyy kuva välittömänä ja huumorintajuisena ihmisenä, joka on uskaltanut säilyttää arvonsa silloinkin, kun niitä on ehkä arvosteltu.
Helppolukuinen katsaus presidentti Tarja Halosen lähihistoriaan. Välillä tuntui kuin olisin lukenut naistenlehden artikkelia Lähi-Idän tilanteesta faktoilla höystettynä. Teoksen pääpaino olisi saanut pysyä enemmän presidentin kuin toimittajakirjailijan ajatuksissa. Ehkäpä tämä oli enemmänkin vuoropuhelu tai ajatustenvaihto, sillä olihan kansikuvassakin kuvattuna kaksi kirjan päähenkilöä.
Valkaman kirjoitus on raikasta ja tuo hyvin esiin Halosen ulkopolitiikan teemoja ja vaiheita: Kestävän kehityksen, ihmisoikeuksien ja rauhan puolustamisen.
Outona piirteenä Halosen kannoista nousee tässäkin teoksessa esiin hänen balttivastaisuutensa, jota on vaikea käsittää.
Mielenkiintoista tietää maailmanpolitiikan vaiheista 2000-luvun alussa,kun itse olin vielä lapsi siten että ymmärtää mistä kirjoitetaan. Suosittelen lämpimästi ihmiselle, joka haluaa ymmärtää Halosen aikana tapahtuneita käännekohtia hyvin maanläheisellä ja inhimmillisellä otteella.
Onneksi voitin ennakkoluuloni Meri Valkaman suhteen ja luin tämän hienon kirjan! Sinun, Margot ei minua säväyttänyt, mutta tämä on todella onnistunut. Halosta olen ihaillut ja kunnioittanut poliitikkona ja ihmisenä aina, ja hänen mustamaalaamisensa Ukrainan sodan yhteydessä on käsittämätöntä ja epäoikeudenmukaista. Tässä Valkama avaa taitavasti poliittisten tapahtumien taustoja, ja antaa viisaan Halosen puhua, syyllistymättä tämän liialliseen ihailuun. Monella tapaa silmiä avaava teos.
Perinnönjako oli kiinnostava ja yllättäen myös erittäin ajankohtainen keskustelukirja, joka ehdottomasti kannattaa mielestäni lukea.
Luin muutama vuosi sitten Katri Merikallion kirjoittaman elämäkerran Halosesta aktivismin näkökulmasta ja se avasi silloin omia silmiäni Halosen poliittisen toiminnan laajuudelle ja syvyydelle. Tämä kirja ehdottomasti syvensi arvostustani tälle politiikolle, joka tuntee harmaan sävyt ja on silti on periaatteistaan tinkimätön.