Monikerroksinen ja vangitseva esikoisromaani siitä, millaista on muistaa, kun muut unohtavat.
Sonja viimeistelee lopputyöelokuvaansa helsinkiläisessä taidekorkeakoulussa keväällä 2009. Kun Itä-Suomessa asuva äiti osoittaa muistisairauden merkkejä, Sonjan on käytävä kotona. Siellä hän törmää isänsä siskoon, jota ei muista koskaan tavanneensa. Täti kertoo sairastavansa käänteistä dementiaa: hän ei unohda vaan hänet unohdetaan.
Samaan aikaan neurotieteilijä Elias saa lähetyksen venäläisiltä tutkimusrahoittajiltaan: ovella seisoo hauraan oloinen poika, joka ei nuku öisin mutta pystyy tallentamaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa mieleensä häkellyttävän tarkasti. Voiko unohtuminen olla siunaus?
Kirja kertoo fiktiivisestä muistisairaudesta käänteisesti, jossa sairastunut ikään kuin unohdetaan. Tarinaa kuljetetaan kahden kertojan kautta, jotka lopussa kiedotaan hyvin yhteen. Onpahan tarinaan saatu myös mahdutettua hyvinkin ajankohtainen aihe, Venäjä. Kahden ison teeman kautta kirjailija on onnistunut luomaan tarinan, joka todella piti otteessa sekä haastaa lukijaa miettimään mitä muistamme sitten joskus ja minkä unohdamme väistämättä.
”Elämä olikin sarja huolimattomia jäähyväisiä, jossa oli tarkoitus hyvästellä jokainen kuluva hetki vuorollaan, jokainen ihminen yksi kerrallaan.”
Ina Mutikaisen esikoisteos on erikoinen hyvällä tavalla. Käänteistä muistisairautta käsitellään hienovaraisesti useasta näkökulmasta ja lukijaa hämmennetään sopivalla tavalla miettimään, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Myös taide- ja tiedemaailmat kohtaavat hauskalla tavalla, erilaiset tavat kertoa tarinaa (litteroinnit, päiväkirjamerkinnät) toimivat myös.
Tykkäsin tästä enemmän kun alkumetreillä oletin! Scifimäisyys arvelutti mut pysyttiin todellisen maailman kokemuspiirissä niin siihen tottu. Arvaamattoman/moraalittoman venäläisen tiedemiehen trooppi oli jotenkin kulahtanu.
Nyt oli kyllä todella mielenkiintoinen kirja, joka häilyi hienovaraisesti toden ja tarun rajalla. Kirjan maailmassa joillekin ihmisille kehittyy käänteinen muistisairaus eli dissosiatiivinen hypodementia. Heillä ei siis ole ongelmia oman muistinsa kanssa, mutta he häipyvät hiljalleen toisten ihmisten muistista ja yksinkertaisesti vain unohtuvat. Tuli surullinen ja haikea olo siitä ajatuksesta, että näin voisi oikeasti käydä.. että läheiset ja muu maailma vain unohtaisivat sinut ja olisit ei-kukaan, yksi mieleenpainumaton ja nimetön ohikulkija tai vastaantulija muiden joukossa. Vaikka tämä sairaus ei ole todellinen, niin näen siinä jotain vertauskuvallisuutta nykymaailmaan.. erityisesti syrjäytyneisiin ja yksinäisiin, jotka voivat myös kokea olevansa unohdettuja tavalla tai toisella.
Unohdus on tarina muistamisesta ja unohtamisesta. Sonja epäilee että hänen äidillänsä on muistisairaus ja matkustaa Helsingistä Itä-Suomeen vierailemaan hänen luonaan. Siellä Sonja tapaa isänsä siskon, jonka olemassaoloa hän ei muista; täti kertoo sairastavansa käänteistä dementiaa, jossa muut ihmiset unohtavat hänet - kuin häntä ei olisikaan. Toisaalla tarinaa neurotutkija Eelis tutkii käänteistä dementiaa.
Kirjassa on tosi kiehtova ja kekseliäs premissi. Oli tosi mielenkiintoista seurata ja hiljalleen ymmärtää miten unohdus toimii.
Kerronta on ilmavaa ja fragmentaarista. Tykkäsin miten murre on osa dialogia ja luo kivasti paikan tuntua. Eeliksen päiväkirjamerkinnät on hyvä tapa viedä tarinaa eteenpäin. Sonja on päähenkilönä sopivan epämiellyttävä, eli siis todentuntoinen. Tykkäsin siitä.
Kirja oli kokonaisuudessaan sopivan vetävä ja hyvin rakennettu. Ainoastaan mulle Sonjan isän tarina oli hieman turha, tai jollain tapaa liian sopiva juonen kannalta. En tiiä olisiko kokonaisuuden kannalta sille ollut tarvetta.
Suosittelen tsekkaamaan tän kirjan kyllä! Mielenkiinnolla oottelen et mitä Ina Mutikaiselta tulee seuraavaksi.
Mutikaisen esikoisromaani on eheä, kokeneen kirjoittajan hieno avaus. Teksti etenee ihanan vaivattomasti. Tämä kirja oli kovin elokuvallinen kokemus, ehkä myös miljöönsä puolesta: alkuun pelimerkkien asettelu tuntui vähän pitkältä, mutta puoliväliin mennessä draaman jännitettä on hissukseen kiristetty niin, että loppua kohden tunnelma tiivistyi eikä lukemista malttanut jättää kesken. Ihana tunne! Ihanaa oli myös upota vuoteen 2009. Olisin itse suoristanut tästä muutamia mutkia, muuten itse aihio on kertakaikkisen kiehtova. Kumpi olisi kauheampaa, unohtaa itse vai tulla unohdetuksi? Miten muisti toimii, mitä me muistamme, mitä unohdamme, ja mitä tapahtuikaan todella? Onko unohtaminen aina niin ikävää?
Yllättävän eheä esikoinen. Ajatus käänteisestä muistisairaudesta on ihan vinkeä, vaikka muistiteeman käsittely lopulta jääkin vähän pintapuoliseksi. Kerronta kahden päähenkilön kautta pitää jännitettä yllä yli puolivälin, mutta loppu jää repsottamaan irralleen ja etenkin toinen henkilöistä aika pintaraapaisuksi. Hyvin tämä kuitenkin vetää ja kantaa, ja on selvästi keskimääräistä mieleenpainuvampi kotimainen uutuus.
Hauskaa miten kirjan edetessä mä aloin muistaa aiemmasta kirjasta unohtamisen merkkejä jotka aluks vaikuttivat mitättömiltä. Ja hauskaa miten löysin Ina-maisuuksia pitkin kirjaa. Esim Tsehovista muistan sen puhuneen