What do you think?
Rate this book
Metsän peitto
Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
361 pages, ebook
First published March 11, 2024
16 people are currently reading
543 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 73 reviews
April 15, 2024
Sos en osaa yhtään päättää kolmen ja neljän tähden välillä!! Annan nyt toistaiseksi vähän suomilisää, koska tuntuu, että suomalaiset on keskimäärin tosi kitsaita tähtiarvioidensa kanssa, joten pyöristän suopeuttani ylöspäin 😂 Mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni myöhemmin. [Lisäys kirjaimellisesti tämän saman arvion lopusta; mitä enemmän asiasta kirjoitin, sitä enemmän tämä tuntui kolmelta tähdeltä joten UNOHTAKAA ÄSKEINEN lol].
LIEVIÄ SPOILEREITA!!!
Kuvailisin tätä aika pitkälti "Korento meets Annihilation" -scifi-fantasia-dystopiana. Dystopiana tää oli todella by the numbers, ja tuntui, että oon lukenut saman tarinan jo sata kertaa. Mutta toki on ymmärrettävää, että totalitaristisen valtion valtaannousu tapahtuu usein aika samoja askelsarjoja noudattaen. Mutta etenkin Edlan puoli tarinasta tuntui ison osan kirjasta megakliseiseltä, etenkin kun mukaan tuli rakastavaisten tuhoon tuomittu pakokuvio. Lisäksi Edlan luvut olivat niin lyhyitä, että tuntui välillä vaikealta pysyä investoituneena hänen osuuteensa tarinasta. Ehkä olisi ollut parempi ripotella Edlan osuuksia vähän harvemmin, mutta pidemmissä pätkissä. Enempää/pidempiä niitä ei olisi voinut olla, koska ne söivät nytkin jo vähän kohtuuttoman paljon palstatilaa Ingridin juonelta, joka oli kuitenkin vähän niin kuin se kirjan varsinainen tarina.
Ingridin osuus metsässä oli tosiaan mielenkiintoisempi, ja Annihilation-vibat olivat voimakkaita. Mutta tunnelma ei ollut läheskään yhtä tiivis kuin Annihilationissa, ja niissäkin pätkissä mulla oli toisinaan aika tylsää. Jotenkin metsän maagisten elementtien voimistuminen olisi pitänyt rytmittää paremmin, nyt ne olivat loppupuolella jo aika nähty. Lisäksi en kokenut muita testiryhmän hahmoja kohtaan oikein mitään intressiä - ja Ingridiäkin kohtaan aika rajallisesti - mikä söi tapahtumien vaikuttavuutta. Jotenkin vähän ironista, että vaikka Annihilationin kertojahahmolla ei kirjaimellisesti ole nimeä, hän oli silti kokonaisempi ja kolmiulotteisempi päähenkilö kuin Ingrid. Sekä Ingrid, että Edla tuntuivat todella tyypillisiltä YA-dystopia-päähenkilöiltä, eli suoraan sanottuna aika mitäänsanomattomilta hahmoilta omissa tarinoissaan. Plus nainen ei tosiaan voi päästä ikinä niin syvälle metsään, etteikö sieltä löytyisi joku limainen fuckboy, johon kehittää todella hatarasti perusteltu ihastus!! Vittu soikoon!
Hetket, joista nautin eniten, olivat niitä, joissa hahmojen ja aikatasojen väliset yhteydet paljastuivat. Suoraan sanottuna, jos olisin yhtään vaivautunut pysähtymään pohtimaan asiaa, niin olisin varmaan voinut laskea yhteen yksi ynnä yksi jo aiemmin, mutta oikeastaan olen tosi tyytyväinen, etten vaivautunut, koska täten sain nauttia plot twist -hetkistä juuri niin säväyttävinä, kuin tarkoitus varmasti oli. Intellektuaalinen laiskuus voittaa jälleen! 😂
Itse kielestä ja kirjoitustyylistä ei ole hirveästi nillitettävää, mitä nyt lievää korkealentoisuutta ja liiallista erikoisilla sanavalinnoilla mehustelua havaittavissa. Ensimmäiset pari kappaletta meinasivat puskea minut loitolle hieman överillä kielellään, mutta kyllä se siitä sitten sopivasti tasaantui. Ja minähän siis yleensä tykkään korkealentoisesta, lyyrisestä kielestä, mutta tässä sekin ehkä pikkasen ontui. Mutta ei pahasti, tämä oli nopealukuinen ja sinänsä kyllä kovin mukaansatempaava ja viihdyttävä lukukokemus.
Lisäksi haluan toki antaa kirjalle erityiskiitoksen Turku-ja-ympäryskunnat -miljööstä!!! Ihan parasta, kun suomidystopia oikeasti sijoittuu Suomeen, ja vieläpä näin eksplisiittisesti omille nurkilleni. @Gummerus järjestäkää heti joku promootio-vaellus kirjan reittejä, osallistuisin saletisti!!
LIEVIÄ SPOILEREITA!!!
Kuvailisin tätä aika pitkälti "Korento meets Annihilation" -scifi-fantasia-dystopiana. Dystopiana tää oli todella by the numbers, ja tuntui, että oon lukenut saman tarinan jo sata kertaa. Mutta toki on ymmärrettävää, että totalitaristisen valtion valtaannousu tapahtuu usein aika samoja askelsarjoja noudattaen. Mutta etenkin Edlan puoli tarinasta tuntui ison osan kirjasta megakliseiseltä, etenkin kun mukaan tuli rakastavaisten tuhoon tuomittu pakokuvio. Lisäksi Edlan luvut olivat niin lyhyitä, että tuntui välillä vaikealta pysyä investoituneena hänen osuuteensa tarinasta. Ehkä olisi ollut parempi ripotella Edlan osuuksia vähän harvemmin, mutta pidemmissä pätkissä. Enempää/pidempiä niitä ei olisi voinut olla, koska ne söivät nytkin jo vähän kohtuuttoman paljon palstatilaa Ingridin juonelta, joka oli kuitenkin vähän niin kuin se kirjan varsinainen tarina.
Ingridin osuus metsässä oli tosiaan mielenkiintoisempi, ja Annihilation-vibat olivat voimakkaita. Mutta tunnelma ei ollut läheskään yhtä tiivis kuin Annihilationissa, ja niissäkin pätkissä mulla oli toisinaan aika tylsää. Jotenkin metsän maagisten elementtien voimistuminen olisi pitänyt rytmittää paremmin, nyt ne olivat loppupuolella jo aika nähty. Lisäksi en kokenut muita testiryhmän hahmoja kohtaan oikein mitään intressiä - ja Ingridiäkin kohtaan aika rajallisesti - mikä söi tapahtumien vaikuttavuutta. Jotenkin vähän ironista, että vaikka Annihilationin kertojahahmolla ei kirjaimellisesti ole nimeä, hän oli silti kokonaisempi ja kolmiulotteisempi päähenkilö kuin Ingrid. Sekä Ingrid, että Edla tuntuivat todella tyypillisiltä YA-dystopia-päähenkilöiltä, eli suoraan sanottuna aika mitäänsanomattomilta hahmoilta omissa tarinoissaan. Plus nainen ei tosiaan voi päästä ikinä niin syvälle metsään, etteikö sieltä löytyisi joku limainen fuckboy, johon kehittää todella hatarasti perusteltu ihastus!! Vittu soikoon!
Hetket, joista nautin eniten, olivat niitä, joissa hahmojen ja aikatasojen väliset yhteydet paljastuivat. Suoraan sanottuna, jos olisin yhtään vaivautunut pysähtymään pohtimaan asiaa, niin olisin varmaan voinut laskea yhteen yksi ynnä yksi jo aiemmin, mutta oikeastaan olen tosi tyytyväinen, etten vaivautunut, koska täten sain nauttia plot twist -hetkistä juuri niin säväyttävinä, kuin tarkoitus varmasti oli. Intellektuaalinen laiskuus voittaa jälleen! 😂
Itse kielestä ja kirjoitustyylistä ei ole hirveästi nillitettävää, mitä nyt lievää korkealentoisuutta ja liiallista erikoisilla sanavalinnoilla mehustelua havaittavissa. Ensimmäiset pari kappaletta meinasivat puskea minut loitolle hieman överillä kielellään, mutta kyllä se siitä sitten sopivasti tasaantui. Ja minähän siis yleensä tykkään korkealentoisesta, lyyrisestä kielestä, mutta tässä sekin ehkä pikkasen ontui. Mutta ei pahasti, tämä oli nopealukuinen ja sinänsä kyllä kovin mukaansatempaava ja viihdyttävä lukukokemus.
Lisäksi haluan toki antaa kirjalle erityiskiitoksen Turku-ja-ympäryskunnat -miljööstä!!! Ihan parasta, kun suomidystopia oikeasti sijoittuu Suomeen, ja vieläpä näin eksplisiittisesti omille nurkilleni. @Gummerus järjestäkää heti joku promootio-vaellus kirjan reittejä, osallistuisin saletisti!!
April 7, 2024
Ihan todella kiehtova ja superjännä kirja, jota on vaikea kategorisoida. Käsiteltiin hienosti totalitarismiin alistumista, ristiriitaista luontosuhdetta, sukupolvien salaisuuksia, metsän merkitystä ja vallankäyttöä turvallisuusuhkiin vedoten. Oltiin lähitulevaisuuden maailmassa mutta teemat erittäin relevantteja just nyt.
P.S. jos haluaa tälle yhtä intensiivisen leffaparin niin Annihilation (2018) voisi toimia 😀
P.S. jos haluaa tälle yhtä intensiivisen leffaparin niin Annihilation (2018) voisi toimia 😀
December 27, 2024
Metsän peitto nappasi mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Tarina ei ole toimintaa täynnä, mutta siinä vetoaa eniten tunnelma. Raskas, ankea ja toivoton tunnelma yhdistettynä kauniin lyyriseen mutta helppolukuiseen tekstiin on todella kiinnostavaa luettavaa. Suru painaa lukijaa jatkuvasti monista syistä: entistä maailmaa ei enää ole, perheet on hajotettu, kaikesta on pulaa ja metsän suru koskettaa kaikkia. Kirjassa kuvataan menetyksen painoa, selviytymista, inhimmillisyyttä ja sitä mikä tekee ihmisen. Vaikka kirja on dystooppinen ilmastonmuutoksen ja luontokatastrofien nurjistama tulevaisuuden kuva, niin teksti ei saarnaa. Tarina avautuu vähän kerrallaan ja oli todella tyydyttävää spekuloida tarinan etenemistä. Puolessa välissä tarinan pontta vähän hiipui. Lopetus oli haikean surullinen ja toisaalta surulliseksi tekee myös se, ettei ihmisen ahneudella ja itsekkyydellä ole rajaa maailman lopun kynnykselläkään.
April 26, 2024
hieno, taianomainen ja kauniskielinen kertomus tulevaisuuden Turusta ja sitä ympäröivästä, mahtavasta metsästä
kaikki sanat tuntuivat jotenkin merkityksellisiltä, niissä teki mieli velloa ja voipua
jos dystopiakirjallisuudessa eniten kiehtoo monisyinen yhteiskuntarakenne, ei tämä liene kaikista mullistavin teos, mutta jos genressä miellyttää selviytymisen mahdollisuuksien mielikuvituksellisuus, kannattaa tarttua!
kaikki sanat tuntuivat jotenkin merkityksellisiltä, niissä teki mieli velloa ja voipua
jos dystopiakirjallisuudessa eniten kiehtoo monisyinen yhteiskuntarakenne, ei tämä liene kaikista mullistavin teos, mutta jos genressä miellyttää selviytymisen mahdollisuuksien mielikuvituksellisuus, kannattaa tarttua!
November 6, 2024
Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto (Gummerus 2024) on kauniilla kielellä kirjoitettu, mutta todella outo lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta. Kieli vertautuu Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, ja vaikka Metsän peitto on niin ikään dystopiaa, on siinä myös M. Night Shyamalanin The Happeningin tapaisia elementtejä, kun luonto iskee takaisin.
Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)
Tässä oli todella lyhyet luvut, joista lähes joka toisessa näkökulmahenkilö vaihtuu Ingridin (vuonna 2084) ja Edlan (vuonna 2060) välillä. Edla oli hahmoista ainoa, josta pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa.
Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)
Edla kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen johdon päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopuminen. Nurjistuman, kuten ihmiset tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.
En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)
Ingrid puolestaan päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusmatkalle. Valtio lähettää aika ajoin ryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt. Metsälle syötetään ruumiita lepyttelymielessä. Ja välillä muurin ulkopuolelle tuomitaan myös edelleen elossa olevia ihmisiä. Tässä on hyödynnetty hienosti ilmastonmuutoksen seuraamuksia ja yhdistetty siihen aimo ripaus maagista realismia. Luonto on kollektiivinen, tietoinen olento, joka kärsii kipua, kun oksia katkotaan ja rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.
Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)
Maaginen realismi heittääkin lukijan todella oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys hänen havaintoihinsa? Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen.
Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan. (s. 298)
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Samankaltaista luettavaa:
- Jeff VanderMeer: Hävitys
- Jemina Kuisma: Terra Antiqua
- Mia Myllymäki: Huomistarhuri
- Ilona Tomi: Muuria ei ole
- Tuomo Jäntti: Verso
- Johanna Laitila: Kanin hetkellä
Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)
Tässä oli todella lyhyet luvut, joista lähes joka toisessa näkökulmahenkilö vaihtuu Ingridin (vuonna 2084) ja Edlan (vuonna 2060) välillä. Edla oli hahmoista ainoa, josta pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa.
Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)
Edla kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen johdon päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopuminen. Nurjistuman, kuten ihmiset tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.
En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)
Ingrid puolestaan päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusmatkalle. Valtio lähettää aika ajoin ryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt. Metsälle syötetään ruumiita lepyttelymielessä. Ja välillä muurin ulkopuolelle tuomitaan myös edelleen elossa olevia ihmisiä. Tässä on hyödynnetty hienosti ilmastonmuutoksen seuraamuksia ja yhdistetty siihen aimo ripaus maagista realismia. Luonto on kollektiivinen, tietoinen olento, joka kärsii kipua, kun oksia katkotaan ja rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.
Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)
Maaginen realismi heittääkin lukijan todella oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys hänen havaintoihinsa? Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen.
Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan. (s. 298)
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Samankaltaista luettavaa:
- Jeff VanderMeer: Hävitys
- Jemina Kuisma: Terra Antiqua
- Mia Myllymäki: Huomistarhuri
- Ilona Tomi: Muuria ei ole
- Tuomo Jäntti: Verso
- Johanna Laitila: Kanin hetkellä
December 7, 2024
Tuntuu pahalta arvostella esikoiskirja näin, mutta ei mahda mitään. Asetelma on aika perusdystooppinen ja monen hehkuttama kieli taas ei toiminut minulle yhtään. Kieli oli jotenkin kikkailevaa, puuhastelevaa ja sievistelevää, etenkin teennäiset yhdyssanat tyylikeinona katkaisivat lukemisen flow'ni vähän väliä. Henkilöhahmot jäivät pinnallisiksi, eivätkä heidän onnettomat heteronormatiiviset monogaamiset ihastus- ja rakkaustarinansa (osittain mulkvistin kuuloisiin hahmoihin yksipuolisesti kohdistuen) koskettaneet. Jotenkin ei vaan yhtään uponnut minuun, vaikka moneen onkin uponnut. Pakotin itseni lukemaan teoksen loppuun.
March 6, 2025
Päräyttävä esikoisromaani luonnon hirmuisesta voimasta ja kostosta, mullistuneista kaupunkivaltioista ja rikkinäisestä luontosuhteesta.
Kahdessa aikatasossa elävien kahden naispäähenkilön kautta avataan sekä mullistusten aikaa metsän hyökättyä että miten uuteen maailmaan on sopeudettu.
Kuuluvainen sekoittaa tarinaan kiehtovasti ihmissuhteita, mytologiaa ja dystooppista maailmankuvaa.
Superhyvä.
Kahdessa aikatasossa elävien kahden naispäähenkilön kautta avataan sekä mullistusten aikaa metsän hyökättyä että miten uuteen maailmaan on sopeudettu.
Kuuluvainen sekoittaa tarinaan kiehtovasti ihmissuhteita, mytologiaa ja dystooppista maailmankuvaa.
Superhyvä.
November 8, 2024
En osaa valita 3, 4 ja 5 tähden välillä ni laitetaan nyt 4 jonkinlaisena kompromissin. Konsepti on mun mielestä mahtava ja jotenkin pääs samanlaiseen fiiliksee ku Nälkäpeliä lukiessa (dystopioita molemmat). Luonnon näkökulman käsitteleminen oli mun mielestä tosi virkistävää! Pientä kritiikkiä ehkä lukujen lyhyydestä ja cliffhangerien (liiallisesta?) käytöstä, ajoittain tuntu ku olisin "lukenut tiktok-kirjaa". Toki lyhyillä luvuilla sai vietyä molempia tarinoita eteenpäin toimivasti ja pidettyä lukijan kirjan äärellä :)
April 6, 2025
Taidokkaasti kirjoitettu ja rakennettu scifi-fantasia. Lyyrisen kielen käyttö loi tarinaan omanlaisensa tunnelman. Henkilöhahmot olivat mielestäni myös teoksen vahvempaa antia. Yhden tähden vähensin juonen hitaanlaisesta etenemisestä ja osittain hyvinkin kliseisestä kulusta. Lukisin Kuuluvaisen kirjoittamia kirjoja mieluusti enemmänkin.
July 13, 2025
viime kesänä kun alotin tätä, tää tuntu jotenkin tosi hitaalta ja tylsähköltä, ja mulla tuli aina parempiakin kirjoja luettavaks, joten tää sit vaan jäi. nyt kuitenkin kun tätä ”pakolla” jatkoin tänä kesänä, kun ei ollut mitään muutakaan kirjaa luettavaks, tää tuntukin aivan erilaiselta - paljon paremmalta kun muistin! en tiiä sit oliks se alku muka oikeesti tylsä (en luota enää itteeni) vai eikö vaan jostain muusta syystä napannu. jos viime kesänä oisin vaan jatkanu lukemista siitä mihin tän jätin, oisinko tykänny tästä yhtä paljon kun tänä kesänä? varmaankin. koska tää oli mulla vielä aivan alkutekijöissään kun keskeytin, mikä tietysti nyt jälkikäteen tuntuu oudolta, koska täähän oli tosi kiva ja kiinnostava kirja, ja eihän nyt yleensäkään se kirjan ihan alku vielä kovin paljoa kerro!
oli miten oli, lopulta ahminkin suurimman osan tästä yhtenä päivänä. mielenkiinto pysy kyllä koko ajan yllä ja kappaleet oli erittäin lyhyitä, mikä teki kirjasta nopealukuisen. olisin halunnut tän vielä jatkuvankin!
tää oli niin KAUNIS! mutta myös surullinen, dystopia kun on. kyllähän se ympäristön tilan heikkeneminen ahdistaa - kirja todellakin saa lukijan ajattelemaan. tää on oikeestaan tosi ajankohtainen: esille tulee riipaisevalla tavalla se, kuinka ihminen käsittää tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet normaaleiksi, koska ei ole nähnyt ja kokenut, millaista on ennen ollut. ihmiset ei tajua, että luonto on hupenemassa ja huvennutkin jo kovaa vauhtia. monet pitää itsestään selvänä esim. sitä, että kuukkeli on pohjoisen lintu, vaikka niitä on ennen esiintynyt eteläisintä Suomea myöten. siitä on vaan sen verran ”kauan” kun kuukkeli on etelästä hävinnyt, että kukaan ei enää muista asioiden olleen ennen toisin, ja nykyajan lapset tietysti luulee täysin normaaliksi, että kuukkelia esiintyy vaan pohjoisessa. ja että oravienkin määrä on romahtanut, vaikka tää nykyinen määrä tuntuukin niin ”normaalilta”. ihan mielenkiintoinen ilmiö. vaikka haitallinen sinänsä, koska se luo ihmisille illuusion siitä, että kaikki on hyvin ja että näinhän asiat on ennenkin olleet. mutta kun eivät ole; emme vaan ole nähneet niiden tilaa ennen. kun kyllähän Suomi on maailman metsäisin maa!!! kun Suomessahan on niin paljon metsää, että kun menee ulos ja katsoo ympärilleen niin siellähän niitä puita on vaikka kuinka paljon!!! (oli pakko heittää pienet ränttäykset tänne :D)
nyt takaisin asiaan Emilia.
niin joo, esimerkki kirjasta vielä äsköiseen liittyen: päähenkilö oli lapsena metsämuseossa käymisestä ihan innoissaan, koska se oli ainoa metsä, jonka hän sai tuntea - hän luuli, että siellä oli kaikki, koska ei ollut koskaan saanut nähdä enempää. tosiasiassa se oli kuitenkin pelkästään lasikuvun alle mahdutettu haalea muisto siitä, mitä joskus ennen oli ollut. se oli pelkkää teennäisyyttä, ilmastoinnin hurinaa ja kylteillä merkittyjä asioita, joihin saa tai ei saa koskea. pieniä kippoja, joista maistaa marjoja, hyönteisiä terraarioissa. talvea ei enää tietenkään ole olemassa, lumesta on kiellettyä puhuakin. I T K E N !!! 😭😭😭😭😭😭😭
tää kirja myös opettaa nauttimaan nykyhetkestä, koska tulevaisuudessa ei välttämättä oo asiat näinkään hyvin kuin nyt. silmät avautu vielä entisestään havainnoimaan luontoa ympärillämme (vaikka jo muutenkin teen sitä ihan rutkasti, mutta tuntuu etten siltikään tarpeeks!) ja olemaan kiitollinen tästä käsittämättömän upeasta asiasta, jonka ihastelemiseen meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus. harmillisesti nykyihmiset on niin vieraantuneita luonnosta, etteivät tajua olevansa osa sitä, vaan kuvittelevat olevansa sen yläpuolella. luonto koetaan saastaisena, uhkana. tällanen se tosin saattaa ollakin, jos tällä nykyisellä linjalla jatketaan. vähän toivonkin jopa salaa et luonto hyökkäis ihmisten kimppuun samalla lailla kun tässä kirjassa..
tästä vois sanoa vaikka kuinka paljon, jos vaan sais ajatuksiaan sanallistettua. mutta joo, yksiä parhaista kohdista tässä kirjassa oli ehdottomasti luontokuvaukset (joita oli paljon). ajoittain tosin maaginen realismi taipui liiankin maagiseks mun makuun, mut ei mitenkään häiritsevästi. ja ehkä tässä oli myös semmonen juttu et kirjan sanoma oli parempi kun itse juoni? mut en kyl enää oikeestaan tiiä tän mun luontosuhderänttäyksen jälkeen et mikä kaikki oli osa kirjaa ja mikä ei💀💀
mut siis oli myös jännä lukukokemus siltä kannalta, etten ollu oikeestaan kai ikinä ennen kunnolla scifiä lukenutkaan. ei ehkä mun lempigenreksi päässyt tän perusteella, mut todellakin voin suositella kyseisen kirjan lukemista kaikille - tää kyllä herättää väkisinkin ajatuksia mm. siitä luontosuhteestamme, eikä tätä heti unohda. tän lukemisen jälkeen teki ehdottomasti mieli mennä makaamaan keskelle metsää ja silitellä sammalmättäitä ja halata puita ja haistella suopursun lehtiä ja jäädä sinne. alas kapitalistinen järjestelmä ja maapallon tuhoajat!
ps. monta tuntia (!) tätä arvostelua kirjotettuani ja kirjaa mietittyäni aloin jo epäröimään et oliks tää sittenki viiden tähden kirja (alun perin mietin kolmen ja neljän tähden väliltä), mut ehkä se olikin vaan nää mun omat jatkopohdinnat jotka oli niin laatukamaa😜😜
pps. kello on kohta puolenyön, istun terassilla enkä haluu mennä nukkumaan. haluun vaan olla ulkona😩
ja lisäks löysin itteni taas niin syvältä eksistentiaalisista pohdinnoista luontoon liittyen, että tuntuu ihan väärältä olla älypuhelin kädessä ja kirjottaa tätä arvostelua.
oli miten oli, lopulta ahminkin suurimman osan tästä yhtenä päivänä. mielenkiinto pysy kyllä koko ajan yllä ja kappaleet oli erittäin lyhyitä, mikä teki kirjasta nopealukuisen. olisin halunnut tän vielä jatkuvankin!
tää oli niin KAUNIS! mutta myös surullinen, dystopia kun on. kyllähän se ympäristön tilan heikkeneminen ahdistaa - kirja todellakin saa lukijan ajattelemaan. tää on oikeestaan tosi ajankohtainen: esille tulee riipaisevalla tavalla se, kuinka ihminen käsittää tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet normaaleiksi, koska ei ole nähnyt ja kokenut, millaista on ennen ollut. ihmiset ei tajua, että luonto on hupenemassa ja huvennutkin jo kovaa vauhtia. monet pitää itsestään selvänä esim. sitä, että kuukkeli on pohjoisen lintu, vaikka niitä on ennen esiintynyt eteläisintä Suomea myöten. siitä on vaan sen verran ”kauan” kun kuukkeli on etelästä hävinnyt, että kukaan ei enää muista asioiden olleen ennen toisin, ja nykyajan lapset tietysti luulee täysin normaaliksi, että kuukkelia esiintyy vaan pohjoisessa. ja että oravienkin määrä on romahtanut, vaikka tää nykyinen määrä tuntuukin niin ”normaalilta”. ihan mielenkiintoinen ilmiö. vaikka haitallinen sinänsä, koska se luo ihmisille illuusion siitä, että kaikki on hyvin ja että näinhän asiat on ennenkin olleet. mutta kun eivät ole; emme vaan ole nähneet niiden tilaa ennen. kun kyllähän Suomi on maailman metsäisin maa!!! kun Suomessahan on niin paljon metsää, että kun menee ulos ja katsoo ympärilleen niin siellähän niitä puita on vaikka kuinka paljon!!! (oli pakko heittää pienet ränttäykset tänne :D)
nyt takaisin asiaan Emilia.
niin joo, esimerkki kirjasta vielä äsköiseen liittyen: päähenkilö oli lapsena metsämuseossa käymisestä ihan innoissaan, koska se oli ainoa metsä, jonka hän sai tuntea - hän luuli, että siellä oli kaikki, koska ei ollut koskaan saanut nähdä enempää. tosiasiassa se oli kuitenkin pelkästään lasikuvun alle mahdutettu haalea muisto siitä, mitä joskus ennen oli ollut. se oli pelkkää teennäisyyttä, ilmastoinnin hurinaa ja kylteillä merkittyjä asioita, joihin saa tai ei saa koskea. pieniä kippoja, joista maistaa marjoja, hyönteisiä terraarioissa. talvea ei enää tietenkään ole olemassa, lumesta on kiellettyä puhuakin. I T K E N !!! 😭😭😭😭😭😭😭
tää kirja myös opettaa nauttimaan nykyhetkestä, koska tulevaisuudessa ei välttämättä oo asiat näinkään hyvin kuin nyt. silmät avautu vielä entisestään havainnoimaan luontoa ympärillämme (vaikka jo muutenkin teen sitä ihan rutkasti, mutta tuntuu etten siltikään tarpeeks!) ja olemaan kiitollinen tästä käsittämättömän upeasta asiasta, jonka ihastelemiseen meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus. harmillisesti nykyihmiset on niin vieraantuneita luonnosta, etteivät tajua olevansa osa sitä, vaan kuvittelevat olevansa sen yläpuolella. luonto koetaan saastaisena, uhkana. tällanen se tosin saattaa ollakin, jos tällä nykyisellä linjalla jatketaan. vähän toivonkin jopa salaa et luonto hyökkäis ihmisten kimppuun samalla lailla kun tässä kirjassa..
tästä vois sanoa vaikka kuinka paljon, jos vaan sais ajatuksiaan sanallistettua. mutta joo, yksiä parhaista kohdista tässä kirjassa oli ehdottomasti luontokuvaukset (joita oli paljon). ajoittain tosin maaginen realismi taipui liiankin maagiseks mun makuun, mut ei mitenkään häiritsevästi. ja ehkä tässä oli myös semmonen juttu et kirjan sanoma oli parempi kun itse juoni? mut en kyl enää oikeestaan tiiä tän mun luontosuhderänttäyksen jälkeen et mikä kaikki oli osa kirjaa ja mikä ei💀💀
mut siis oli myös jännä lukukokemus siltä kannalta, etten ollu oikeestaan kai ikinä ennen kunnolla scifiä lukenutkaan. ei ehkä mun lempigenreksi päässyt tän perusteella, mut todellakin voin suositella kyseisen kirjan lukemista kaikille - tää kyllä herättää väkisinkin ajatuksia mm. siitä luontosuhteestamme, eikä tätä heti unohda. tän lukemisen jälkeen teki ehdottomasti mieli mennä makaamaan keskelle metsää ja silitellä sammalmättäitä ja halata puita ja haistella suopursun lehtiä ja jäädä sinne. alas kapitalistinen järjestelmä ja maapallon tuhoajat!
ps. monta tuntia (!) tätä arvostelua kirjotettuani ja kirjaa mietittyäni aloin jo epäröimään et oliks tää sittenki viiden tähden kirja (alun perin mietin kolmen ja neljän tähden väliltä), mut ehkä se olikin vaan nää mun omat jatkopohdinnat jotka oli niin laatukamaa😜😜
pps. kello on kohta puolenyön, istun terassilla enkä haluu mennä nukkumaan. haluun vaan olla ulkona😩
ja lisäks löysin itteni taas niin syvältä eksistentiaalisista pohdinnoista luontoon liittyen, että tuntuu ihan väärältä olla älypuhelin kädessä ja kirjottaa tätä arvostelua.
June 20, 2024
Linnea Kuuluvaisen esikoiskirja on mielenkiintoinen matka paitsi 2080-luvun dystooppiseen kaupunkivaltioon nykyään Turkuna tuntemanamme kaupungin maille myös ihmisen mieleen ja luontosuhteeseen. Ilmastonmuutos on lämmittänyt maapallon niin, että talvet ovat vain muistoja, ja 2060-luvulla metsät ovat hyökänneet ihmisiä vastaan. Nyt pieni retkikunta lähtee kaupunkivaltion muurien ulkopuolelle selvittämään, olisiko metsä jo lukuisista ihmisuhreista niin leppynyt, että ihmisten asutusta voisi sinne laajentaa.
Kuuluvainen luo uskottavasti oman maailmansa, joka lukijan on helppo uskoa todeksi. Metsän hyökkäyksen yksityiskohdat jäävät hieman hämärän peittoon, mutta selvää on - ilman varsinaista saarnaamista - että meidän aikamme ihmisten kestämättömät elintavat ovat olleet katastrofin takana. Teoksessa on myös mystisiä elementtejä, kun elämän, kuoleman ja metsän peiton väliset rajat selviävät tarinan edetessä.
Pidin kirjasta paljon ja olin vähällä antaa sille neljä tähteä. Pudotin kuitenkin kolmeen Kuuluvaisen valitseman rakenteen vuoksi, jossa seurataan vuorotellen 2060- ja 2080-luvun tapahtumia. Rakenne muuttui hyvin nopeasti niin toisteiseksi, että tapahtumiin ja henkilöihin paneutumisen sijaan se kutsui vain ahmimaan juonta eteenpäin. Sinänsä juoneen rakennettu koukku onnistui kyllä yllättämään.
Kuuluvainen luo uskottavasti oman maailmansa, joka lukijan on helppo uskoa todeksi. Metsän hyökkäyksen yksityiskohdat jäävät hieman hämärän peittoon, mutta selvää on - ilman varsinaista saarnaamista - että meidän aikamme ihmisten kestämättömät elintavat ovat olleet katastrofin takana. Teoksessa on myös mystisiä elementtejä, kun elämän, kuoleman ja metsän peiton väliset rajat selviävät tarinan edetessä.
Pidin kirjasta paljon ja olin vähällä antaa sille neljä tähteä. Pudotin kuitenkin kolmeen Kuuluvaisen valitseman rakenteen vuoksi, jossa seurataan vuorotellen 2060- ja 2080-luvun tapahtumia. Rakenne muuttui hyvin nopeasti niin toisteiseksi, että tapahtumiin ja henkilöihin paneutumisen sijaan se kutsui vain ahmimaan juonta eteenpäin. Sinänsä juoneen rakennettu koukku onnistui kyllä yllättämään.
July 4, 2024
3.5
tykkäsin tän konseptista ja siitä, et tää sijottu suomeen ja etenki turkuun + sen lähialueille. myös fantasian yhdistely dystopiaan oli cool! tää eteni helposti ja nopeesti. aikatasojen limittyminen ja kirjan loppu oli mun suosikkijuttuja tässä mut sit taas kaks aikatasoa oli muuten aika irrallisia ja tuntu vievän tilaa toisiltaan. niinpä hahmot tuntu jäävän aika pinnallisiks + romantiikkakiemurat oli tosi kliseisiä ja oisin pärjänny niitä ilman
tykkäsin tän konseptista ja siitä, et tää sijottu suomeen ja etenki turkuun + sen lähialueille. myös fantasian yhdistely dystopiaan oli cool! tää eteni helposti ja nopeesti. aikatasojen limittyminen ja kirjan loppu oli mun suosikkijuttuja tässä mut sit taas kaks aikatasoa oli muuten aika irrallisia ja tuntu vievän tilaa toisiltaan. niinpä hahmot tuntu jäävän aika pinnallisiks + romantiikkakiemurat oli tosi kliseisiä ja oisin pärjänny niitä ilman
January 14, 2025
Niin hyvä! Rakastan hyvin kuvailevaa tekstiä luonnosta ja sitä tässä teoksessa oli paljon! Mielenkiintoinen ja yllättäväkin juoni. Suosittelen!
July 27, 2025
Enpä osannu lopun juonenkäänteitä ennalta arvata, olipa tyydyttävä! Muutenki vahva tarina, maailmaan uppoutu helposti.
May 3, 2025
Tää vaatii kyllä sulattelua. Aika uskomaton tarina, joka tempaisi mukaansa paremmin ku mikään kirja vuosiin
Raakaa dystopiaa mutta kaunista kuvailua, paljon tunteita ja käänteitä. Koukuttavan kirjotustyylin ansiosta ahmin kirjaa tunteja kerrallaan ja myös itkin sen äärellä
”Mietin ihmisiä kauan ennen minua. Kaiken saaneita ja sen pilanneita.”
Raakaa dystopiaa mutta kaunista kuvailua, paljon tunteita ja käänteitä. Koukuttavan kirjotustyylin ansiosta ahmin kirjaa tunteja kerrallaan ja myös itkin sen äärellä
”Mietin ihmisiä kauan ennen minua. Kaiken saaneita ja sen pilanneita.”
December 8, 2024
This is a totally unprofessional opinion. Maybe I should like this more. But I didn’t.
Finnish environment scifi, umm yeah well. Here we go: Some logical errors on the timeline and plot itself, flat(ish) and /or cliché characters. Irritating melodrama.
Important topic but literature must be be more than a semi pathetic environment manifest or sth that takes thoughts into Jeff Vandermeers annihilation being not enough on it’s own.
Finnish environment scifi, umm yeah well. Here we go: Some logical errors on the timeline and plot itself, flat(ish) and /or cliché characters. Irritating melodrama.
Important topic but literature must be be more than a semi pathetic environment manifest or sth that takes thoughts into Jeff Vandermeers annihilation being not enough on it’s own.
July 3, 2024
Todella hyvä. Kaksi tarinaa nivoutuu lopulta yllättävällä tavalla yhteen. Kieli oli kirjassa välillä jännän mehukasta. Viimeiset reilu kaksisataa sivua meni sairaspäivänä hujauksessa, enkä edes ollut tietoinen että sivujenahmiminen on minussa vielä olemassa. Lopussa tuli luopumisitku, ja se on aina hyvän kirjan merkki.
July 30, 2024
Vau! Nyt oli hyvä!
Ihmettelen, miten alle 30-vuotias on voinut kirjoittaa näin laadukasta tekstiä! En ole vielä Emmi Itärantaa lukenut, mutta vähän luulen, että Linnea Kuuluvainen (synt. 1996) pesee Emmin 6-0. :-) No, voin olla väärässäkin.
Tarina sijoittuu kahteen eri aikaan, vuosiin 2060 ja 2084 ja pääosissa kummassakin ajanjaksossa on parikymppinen nuori nainen. Dystopiahan siis on kyseessä. Luonto on saanut ihmisestä viimein tarpeekseen ja hyökännyt ihmisten ja kaupunkien kimppuun. Vuonna 2060 Turun diktaattoriksi julistautunut pormestari puolestaan julistaa sodan luontoa vastaan. Vuoteen 2084 sijoittuvassa osiossa sitten ollaan maailmassa, jossa Suomessa on jäljellä enää yksi muurein luonnosta eristetty kaupunkivaltio, entinen Turku.
Romaani etenee niin, että vuorokappalein ollaan vuodessa 2060 ja seurataan Edlan tarinaa ja sitten taas ollaan vuodessa 2084 ja ääneen pääsee Ingrid. Paikkana siis kaupunkivaltio Turku.
Maagisen puolelle mennään osin ja hetkeksi jopa ihan kauhun (metsän hyökkäys) puolelle. Kieli on välillä todella kiehtovaa ja tavallisuudesta poikkeavaa, mutta onneksi ei koko ajan, vaan kirjailija "säännöstelee" sitä. Vai mitä tuumaatte tällaisista lauseista.
"Yritän päätellä, kyteekö muissa samaa pelonmahtia... Kutsuttujen varjot vääntelehtivät railoisella maalla. Minä hetkenä hyvänsä siluettien tummaan voisi puskea kutsumatonta vihreää."
"Illan kelta läikkyy oksistojen ikeessä."
"Matelevan kellonkierron tullessa päätökseensä ja ajan lyödessä tasaa..."
Lopussa on oikein hyvä kieppi (Hesarin kriitikon käyttämä termi). Itsekin mietin tarinan edetessä, että kuka on nyt sukua kenellekin tai kenen kanssa tekemisissä. Ja hienostihan vuosien 2060 ja 2084 tarinat kietoutuvat yhteen.
Miinusta Hesarin kriitikon tapaan esim. Ingridin ja Oton suhteesta, ihan tarpeeton sivupolku. Ja kyllähän jotkut henkilöistä jäävät vähän statistin asemaan, kuten Hesarin kriitikkokin toteaa.
Itseäni vaivasi pitkään myös "ajatusnauha-temppu" ja se, oliko kyseessä oikea nauha vai mielikuvatekniikka. Onneksi sitäkin vähän avattiin, mutta ei mielestäni ihan täysin.
Niin ja sitten yhdessä kohtaa tulee vastaan se, että onko metsän peitossa kyse vain hallusinaatiosta. Tämä kohta tulee aika yllättäen ja lyhyesti vastaan ja siihen ei enää palata.
Loppu on oikein kaunis ja sai kyyneleen silmäkulmaan. Tiedättekö sen kuolinvärssyn, jossa sanotaan jotain tyyliin "en ole poissa vaan luoksenne saavun jokaisen nousevan aamun" jne. tms. No, Kuuluvainen sanoo tämän vielä voimakkaammin ja hienommin ja kauniimmin ja lohdullisemmin.
Ei tämä ihan siihen vitoseen vielä mene, mutta nelonen on mielestäni liian vähän (koska loppu kosketti kauneudellaan), joten sanotaan 4,2/5.
Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto (2024).
Ihmettelen, miten alle 30-vuotias on voinut kirjoittaa näin laadukasta tekstiä! En ole vielä Emmi Itärantaa lukenut, mutta vähän luulen, että Linnea Kuuluvainen (synt. 1996) pesee Emmin 6-0. :-) No, voin olla väärässäkin.
Tarina sijoittuu kahteen eri aikaan, vuosiin 2060 ja 2084 ja pääosissa kummassakin ajanjaksossa on parikymppinen nuori nainen. Dystopiahan siis on kyseessä. Luonto on saanut ihmisestä viimein tarpeekseen ja hyökännyt ihmisten ja kaupunkien kimppuun. Vuonna 2060 Turun diktaattoriksi julistautunut pormestari puolestaan julistaa sodan luontoa vastaan. Vuoteen 2084 sijoittuvassa osiossa sitten ollaan maailmassa, jossa Suomessa on jäljellä enää yksi muurein luonnosta eristetty kaupunkivaltio, entinen Turku.
Romaani etenee niin, että vuorokappalein ollaan vuodessa 2060 ja seurataan Edlan tarinaa ja sitten taas ollaan vuodessa 2084 ja ääneen pääsee Ingrid. Paikkana siis kaupunkivaltio Turku.
Maagisen puolelle mennään osin ja hetkeksi jopa ihan kauhun (metsän hyökkäys) puolelle. Kieli on välillä todella kiehtovaa ja tavallisuudesta poikkeavaa, mutta onneksi ei koko ajan, vaan kirjailija "säännöstelee" sitä. Vai mitä tuumaatte tällaisista lauseista.
"Yritän päätellä, kyteekö muissa samaa pelonmahtia... Kutsuttujen varjot vääntelehtivät railoisella maalla. Minä hetkenä hyvänsä siluettien tummaan voisi puskea kutsumatonta vihreää."
"Illan kelta läikkyy oksistojen ikeessä."
"Matelevan kellonkierron tullessa päätökseensä ja ajan lyödessä tasaa..."
Lopussa on oikein hyvä kieppi (Hesarin kriitikon käyttämä termi). Itsekin mietin tarinan edetessä, että kuka on nyt sukua kenellekin tai kenen kanssa tekemisissä. Ja hienostihan vuosien 2060 ja 2084 tarinat kietoutuvat yhteen.
Miinusta Hesarin kriitikon tapaan esim. Ingridin ja Oton suhteesta, ihan tarpeeton sivupolku. Ja kyllähän jotkut henkilöistä jäävät vähän statistin asemaan, kuten Hesarin kriitikkokin toteaa.
Itseäni vaivasi pitkään myös "ajatusnauha-temppu" ja se, oliko kyseessä oikea nauha vai mielikuvatekniikka. Onneksi sitäkin vähän avattiin, mutta ei mielestäni ihan täysin.
Niin ja sitten yhdessä kohtaa tulee vastaan se, että onko metsän peitossa kyse vain hallusinaatiosta. Tämä kohta tulee aika yllättäen ja lyhyesti vastaan ja siihen ei enää palata.
Loppu on oikein kaunis ja sai kyyneleen silmäkulmaan. Tiedättekö sen kuolinvärssyn, jossa sanotaan jotain tyyliin "en ole poissa vaan luoksenne saavun jokaisen nousevan aamun" jne. tms. No, Kuuluvainen sanoo tämän vielä voimakkaammin ja hienommin ja kauniimmin ja lohdullisemmin.
Ei tämä ihan siihen vitoseen vielä mene, mutta nelonen on mielestäni liian vähän (koska loppu kosketti kauneudellaan), joten sanotaan 4,2/5.
Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto (2024).
June 25, 2025
Kirja on kahdeksas fantasiaromaani ja neljäs dystopiakuvaus, jonka olen lukenut tänä vuonna. Siihen nähden onnistunut kirja, joka omassa erilaisuudessaan vältti molempien genrejen yliannostuksen.
Toisaalta ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joka täyttää Helmetin lukuhaasteen kohdan "8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä". Tosin muuten kirjan kansi on äärettömän ruma.
Tapahtumat ja kerronta ovat ilahduttavan kehollisia. Otteita heti ensimmäiseltä sivulla "Avaan kestokuoren sinetin varovasti kuorimaveitsellä, johon on takertunut kuivuneita muistoja perunankuorista. Valkeaan tuhriintuu mullan aavistuksia, ja suuhuni ryöpsähtää kosteaa himoa." -- "Pelko hiipii kireydeksi suupieliini ja rypyiksi kulmieni väliin."
Myös muistot ja muistaminen on kehollistettu, kun toinen päähenkilöistä käyttää ajatusnauha-tekniikkaa, jonka kuvaus on moninpaikoin varsin hämmentävän fyysistä. Näin jälkikäteen ajatellen ratkaisu sopi kerrontaan hyvin, vaikka monin paikoin oudouksuin ratkaisua lukemisen aikana. Se kuvaa mielestäni onnistuneesti tunteiden ja muistojen epäselvää ja epäluotettavaa sekamelskaa.
Kirjassa on myös varsin vahva feministinen eetos, mutta onneksi molemmat kirjan naispäähenkilöt ovat kiitettävän inhimillisä ja harmaasävyisiä. Myös kerronnan fyysisyys ja toiminnallisuus tuo feministiseen sanomaan mielekästä näkökulmaa. Toisaalta teoksen mieshahmot on ehkä jätetty provosoivan tarkoituksella ohuiksi statisteiksi, vaikka muutama juonen kannalta katalyyttinen mieshahmo kirjassa onkin.
Tapahtumien sijoittamisesta Turkuun aineeton lisäpistemerkintä, vaikka seutua varsin heikosti tuntevana se ei minulle varsinaisesti mitään lisää antanutkaan.
Vahva 3,5/5 eli parempi kuin tämän vuoden fantasialukupinossa olleet Kudottujen kujien kaupunki & Surunhauras, lasinterävä, mutta en raaski antaa täyttä neljää tähteä Goodreadsin asteikolla.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat Ronja ryövärintyttären luontoa syleilevälle kerronnalle vastapainoa.
Toisaalta ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joka täyttää Helmetin lukuhaasteen kohdan "8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä". Tosin muuten kirjan kansi on äärettömän ruma.
Tapahtumat ja kerronta ovat ilahduttavan kehollisia. Otteita heti ensimmäiseltä sivulla "Avaan kestokuoren sinetin varovasti kuorimaveitsellä, johon on takertunut kuivuneita muistoja perunankuorista. Valkeaan tuhriintuu mullan aavistuksia, ja suuhuni ryöpsähtää kosteaa himoa." -- "Pelko hiipii kireydeksi suupieliini ja rypyiksi kulmieni väliin."
Myös muistot ja muistaminen on kehollistettu, kun toinen päähenkilöistä käyttää ajatusnauha-tekniikkaa, jonka kuvaus on moninpaikoin varsin hämmentävän fyysistä. Näin jälkikäteen ajatellen ratkaisu sopi kerrontaan hyvin, vaikka monin paikoin oudouksuin ratkaisua lukemisen aikana. Se kuvaa mielestäni onnistuneesti tunteiden ja muistojen epäselvää ja epäluotettavaa sekamelskaa.
Kirjassa on myös varsin vahva feministinen eetos, mutta onneksi molemmat kirjan naispäähenkilöt ovat kiitettävän inhimillisä ja harmaasävyisiä. Myös kerronnan fyysisyys ja toiminnallisuus tuo feministiseen sanomaan mielekästä näkökulmaa. Toisaalta teoksen mieshahmot on ehkä jätetty provosoivan tarkoituksella ohuiksi statisteiksi, vaikka muutama juonen kannalta katalyyttinen mieshahmo kirjassa onkin.
Tapahtumien sijoittamisesta Turkuun aineeton lisäpistemerkintä, vaikka seutua varsin heikosti tuntevana se ei minulle varsinaisesti mitään lisää antanutkaan.
Vahva 3,5/5 eli parempi kuin tämän vuoden fantasialukupinossa olleet Kudottujen kujien kaupunki & Surunhauras, lasinterävä, mutta en raaski antaa täyttä neljää tähteä Goodreadsin asteikolla.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat Ronja ryövärintyttären luontoa syleilevälle kerronnalle vastapainoa.
March 25, 2025
Kirja sijoittuu dystooppiseen Turkuun ja tää on huikea ratkaisu. Ollaan totuttu lukemaan dystopiaa esim. Amerikkaa muistuttavista miljöistä, jolloin aihe ei tule lähelle. Nyt suorastaan hätkähdin joka kerran kuin Turku - Valtio - mainittiin. Kirja on kunnianhimoinen ja kekseliäs.
Metsänpeitonpillereistä ja perunakarkeista ja sen sellaisesta tykkäsin.
Mutta...
Kirja seuraa kahta aikajanaa tulevaisuudessa, näillä janoilla on parinkymmenen vuoden ero ja eri päähenkilöt sekä eri ympäristö. En erottanut lukuja toisistaan. Tekstin rytmi, tyyli, sanasto, kuvasto pysyvät samana. Lyhyet kappaleet seuraavat toisiaan ilman tunnelman kiristymistä tai rytminvaihtoa.
Toinen tarinalinjoista on hyvin ahdistava gileadmaisine piirteineen. Tälle aikajanalle annetaan yhtä paljon tilaa kuin päätarinalle, eikä toivonpilkahdustakaan näy.
Kieltä kiitellään runsaasti muissa arvioissa ja onkin mukavaa että se on monille mieleen. Omaan makuuni se on päälleliimatun koukeroista, en juuri liioittele kun sanon, että lähes joka lause on lyyrinen kielikuva. Kieli etäännyttää minua tarinasta, jään tuskaisena siihen kiinni.
"Hän pureskelee huultaan niin kovaa että siihen puhkeaa railo, josta tihkuu rautaista punaa."
"--Aala sanoo äänessään kiven kovaa ja metsän raskasta."
Eniten kiinnittää huomiota "ahnas" ja "nytkäyttely" joita kustannustoimittaja ei jostain syystä raaskinut vähentää.
Gummerus maalailee kirjassa olevan jotain samaa kuin Vainajaisissa. En löydä yhtäläisyyksiä.
Sijoittuakseen vuoteen 2084 kirjan henkilöt ovat hämmästyttävän binäärisiä heteroita.
Hurjasti potentiaalia ja kunnianhimoa, näistä hattu päästä. Jään odottelemaan mitä kirjailija seuraavaksi keksii.
Metsänpeitonpillereistä ja perunakarkeista ja sen sellaisesta tykkäsin.
Mutta...
Kirja seuraa kahta aikajanaa tulevaisuudessa, näillä janoilla on parinkymmenen vuoden ero ja eri päähenkilöt sekä eri ympäristö. En erottanut lukuja toisistaan. Tekstin rytmi, tyyli, sanasto, kuvasto pysyvät samana. Lyhyet kappaleet seuraavat toisiaan ilman tunnelman kiristymistä tai rytminvaihtoa.
Toinen tarinalinjoista on hyvin ahdistava gileadmaisine piirteineen. Tälle aikajanalle annetaan yhtä paljon tilaa kuin päätarinalle, eikä toivonpilkahdustakaan näy.
Kieltä kiitellään runsaasti muissa arvioissa ja onkin mukavaa että se on monille mieleen. Omaan makuuni se on päälleliimatun koukeroista, en juuri liioittele kun sanon, että lähes joka lause on lyyrinen kielikuva. Kieli etäännyttää minua tarinasta, jään tuskaisena siihen kiinni.
"Hän pureskelee huultaan niin kovaa että siihen puhkeaa railo, josta tihkuu rautaista punaa."
"--Aala sanoo äänessään kiven kovaa ja metsän raskasta."
Eniten kiinnittää huomiota "ahnas" ja "nytkäyttely" joita kustannustoimittaja ei jostain syystä raaskinut vähentää.
Gummerus maalailee kirjassa olevan jotain samaa kuin Vainajaisissa. En löydä yhtäläisyyksiä.
Sijoittuakseen vuoteen 2084 kirjan henkilöt ovat hämmästyttävän binäärisiä heteroita.
Hurjasti potentiaalia ja kunnianhimoa, näistä hattu päästä. Jään odottelemaan mitä kirjailija seuraavaksi keksii.
June 18, 2024
3,5 tähteä. Mielenkiintoinen yhdistelmä Handmaid’s talea ja Jeff VanDerMeerin Hävitystä. Eli löytyi sekä perinteisempiä dystopian elementtejä ihmisten ja varsinkin naisten oikeuksien rajoittamisineen, että “luonto iskee takaisin” -teemaa. En itse oikein välitä kovin karuista dystopioista, ja varsinkin näitä naisten-ankeutus-tarinoita on tosi ahdistavaa lukea, tai tässä tapauksessa kuunnella. Onneksi tässä nyt ei kuitenkaan vellottu pelkästään totalitarismissa, vaan mukana oli myös paljon metsää ja luontoa, vaikka ei siellä pöpelikössäkään nyt mitenkään erityisen mukavat oltavat olleet kun itikat söi ja karhut hiippaili ja navasta kasvoi sammalta.
Hahmona Edla oli oikeasteen kiinnostavampi, mutta Ingridin tarina oli jännempää seurattavaa koska siellä metsässä se tarinan olennaisempi osa kuitenkin tapahtui. Pidin todella paljon siitä miten metsä ja luonto oli kuvattu ja miten puut ja kasvit toimivat tarinassa, miten ne olivat oikeasti vaarallisia ja vihaisia. Kirjan kieliasu oli ajoittain makuuni hieman liian runollista tai vähän semmoista erikoisuudentavoittelu-henkistä, mutta siihen tottui kun tarina alkoi viedä mennessään. Hahmot jäivät näin hahmovetoiselle lukijalle hieman ohuiksi, mutta tän kirjan tärkein aspekti oli kuitenkin tuo luontoteema joka oli toteutettu hyvin ja originellisti. Eli suosittelen tätä kyllä kaikille metsä- ja luontoaiheisten spefien ystäville, ja miksei normokirjallisuuden faneillekin.
Hahmona Edla oli oikeasteen kiinnostavampi, mutta Ingridin tarina oli jännempää seurattavaa koska siellä metsässä se tarinan olennaisempi osa kuitenkin tapahtui. Pidin todella paljon siitä miten metsä ja luonto oli kuvattu ja miten puut ja kasvit toimivat tarinassa, miten ne olivat oikeasti vaarallisia ja vihaisia. Kirjan kieliasu oli ajoittain makuuni hieman liian runollista tai vähän semmoista erikoisuudentavoittelu-henkistä, mutta siihen tottui kun tarina alkoi viedä mennessään. Hahmot jäivät näin hahmovetoiselle lukijalle hieman ohuiksi, mutta tän kirjan tärkein aspekti oli kuitenkin tuo luontoteema joka oli toteutettu hyvin ja originellisti. Eli suosittelen tätä kyllä kaikille metsä- ja luontoaiheisten spefien ystäville, ja miksei normokirjallisuuden faneillekin.
April 24, 2025
"Haluat minut kasviesi maaksi, versomaan juuria. -- Silmäripseni terälehdiksi, vartaloni kuopat lammiksi. Haluat minut turpeesi turvaan, puroihisi solisemaan, lauluiksi lintujen rintaan."
Tavallaan erilainen kirja kuin mitä odotin, mutta tän pariin kyl oli helppo istahtaa pienen lukutauon jälkeen. Teoksessa metsä kietoutuu ihmisyyden, poliittisesti apaattisen yhteisön ja vaiettujen kysymysten ympärille. Tyyliltään Metsän peitto muistuttaa kuvailun runsaudessa Katja Ketun Yöperhosta ja yksinkertaisuudessa Japanin nykykirjailijoita. Tykkäsin tän kirjan raskaasta poljennosta ja fantastisista elementeistä, joissa metsä muistuttaa olemassaolostaan työntymällä iholle. Herättää halun päästä metsään ja muistamaan sen olevan etuoikeus!
Tavallaan erilainen kirja kuin mitä odotin, mutta tän pariin kyl oli helppo istahtaa pienen lukutauon jälkeen. Teoksessa metsä kietoutuu ihmisyyden, poliittisesti apaattisen yhteisön ja vaiettujen kysymysten ympärille. Tyyliltään Metsän peitto muistuttaa kuvailun runsaudessa Katja Ketun Yöperhosta ja yksinkertaisuudessa Japanin nykykirjailijoita. Tykkäsin tän kirjan raskaasta poljennosta ja fantastisista elementeistä, joissa metsä muistuttaa olemassaolostaan työntymällä iholle. Herättää halun päästä metsään ja muistamaan sen olevan etuoikeus!
August 18, 2024
Metsän peitto on kauniisti kirjoitettu kokonaisuus, joka kuvaa tulevaisuuden ekodystopiaa. Tapahtumanäyttämöksi on valikoitunut Turku, mikä on virkistävää. Tarina ei ole suorastaan mullistava, vaan sen hienous perustuu osuviin sanavalintoihin ja vaivattomaan kerrontaan. Kahden aikatason kohtalot kutoutuvat yhteen saumattomasti.
Tiivistettynä: tapahtumat eivät suorastaan imaise mukaansa, mutta kirja pitää silti otteessaan Linnea Kuuluvaisen terävien huomioiden ansiosta.
Tiivistettynä: tapahtumat eivät suorastaan imaise mukaansa, mutta kirja pitää silti otteessaan Linnea Kuuluvaisen terävien huomioiden ansiosta.
December 30, 2024
tää oli kyllä hyvä!! :) ainut miikka itelle oli että loppu oli tosi hätänen.
April 20, 2025
En katso luontoa enää samalla tavalla kuin ennen.
April 6, 2024
Mielenkiintoinen kirja, jossa liikutaan kahdessa eri pääaikatasossa tulevaisuuden Turussa / Valtiossa. Luonto on ottanut vallan ja mitä siitä seuraa. Onko ihmisen mahdollista olla osa luontoa, olla osa luontoa sitä kunnioittaen? Näitä kysymyksiä pohditaan. Kirja piti otteessaan ja on mielestäni kaunis kirja. Metsän peitto on myös kirja äidin / vanhemman rakkaudesta. Kirja, jonka lukemista suosittelen.
June 2, 2024
Hieno esikoinen, jonka kieli on kaunista ja jonka maailma on varsin vakuuttavasti rakennettu. Tarina koukuttikin! Jonkin verran logiikan heikkoja kohtia ja aukkoja on tarinaan kuitenkin jäänyt, ja runsas henkilöhahmokaarti koostuu pitkälti yksipuolisista hahmoista, joita ei opi kunnolla tuntemaan. Lisäksi tästä romaanista voisi koota esimerkin jokaiseen suomen kielen symmetriavirhekategoriaan, ja lukiessa ärsytti vietävästi, ettei esim. kustannustoimittaja ole näitä kömpelyyksiä muuten niin kauniista kielestä onnistunut siivoamaan.
February 19, 2025
Lunta on satanut viimeksi tammikuussa 2034, Turusta on tullut Muurin ympäröimä totalitaarinen kaupunkivaltio. Lisääntyminen on ankarasti säädeltyä, samoin vesi, ruoka ja kansalaisten, etenkin naisten, koko elämä. Muurin ulkopuolella velloo vihamielinen Metsä, joka on riehaantunut ja alkanut iskeä takaisin vuosisatojen riiston jälkeen.
Kirjassa eletään kahdessa aikatasossa, 2060- ja 2080-luvuilla ja seurataan kahden eri naisen kohtaloita. Edla on menossa perheensä kanssa äänestämään, kun metsä hyökkää, tuhoaa Turun ja syöksee kaupungin kaaokseen, mikä taas avaa äärilaidan totalitaristipopulistille portin täydelliseen diktatuuriin, Valtioon. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ingrid liittyy tutkimusryhmään, joka lähtee Muurin ulkopuolelle kartoittamaan kasveja ja vesistöjä ja sitä josko ihmisruumiilla ruokittu ja lepytelty Metsä sallisi lähitulevaisuudessa ihmisten jälleen kulkea maillaan.
Kirjassa liikutaan paljon Karevansuon maisemissa, jotka on itselleni hyvin tuttuja, ja oli samaan aikaan helppoa ja hurjaa ajatella niitä ikiaikaisena, pelottavanakin luonnonvoimana. Metsä pahantahtoisena ja vihaisena entiteettinä on ylipäätään tosi kiehtova ja mielenkiintoinen, ihan parasta koko kirjassa. Silti vaan luonto jää pahimmillaankin julmuudessa ihmiselle toiseksi.
Kirja kieli on kaunista ja uniikkia, ja aluksi aika ihastuttavaa. Pikkuhiljaa sanakikkailua alkaa kuitenkin olla ihan likaa ja se alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta ja väkinäiseltä. Luvut on todella lyhyitä ja jatkuva pomppiminen henkilöiden ja tapahtumien välillä häiritsee ja estää aika tehokkaasti tarinaan syventymisen tai kiinnostumisen kummastakaan päähenkilöstä. Lisäksi lähes kaikki luvut päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja tää alkaa puuduttaa niin ettei ne cliffhangeritkaan enää kiinnosta. Ja en edes aloita tähän jostain syystä tungetusta, ihan typerästä ja irrallisesta romanssista. Miten syvälle metsään pitää mennä ettei tarvii katella jotain turhanpäiväistä fuckboita.
Ihmisen ja luonnon suhteen ja yhteiskunnan romahtamisen ohella tää tarkastelee totalitarismiin vajoamista ja erityisesti naisten oikeuksien rajoittamista, ei siis mitään uutta auringon alla, mutta onnistuu käsittelemään puhkikaluttua teemaa omanlaisellaan otteella.
Oikein hyvä kirja, jonka ideasta olisi ollut myös erinomaiseksi. Mutta hieno esikoisteos, jään mielenkiinnolla odottamaan mitä kirjailijalta tulee seuraavaksi!
Kirjassa eletään kahdessa aikatasossa, 2060- ja 2080-luvuilla ja seurataan kahden eri naisen kohtaloita. Edla on menossa perheensä kanssa äänestämään, kun metsä hyökkää, tuhoaa Turun ja syöksee kaupungin kaaokseen, mikä taas avaa äärilaidan totalitaristipopulistille portin täydelliseen diktatuuriin, Valtioon. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ingrid liittyy tutkimusryhmään, joka lähtee Muurin ulkopuolelle kartoittamaan kasveja ja vesistöjä ja sitä josko ihmisruumiilla ruokittu ja lepytelty Metsä sallisi lähitulevaisuudessa ihmisten jälleen kulkea maillaan.
Kirjassa liikutaan paljon Karevansuon maisemissa, jotka on itselleni hyvin tuttuja, ja oli samaan aikaan helppoa ja hurjaa ajatella niitä ikiaikaisena, pelottavanakin luonnonvoimana. Metsä pahantahtoisena ja vihaisena entiteettinä on ylipäätään tosi kiehtova ja mielenkiintoinen, ihan parasta koko kirjassa. Silti vaan luonto jää pahimmillaankin julmuudessa ihmiselle toiseksi.
Kirja kieli on kaunista ja uniikkia, ja aluksi aika ihastuttavaa. Pikkuhiljaa sanakikkailua alkaa kuitenkin olla ihan likaa ja se alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta ja väkinäiseltä. Luvut on todella lyhyitä ja jatkuva pomppiminen henkilöiden ja tapahtumien välillä häiritsee ja estää aika tehokkaasti tarinaan syventymisen tai kiinnostumisen kummastakaan päähenkilöstä. Lisäksi lähes kaikki luvut päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja tää alkaa puuduttaa niin ettei ne cliffhangeritkaan enää kiinnosta. Ja en edes aloita tähän jostain syystä tungetusta, ihan typerästä ja irrallisesta romanssista. Miten syvälle metsään pitää mennä ettei tarvii katella jotain turhanpäiväistä fuckboita.
Ihmisen ja luonnon suhteen ja yhteiskunnan romahtamisen ohella tää tarkastelee totalitarismiin vajoamista ja erityisesti naisten oikeuksien rajoittamista, ei siis mitään uutta auringon alla, mutta onnistuu käsittelemään puhkikaluttua teemaa omanlaisellaan otteella.
Oikein hyvä kirja, jonka ideasta olisi ollut myös erinomaiseksi. Mutta hieno esikoisteos, jään mielenkiinnolla odottamaan mitä kirjailijalta tulee seuraavaksi!
August 26, 2025
Dystopia on sinänsä vaikea laji, koska siinä usein hahmot jäävät syrjään, ja yhteiskunnallinen skenaario on pääasia. Tämä voi olla ihan ok jos skenraario on tarpeeksi kiinnostava. Hahmot voivat olla vain arkkityyppejä / subjektipositioita ja tämäkin voi olla ok. Tämä kirja kuitenkin epäonnistuu siinä mihin pyrkii, monella tavalla.
Jos haluamme sinänsä tarinan siitä, että luonto on ikään kuin entiteettinä muuttunut aktiiviseksi ihmisen näkökulmasta vihamieliseksi toimijaksi, joka pyrkii jotenkin syömään / tuhoamaan ihmiset, ja ihmiset elävät siltä eristyksissä, mutta sitten löytyy joku turbohyvis joka osoittaa että vastakkainasettelu luonnon kanssa on kaikesta huolimatta turhaa ja ihmisten pitäisi löytää tämä hostiiliksi muuttunut luonto uudelleen, tästä ON JO ERINOMAINEN tarina ja se on nausicäa.
Koska tämä ei tee samoja asioita vaikka yrittää, tämä jää epätyydyttäväksi ja epäjohdonmukaiseksi. Ensinnäkin, nausicaä päähenkilönä on lähes kristushahmo, täysin poikkeuksellinen kaikkiin muihin verrattuna (en sano että hyvä hahmo), osoittaa millaisella täysin poikkeuksellisella itsensä uhraavalla rakkaudellisella asenteella voi löytää yhteyden jopa ohmuihin. Ja luonto siinä on hyvin "paha" ihmisen näkökulmasta, kirjaimellisesti toksinen kaikkialla, ohmut syö kaiken jne., siitä huolimatta nausicaä näkee myrkkymeressä kauneutta.
Sille, miksi tämän kirjan päähenkilöstä oli tulla jokin ihmeellinen metsän hengen kanssa yhteen sulautuva vapahtaja, ei ollut mitään järkevää selitystä. Hän oli joku ihan tavallinen tyyppi. Hän vain sattui olemaan jokin metsän hengen valittu tms yms. Tai sitten ikään kuin osoittaa että hei kuka tahansa teistä tavallisista ihmisistä olisi voinut huomata ettei metsä olekaan paha vaan hyvä. Hän ei ole toimija eikä persoona.
Myös kerronnallisesti pitkäveteinen. Liikaa paikallaanjunnaamista vaikka toki se oli osin idea. Myöskin edlan hahmon tavallisuuden problemaattisuus, ja se kuinka hänestä tulee naismarttyyri äitijumalatar hahmo, sukupuolitetut metaforat, naisen position redusoiminen synnytykseen ja äitiyteen, ja tämän fetisoiva pyhittäminen jne. Lopettakaa jo.
(sivuhuomio tässä muurit ovat turun kehätien ympärillä vaihtelun vuoksi mutta samalla tagilla mennään)
Jos haluamme sinänsä tarinan siitä, että luonto on ikään kuin entiteettinä muuttunut aktiiviseksi ihmisen näkökulmasta vihamieliseksi toimijaksi, joka pyrkii jotenkin syömään / tuhoamaan ihmiset, ja ihmiset elävät siltä eristyksissä, mutta sitten löytyy joku turbohyvis joka osoittaa että vastakkainasettelu luonnon kanssa on kaikesta huolimatta turhaa ja ihmisten pitäisi löytää tämä hostiiliksi muuttunut luonto uudelleen, tästä ON JO ERINOMAINEN tarina ja se on nausicäa.
Koska tämä ei tee samoja asioita vaikka yrittää, tämä jää epätyydyttäväksi ja epäjohdonmukaiseksi. Ensinnäkin, nausicaä päähenkilönä on lähes kristushahmo, täysin poikkeuksellinen kaikkiin muihin verrattuna (en sano että hyvä hahmo), osoittaa millaisella täysin poikkeuksellisella itsensä uhraavalla rakkaudellisella asenteella voi löytää yhteyden jopa ohmuihin. Ja luonto siinä on hyvin "paha" ihmisen näkökulmasta, kirjaimellisesti toksinen kaikkialla, ohmut syö kaiken jne., siitä huolimatta nausicaä näkee myrkkymeressä kauneutta.
Sille, miksi tämän kirjan päähenkilöstä oli tulla jokin ihmeellinen metsän hengen kanssa yhteen sulautuva vapahtaja, ei ollut mitään järkevää selitystä. Hän oli joku ihan tavallinen tyyppi. Hän vain sattui olemaan jokin metsän hengen valittu tms yms. Tai sitten ikään kuin osoittaa että hei kuka tahansa teistä tavallisista ihmisistä olisi voinut huomata ettei metsä olekaan paha vaan hyvä. Hän ei ole toimija eikä persoona.
Myös kerronnallisesti pitkäveteinen. Liikaa paikallaanjunnaamista vaikka toki se oli osin idea. Myöskin edlan hahmon tavallisuuden problemaattisuus, ja se kuinka hänestä tulee naismarttyyri äitijumalatar hahmo, sukupuolitetut metaforat, naisen position redusoiminen synnytykseen ja äitiyteen, ja tämän fetisoiva pyhittäminen jne. Lopettakaa jo.
(sivuhuomio tässä muurit ovat turun kehätien ympärillä vaihtelun vuoksi mutta samalla tagilla mennään)
August 28, 2024
Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani Metsän peitto (2024) on fantasia-aineksilla ryyditetty dystopia tulevaisuuden Turusta, josta on tullut muureilla ympäröity totalitaarinen Valtio. Kuuluvainen kääntää mielenkiintoisesti normaaliasetelman päälaelleen, ja luonnosta onkin tulevaisuudessa kehkeytynyt ihmiskunnan pahin vihollinen, ja kaupunkivaltiota ympäröivät muurit on pystytetty suojelemaan yhteiskuntaa pahantahtoiselta, hyökkäävältä ja kaikkialle levittyvältä kasvistolta. Tarinaa seurataan kahdella eri aikatasolla ja kahden naisen näkökulmasta: parikymppinen Edla seuraa huolestuneena Turun muuttumista uuden pormestarin myötä yhä totalitaarisempaan suuntaan vuonna 2060 ja todistaa myös luonnon ensimmäistä todellista hyökkäystä kaupunkiin. Keski-ikää lähestyvä Ingrid puolestaan ottaa vuonna 2084 vastaan riskialttiin pestin Suopursu-nimisestä testiryhmästä kyllästyttyään totalitarismin tukahduttavuuteen ja päästääkseen ensimmäisinä ihmisinä tutustumaan muurin ulkopuoliseen, vaaralliseen luontoon.
Mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta romaanin tarinallinen kerronta on laahaavaa: juoni etenee paikoitellen tuskastuttavan hitaasti kummallakin aikatasolla. Luontoa kuvataan runollisesti ja sitä vuoronperään sekä ihastellaan että kauhistellaan, romantisoidaan ja demonisoidaan. Romaania hallitsee melankolinen yleisvire, ja kaikki kauniskin jotenkin onnistutaan peittelemään pettymysten ja ahdistuksen viittaan. Lopun ratkaisu lienee tarkoitettu jollain tavalla kauniiksi, mutta on enemmänkin hämmentävä ja moraalisesti varsin kyseenalainen. Tai ehkä se oli tarkoituksin?
Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Kuuluvaisen esikoinen ei ihan loppuun asti saavuttanut minua lukijana, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan mihin kirjailija jatkossa uraansa suuntaa.
Arvioni: 2,8 tähteä viidestä.
Mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta romaanin tarinallinen kerronta on laahaavaa: juoni etenee paikoitellen tuskastuttavan hitaasti kummallakin aikatasolla. Luontoa kuvataan runollisesti ja sitä vuoronperään sekä ihastellaan että kauhistellaan, romantisoidaan ja demonisoidaan. Romaania hallitsee melankolinen yleisvire, ja kaikki kauniskin jotenkin onnistutaan peittelemään pettymysten ja ahdistuksen viittaan. Lopun ratkaisu lienee tarkoitettu jollain tavalla kauniiksi, mutta on enemmänkin hämmentävä ja moraalisesti varsin kyseenalainen. Tai ehkä se oli tarkoituksin?
Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Kuuluvaisen esikoinen ei ihan loppuun asti saavuttanut minua lukijana, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan mihin kirjailija jatkossa uraansa suuntaa.
Arvioni: 2,8 tähteä viidestä.
Displaying 1 - 30 of 73 reviews