Kesäloman alkajaisiksi luin loppuun Karolina Ramqvistin Maitoa ja leipää, ja siitä jäi aika ristiriitainen olo. Ei ristiriitainen siksi, etten tietäisi, pidinkö kirjasta vai en - todellakin pidin. Mutta teemat eivät jätä rauhaan varmaan pitkään aikaan, ja mietin, miten saman ihmisen sisällä voi olla yhtä aikaa niin kypsää ja epäkypsää. Toisaalta, ei tarvitse kuin ajatella hetki itseään rehellisesti ja voi todeta saman. Rakastin kuvausta suhteesta isovanhempiin, sen merkitystä ja kokoa, josta en ole aiemmin lukenut samanlaista, mutta tunnistin sen saman tien - oli kuin olisin päässyt oman äitini vanhempien luokse takaisin. Kirjan pääosassa oli kuitenkin kirjailijan suhde ruokaan, ja se osoittautui, tietysti, paljon kompleksisemmaksi kuin aluksi olisi voinut arvata. Lääketieteellisessä mielessä kuvaus oli äärimmäisen kiinnostava. Se ei noudattanut ICD-10-diagnoosijärjestelmän määrittelyjä, vaan enemmänkin käsitystä syömishäiriöistä todella monimuotoisena kokonaisuutena, joka pakenee luokitteluja. Sen toki tiesin, että on ihan tyypillistä, että syömishäiriö muttaa muotoaan, ”hyppää toiseen luokkaan”, esimerkiksi anoreksia - BED - bulimia, mutta sekin on liian yksinkertaistettu ja mekanistinen ajatus tapahtumainkulusta. Tässä kirjailija onnistuu yhtä aikaa kuvaamaan niitä lapsuuden tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet hänen persoonallisuutensa rakentumiseen, mutta toisaalta myös niitä aikuisen keinoja, joiden avulla niitä rakenteita voi muovata ja työstää, ja toisaalta olla työstämättä.
Ramqvist ei käytä lääketieteellistä tai psykologiankaan kieltä ollenkaan, ei mainitse syömishäiriöiden nimiä, ei dopamiinia tai muita välittäjäaineita, ei puhu kiintymyssuhteesta tai muusta varhaisesta kehityksestä, pari kertaa mainitsee sanan addiktio ja ihan lopussa viittaa vertaistukeen, mutta purkaa siitäkin diagnoosikeskeisyyden. Minulle tämä ratkaisu on tärkeä ja toimiva, vastaisku medikalisaatiolle ja sille, että lääketieteen ja psykologian kieltä käyttämällä voidaan sekä selittää omaa, ihmiselle tyypillistä toimintaa, että etäännyttää omasta roolista siinä: enhän minä voi mitään tälle diagnoosille. Sen sijaan kirjailija erittelee monivivahteisesti sekä ruokaa materiana että merkityksenä. Hän onnistuu kaivamaan mielestään ja kuvaamaan yksityiskohtaisesti, millaista etäisen yksinhuoltajaäidin lapsen arki oli, ja miten ruoka ja sen aiheuttamat tunteet ja fyysiset reaktiot auttoivat täyttämään tyhjyyttä ja keinottomuutta, johon olisi pitänyt olla ihan toisenlaisia (aikuisen vastuulla olevia) ratkaisuja. Kirjan äitisuhteen kuvaus muistuttaa hurjan paljon Golnaz Hashemzadeh Bonden Luontainen käytös -romaanin fiktiivistä suhdetta, josta joka sivulla toivoi sen todella olevan fiktiota. Ramqvist ei kuitenkaan syytä äitiään mistään, ainakaan suoraan. Hän on saanut lapsena selviytyä yksin ja vailla tunnetason yhteyttä äitiinsä, ja on korvannut sitä ruualla - näin nopeasti yhdisteltynä.
Viimeisen vuoden aikana olen hitaasti mutta varmasti lukenut Mari Rutia, hiljattain aivan liian nuorena kuollutta suomalaistaustaista teoreettisten humanististen tieteiden poikkitieteellistä tutkijaa (olisipa joku kertonut minulle lukion oppilaanohjauksessa että sellainenkin voisi olla), joka kirjoittaa oivaltavasti ja selkeästi mm. psykoanalyysista. Kirjassaan Reinventing the soul: posthumanist theory and psychic life hyvin paljon Lacanista ja hänen puuttumista ja poissaoloa koskevista teorioistaan. Koko ihmisen psyykkinen kehitys - lacanilaisittain - kiertyy puuttumisen kokemuksen ratkaisemiselle, millä yritämme täyttää tyhjyyden. Ruti argumentoi kauniisti ja vakuuttavasti sen puolesta, että (luova) työ (ja yksinoleminen) ovat avain psyykkisesti kypsään tyhjyyden ratkaisemiseen. Mutta epäkypsiä ratkaisuja on paljon, addiktiot niistä hyvänä esimerkkinä. Nopea keittiöpsykologinen teoriani - jota kirjailija olisi ehkä halunnut välttää, mutta toisaalta sanoo sen valtavan selvästi - onkin se, että syömisestä on kehittynyt ensin äidin, ja vähitellen kaiken puuttuvan rakkauden korvike. Toisaalta tämän kirjan myötä on ehkä löytynyt jokin ratkaisu, ja luovuus on ehkä saatu käyttövoimaksi ruuan ja syömisen tilalle. Kirjailija tuntuu olevan jo kaukana alkuperäisestä ongelmasta, mutta ei oikeastaan kuvaa juurikaan mistä ja miten paraneminen - kypsyminen - alkoi. Vain vertaistuki mainitaan ihan kirjan loppuvaiheilla. Ratkaisu on kiinnostava, tästä ei tullutkaan terapiakirjaa vaikka odotin sitä, vaan keskitytään täysin ruokasuhteeseen ja sen ilmenenismuotoihin siinä vaiheessa, kun se oli vielä ongelma. Ehkä tulee jatko-osa, jossa kerrotaan, miten sysäys paranemiseen lähti liikkeelle, ja onko ylisukupolvinen kehitys saatu ratkaistua - millainen on kirjailijan suhde lapsiinsa ja heidän syömiseensä.