What do you think?
Rate this book
Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten
Kaksinkertaisen Finlandia-voittajan romaani on häikäisevä tutkielma rakkaudesta, seksistä ja uskollisuudesta ilolle.
Nainen on jättänyt Helsingin ja muuttanut Pärnuun. Kolmantena kesänä hän tapaa suomalaisen arkkitehdin. He kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa ja harrastavat seksiä. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa, nainen kirjoittaa romaania, tyhjentävää selontekoa rakkauden ihanuuksista ja kauheuksista.
60 vuotta myöhemmin nainen asuu yksin liki tuntemattomaksi muuttuneessa Helsingissä. Moni asia on kadonnut, mutta tulitikunmittaisen suhteen valo loistaa kirkkaana läpi vuosien.
Hiekkalinnat on kuin ujon vieraan ihanan julkea kuiskaus juhlien tärkeimmällä hetkellä.
Nainen on jättänyt Helsingin ja muuttanut Pärnuun. Kolmantena kesänä hän tapaa suomalaisen arkkitehdin. He kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa ja harrastavat seksiä. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa, nainen kirjoittaa romaania, tyhjentävää selontekoa rakkauden ihanuuksista ja kauheuksista.
60 vuotta myöhemmin nainen asuu yksin liki tuntemattomaksi muuttuneessa Helsingissä. Moni asia on kadonnut, mutta tulitikunmittaisen suhteen valo loistaa kirkkaana läpi vuosien.
Hiekkalinnat on kuin ujon vieraan ihanan julkea kuiskaus juhlien tärkeimmällä hetkellä.
171 pages, Hardcover
First published March 20, 2024
8 people are currently reading
156 people want to read
About the author
Jukka Viikilä
13 books13 followersJukka Viikilä on suomalainen kirjailija ja dramaturgi. Viikilä on valmistunut Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta teatteritaiteen kandidaatiksi sekä opiskellut Pop & Jazz Konservatoriossa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Viikilän ensimmäinen runokokoelma Runoja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Akvarelleja Engelin kaupungista voitti vuoden 2016 Finlandia-palkinnon. Lisäksi teos huomioitiin Kaarlen palkinnolla ja Arkkitehtuurin ansiomerkillä.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 40 reviews
March 22, 2024
Tiedättekö tunteen, jonka joskus saavuttaa kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa: mieleen syttyy valot, ilma liikkuu, tajunnan avaruus laajenee, tuntee olevansa fiksumpi, ylevämpi, jotenkin toisella tasolla kuin normaalisti. Hiekkalinnoja lukiessa tämä tunne herää heti alkuun, ja säilyy mukana koko romaanin ajan. Tunnelma jää mieleen erityisen kauniilla ja elvyttävällä tavalla.
Kirjan keskeinen rakkaussuhde on ajatuksen tasolla kielletty. Miehellä, Juhanilla, on - tai lienee - vaimo ja perhe toisaalla. Arjen tasolla kuitenkin asiat ovat tavanomaisia, nukutaan, herätää, luetaan, syödään, harrastetaan seksiä (joka kirjan arvioissa on nostettu jotenkin keskeiseksi, mutta kyseessä ei kyllä millään mittarilla ole eroottinen tai muuten seksiin keskittyvä romaani), ollaan ulkona, nautitaan, suretaan, tupakoidaan. Kertojanaisen mielessä liikkuvat mannerlaatat suhteen edetessä; kuka olen, kuka hän on, keitä olemme yhdessä - ja miksi.
Kirjan viimeisissä osissa nainen on vanha, ja elämä on läsnä muistoissa ja mielikuvissa, jotka sekoittuvat todellisuuteen, tai ainakin johonkin. Elämän tilinpäätös muotoutuu vanhan naisen mielessä, mutta kuten elämässä yleensäkään, ei mistään tule varsinaisesti valmista.
Kirjan keskeinen rakkaussuhde on ajatuksen tasolla kielletty. Miehellä, Juhanilla, on - tai lienee - vaimo ja perhe toisaalla. Arjen tasolla kuitenkin asiat ovat tavanomaisia, nukutaan, herätää, luetaan, syödään, harrastetaan seksiä (joka kirjan arvioissa on nostettu jotenkin keskeiseksi, mutta kyseessä ei kyllä millään mittarilla ole eroottinen tai muuten seksiin keskittyvä romaani), ollaan ulkona, nautitaan, suretaan, tupakoidaan. Kertojanaisen mielessä liikkuvat mannerlaatat suhteen edetessä; kuka olen, kuka hän on, keitä olemme yhdessä - ja miksi.
Kirjan viimeisissä osissa nainen on vanha, ja elämä on läsnä muistoissa ja mielikuvissa, jotka sekoittuvat todellisuuteen, tai ainakin johonkin. Elämän tilinpäätös muotoutuu vanhan naisen mielessä, mutta kuten elämässä yleensäkään, ei mistään tule varsinaisesti valmista.
June 20, 2024
Jukka Viikilä on niin ärsyttävän hyvä kirjailija, että olin suorastaan helpottunut siitä etten tästä kirjasta varsinaisesti pitänyt. Kirjassa kerrotaan nuoren naisen ja 23 vuotta vanhemman miehen lyhyestä suhteesta, joka sisältää paljon intohimoa myös sadomasokistisin piirtein. Lina Wolffin Riivaus tuli kutsumatta mieleen.
Kirjan naispäähenkilö on kirjailija ja hän kirjaa havaintojaan suhteesta muistiin sen edetessä. Tämä sinänsä oikeuttaa tekstin hyvin kirjallisen, aforisminomaisen ilmaisun, mutta itselleni tämä toimi samalla hyvin vieraannuttavana tekijänä. Tuntui epäuskottavalta, että jokainen ihmisen muistiinmerkitsemä päiväkirjaus olisi niin tiiviiksi ajatuksesi puristettu helmi.
Aforismimaisuudesta johtuva epätodellisuuden tuntu sai itselläni aikaiseksi myös sen, että seurasin henkilöitä kuin hahmoja näyttämöllä, enkä tekstistäkään päässyt kiinni heidän motiiveihinsa. Molemmat päähenkilöt vaikuttavat kovin banaaleilta omien tarpeittensa tyydyttäjiltä, eikä rakkaus tämän kirjan sivuilla mielestäni näyttäytynyt lainkaan.
Kirjan naispäähenkilö on kirjailija ja hän kirjaa havaintojaan suhteesta muistiin sen edetessä. Tämä sinänsä oikeuttaa tekstin hyvin kirjallisen, aforisminomaisen ilmaisun, mutta itselleni tämä toimi samalla hyvin vieraannuttavana tekijänä. Tuntui epäuskottavalta, että jokainen ihmisen muistiinmerkitsemä päiväkirjaus olisi niin tiiviiksi ajatuksesi puristettu helmi.
Aforismimaisuudesta johtuva epätodellisuuden tuntu sai itselläni aikaiseksi myös sen, että seurasin henkilöitä kuin hahmoja näyttämöllä, enkä tekstistäkään päässyt kiinni heidän motiiveihinsa. Molemmat päähenkilöt vaikuttavat kovin banaaleilta omien tarpeittensa tyydyttäjiltä, eikä rakkaus tämän kirjan sivuilla mielestäni näyttäytynyt lainkaan.
March 25, 2024
Melkein viisi tähteä.
Kokoelma ajatuksia.
Rakkausromaani.
Häiriötilan kuvaus. Poikkeustilan kuvaus.
"Iltamyöhällä kun olimme tanssineet itsemme uuvuksiin, hakeuduimme rannalle kimmeltävän tähtitaivaan alle. Taivas oli niin kuin loistelias kattokruunu olisi laskettu alas. Rakastavaisuuteen kuuluu tunteiden istuttaminen. Tietoinen hakeutuminen tilanteisiin, joita muistella jälkeenpäin. Oikeastaan juuri muistojen rakentelu on varsinaista rakkauden työtä. Vähättelevä suhtautuminen humpuukiin, kuten kuutamoihin, on vain oman viehätysvoimansa epäilyä. Kerätä muistoja, Juhani vastasi, mutta myös ilkeyksiä ja laiminlyöntejä. Ensimmäiset auttavat ikävöimään, jälkimmäiset selviämään ikävästä."
Hiekkalinnat on rakkausromaani. Välillä kiinnostava, välillä pikkuisen tylsä. Vähän niin kuin rakkaussuhteet ovat.
On nuori nainen, parikymmentä vuotta vanhempi naimissa oleva mies, on moottipyörä, arkkitehtuuria, veneilyä, tupakkaa, vetelehtimistä, loppumatonta aikaa, keskusteluja, kiivaita hetkiä, himoa, halua, seksiä, riitoja, mököttämistä, kaipausta, piilottelua, pettämistä, jahkailua, pelaamista, puhumista ja puhumattomuutta, katoamista (kuukaudeksi, noin vaan, puhutun viikonlopun sijaan) ja sitten…
"Istumme aamiaispöydässä. Juhani on hyväntuulinen, kaataa kahvia, lukee sanomalehdestä sotauutista ääneen. Tuntuu kuin herkkyys väliltämme olisi mennyttä ja sen tilalla sopimus keveästä yhdessäolosta. Sinä katosit, annoit minun odottaa, mutta aiot olla korvaamatta kärsimyksiäni. En sano mitään. Oletan että syytökseni välittyvät ilmankin. Ehkä Juhani ajattelee kärsimysten jollakin julmalla tavalla kuuluvan tällaisiin suhteisiin. Olen valinnut kärsimykseni ja saan kantaa sen. En voi kuin yhtyä Juhanin hyväntuulisuuteen. Keveys on aina julmuutta. Me kuitenkin kuolemme."
En ymmärrä hahmojen motiiveja. Toki hiekkalinnat, häiriötila, poikkeustila, väliaikaisuus ja rakkaus on mitä on, horjuvaa ja haurasta ja niin, kuten elämäkin, mutta katoamiset ja takaisinottamiset… eli ärsytyskynnys täyttyy, jatkan lukemista, kiinnostun.
Mihin tämä menee? Suhde loppuu, tietenkin (koska hiekkaiset linnat, mutta…?)
Ja sopivin välein Viikilä kirjoittaa (mediaseksikkäästi )mukaan seksiä, rajua pikkuisen sadomasokismin kanssa flirttailevaa seksiä ja kirja silloin kirja kiinnostaa, silloin kirjasta puhutaan, silloin kirja myy? (Koska seksi myy?, no tuo oli epäreilua. Koska suhteeseen kuuluu seksiä, tietenkin) ja ilman kohua/rajusti kuvattua seksiä tämä olisi ollut tavallinen rakkaustarina pintaraapaisuna vaikkakin toki kuorrutettu kaikille kirjallisuuskriitikoille ja muiden tasojen arkeologisia kaivauksia varten. Tyylikästä, intellektuellia.Ja laskelmoitua? En tiedä miksi ajattelen näitä kun luen, mutta ehkä Viikilän kahden Finlandian paino laskeutuu tavallisen lukijan ylle, kuin mikroskoopiksi, mitä se nyt on kirjoittanut…Ja hyvin se on kirjoittanut.
Rakenne on näppärä, kiva, tasoineen.
Nainen on kirjailija, rakkaussuhde pinnalla, siitä kerätään aineistoa nainen kirjaan, intertekstuaaliset viittaukset tuovat älyllisyyden tasoa. Viittaukset naisen isään avaavat isähaavaa. Rakastaja kun on isän ikäinen.
Viikilän teksti ei kuitenkaan missään kohtaa ole tylsää tai terätöntä. Kaikki, ihan kaikki, on loppuun asti mietitty ja hiottu mutta sellaisella noncahalant-tyylillä, henki on chic, pariisilaisen välinpitämätön, töykeä, selittelemätön, taiteellinen, pikkuisen rähjäinen, filosofoiva, (tekotaiteellinen ja ehkä
ärsyttävän opettava ja toteava ja neuvova = kokoelma ajatuksia).
Lukijaa kuljetetaan sinne ja tänne. Teksti on lyhyttä fragmentaarista ja siten helppolukuista mutta olankohautuksella tästä ei pääsee. Jos lukee huolimattomasti, ei tästä saa mitään "tapahtumien" lisäksi ja loppupelissä tapahtumian, no, niitä on aika vähän. Pitää siis lukea tarkkaan, keskittyä (ja jaksaa ne aforisminkaltaiset toteamukset, viisaudet) ja tietenkin lopussa on käänne, mullistus, yllätykset vuosikymmenien jälkeen ja kaikki luettu muuttuu.
Olen viime aikoina nähnyt monta upeaa elokuvaa joiden tunnelma on vienyt elokuvateatterista pois, pois Helsingistä, siirtänyt jonnekin muualle. Ja tässä kirjassa parasta on elokuvamainen tunnelma, leijuva savunhämyinen,lobbyjazzmainen ajaton lipuva tunnelma, sama tunnelma kuin elokuvateatterissa, tunnelma kuin ihanassa hitaasti etenevässä elokuvassa (kuin past lives kuin perfect days kuin us and them kuten drive my car) ja tunnelma on irti tästä hetkestä, välitilassa, irrallinen omasta olemisesta.
Vaikka teksti on fragmentaarinen, välähdyksenomainen, lyhytkappaleinen, se jatkuu ja soljuu, ja etenee ja jotain uudenlaista tähän kirjaan Viikilä on taas tavoittanut. Pidin tästä alkuun, puoliväliin, kolmasosan hurmaantumiseen asti ja sitten kypsyin Juhaniin. Aika ärsyttävään mieheen ja mietin, miksi nainen, nuori ja jotenkin iättömäksi kirjoitettu, on kiinni tässä valehtelevasaa herkänahkaisessa miehessä, joka leikkii valtapelejään, pönkittää vanhenevaa itseään kikkailuin. Mutta. Teksti on jollain tasolla hyvin viisasta, toteavaa, aforististakin ja ehkä se neuvovuus ja opettavuus, totuuksien alleviivaus ehkä ärsytti.
Mutta, luin edelleen. en ehkä ymmärtänyt kaikkea, en mitä piti ymmärtää (lopussa varsinkaan) mutta en voi sitä tietää ja tuntemuksen mukaan tiedän, että pidin tästä, pidin teoksen tunnelmasta paljon, pidin sitä minne se minut vei.
Palkittinko lukeminen?
Palkittiin.
Tämä oli tosi hieno teos.
Kokoelma ajatuksia.
Rakkausromaani.
Häiriötilan kuvaus. Poikkeustilan kuvaus.
"Iltamyöhällä kun olimme tanssineet itsemme uuvuksiin, hakeuduimme rannalle kimmeltävän tähtitaivaan alle. Taivas oli niin kuin loistelias kattokruunu olisi laskettu alas. Rakastavaisuuteen kuuluu tunteiden istuttaminen. Tietoinen hakeutuminen tilanteisiin, joita muistella jälkeenpäin. Oikeastaan juuri muistojen rakentelu on varsinaista rakkauden työtä. Vähättelevä suhtautuminen humpuukiin, kuten kuutamoihin, on vain oman viehätysvoimansa epäilyä. Kerätä muistoja, Juhani vastasi, mutta myös ilkeyksiä ja laiminlyöntejä. Ensimmäiset auttavat ikävöimään, jälkimmäiset selviämään ikävästä."
Hiekkalinnat on rakkausromaani. Välillä kiinnostava, välillä pikkuisen tylsä. Vähän niin kuin rakkaussuhteet ovat.
On nuori nainen, parikymmentä vuotta vanhempi naimissa oleva mies, on moottipyörä, arkkitehtuuria, veneilyä, tupakkaa, vetelehtimistä, loppumatonta aikaa, keskusteluja, kiivaita hetkiä, himoa, halua, seksiä, riitoja, mököttämistä, kaipausta, piilottelua, pettämistä, jahkailua, pelaamista, puhumista ja puhumattomuutta, katoamista (kuukaudeksi, noin vaan, puhutun viikonlopun sijaan) ja sitten…
"Istumme aamiaispöydässä. Juhani on hyväntuulinen, kaataa kahvia, lukee sanomalehdestä sotauutista ääneen. Tuntuu kuin herkkyys väliltämme olisi mennyttä ja sen tilalla sopimus keveästä yhdessäolosta. Sinä katosit, annoit minun odottaa, mutta aiot olla korvaamatta kärsimyksiäni. En sano mitään. Oletan että syytökseni välittyvät ilmankin. Ehkä Juhani ajattelee kärsimysten jollakin julmalla tavalla kuuluvan tällaisiin suhteisiin. Olen valinnut kärsimykseni ja saan kantaa sen. En voi kuin yhtyä Juhanin hyväntuulisuuteen. Keveys on aina julmuutta. Me kuitenkin kuolemme."
En ymmärrä hahmojen motiiveja. Toki hiekkalinnat, häiriötila, poikkeustila, väliaikaisuus ja rakkaus on mitä on, horjuvaa ja haurasta ja niin, kuten elämäkin, mutta katoamiset ja takaisinottamiset… eli ärsytyskynnys täyttyy, jatkan lukemista, kiinnostun.
Mihin tämä menee? Suhde loppuu, tietenkin (koska hiekkaiset linnat, mutta…?)
Ja sopivin välein Viikilä kirjoittaa (mediaseksikkäästi )mukaan seksiä, rajua pikkuisen sadomasokismin kanssa flirttailevaa seksiä ja kirja silloin kirja kiinnostaa, silloin kirjasta puhutaan, silloin kirja myy? (Koska seksi myy?, no tuo oli epäreilua. Koska suhteeseen kuuluu seksiä, tietenkin) ja ilman kohua/rajusti kuvattua seksiä tämä olisi ollut tavallinen rakkaustarina pintaraapaisuna vaikkakin toki kuorrutettu kaikille kirjallisuuskriitikoille ja muiden tasojen arkeologisia kaivauksia varten. Tyylikästä, intellektuellia.Ja laskelmoitua? En tiedä miksi ajattelen näitä kun luen, mutta ehkä Viikilän kahden Finlandian paino laskeutuu tavallisen lukijan ylle, kuin mikroskoopiksi, mitä se nyt on kirjoittanut…Ja hyvin se on kirjoittanut.
Rakenne on näppärä, kiva, tasoineen.
Nainen on kirjailija, rakkaussuhde pinnalla, siitä kerätään aineistoa nainen kirjaan, intertekstuaaliset viittaukset tuovat älyllisyyden tasoa. Viittaukset naisen isään avaavat isähaavaa. Rakastaja kun on isän ikäinen.
Viikilän teksti ei kuitenkaan missään kohtaa ole tylsää tai terätöntä. Kaikki, ihan kaikki, on loppuun asti mietitty ja hiottu mutta sellaisella noncahalant-tyylillä, henki on chic, pariisilaisen välinpitämätön, töykeä, selittelemätön, taiteellinen, pikkuisen rähjäinen, filosofoiva, (tekotaiteellinen ja ehkä
ärsyttävän opettava ja toteava ja neuvova = kokoelma ajatuksia).
Lukijaa kuljetetaan sinne ja tänne. Teksti on lyhyttä fragmentaarista ja siten helppolukuista mutta olankohautuksella tästä ei pääsee. Jos lukee huolimattomasti, ei tästä saa mitään "tapahtumien" lisäksi ja loppupelissä tapahtumian, no, niitä on aika vähän. Pitää siis lukea tarkkaan, keskittyä (ja jaksaa ne aforisminkaltaiset toteamukset, viisaudet) ja tietenkin lopussa on käänne, mullistus, yllätykset vuosikymmenien jälkeen ja kaikki luettu muuttuu.
Olen viime aikoina nähnyt monta upeaa elokuvaa joiden tunnelma on vienyt elokuvateatterista pois, pois Helsingistä, siirtänyt jonnekin muualle. Ja tässä kirjassa parasta on elokuvamainen tunnelma, leijuva savunhämyinen,lobbyjazzmainen ajaton lipuva tunnelma, sama tunnelma kuin elokuvateatterissa, tunnelma kuin ihanassa hitaasti etenevässä elokuvassa (kuin past lives kuin perfect days kuin us and them kuten drive my car) ja tunnelma on irti tästä hetkestä, välitilassa, irrallinen omasta olemisesta.
Vaikka teksti on fragmentaarinen, välähdyksenomainen, lyhytkappaleinen, se jatkuu ja soljuu, ja etenee ja jotain uudenlaista tähän kirjaan Viikilä on taas tavoittanut. Pidin tästä alkuun, puoliväliin, kolmasosan hurmaantumiseen asti ja sitten kypsyin Juhaniin. Aika ärsyttävään mieheen ja mietin, miksi nainen, nuori ja jotenkin iättömäksi kirjoitettu, on kiinni tässä valehtelevasaa herkänahkaisessa miehessä, joka leikkii valtapelejään, pönkittää vanhenevaa itseään kikkailuin. Mutta. Teksti on jollain tasolla hyvin viisasta, toteavaa, aforististakin ja ehkä se neuvovuus ja opettavuus, totuuksien alleviivaus ehkä ärsytti.
Mutta, luin edelleen. en ehkä ymmärtänyt kaikkea, en mitä piti ymmärtää (lopussa varsinkaan) mutta en voi sitä tietää ja tuntemuksen mukaan tiedän, että pidin tästä, pidin teoksen tunnelmasta paljon, pidin sitä minne se minut vei.
Palkittinko lukeminen?
Palkittiin.
Tämä oli tosi hieno teos.
April 12, 2025
Olen lukenut Viikilän uusimmasta kahdenlaisia arvioita, jotka ovat olleet joko ylistäviä tai pettyneitä. Itse kuulunen jälkimmäiseen ryhmään.
En pääse eroon ajatuksesta, että tässä yritettiin liikaa eikä viesti silti välittynyt. En päässyt sisälle päähenkilön ajatusmaailman korulauseiden sekamelskassa. Tavoitteena saattoi olla universaali rakkauden, seksin ja elämän ruotiminen, mutta tulos tuntui yksitoikkoiselta ja keskiluokkaiselta väkinäisten ongelmien kaivamiselta. Lopputulos oli vieraannuttava ja tarina jäi etäiseksi. Sinänsä mielenkiintoiset ajatukset ja välähdykset jäivät jalkoihin.
Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Viikilältä enkä ole suorastaan vakuuttunut. En tiedä, kenelle tätä suosittelisin.
2⭐️
En pääse eroon ajatuksesta, että tässä yritettiin liikaa eikä viesti silti välittynyt. En päässyt sisälle päähenkilön ajatusmaailman korulauseiden sekamelskassa. Tavoitteena saattoi olla universaali rakkauden, seksin ja elämän ruotiminen, mutta tulos tuntui yksitoikkoiselta ja keskiluokkaiselta väkinäisten ongelmien kaivamiselta. Lopputulos oli vieraannuttava ja tarina jäi etäiseksi. Sinänsä mielenkiintoiset ajatukset ja välähdykset jäivät jalkoihin.
Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Viikilältä enkä ole suorastaan vakuuttunut. En tiedä, kenelle tätä suosittelisin.
2⭐️
September 18, 2024
Kaikki jätti vähän kylmäksi. Tavallaan osuva tunnelma: kuin olisi katsonut kliinistä pornoa, joka tavallaan onnistuu tavoitteessaan, mutta ei kuitenkaan kosketa. Siinä vaiheessa, kun teksti lähti jotenkin vihdoin käyntiin, antoi jotain uutta ajateltavaa (eli siellä 60 vuotta myöhemmin), kirja äkkiä loppuikin.
Olen huomannut, että koen Viikilän romaanien kanssa useinkin tätä. Ne on kauniita, mutta. Lauseet on upeita, mutta. Jokin jää koko ajan käsivarren mitan päähän.
Olen huomannut, että koen Viikilän romaanien kanssa useinkin tätä. Ne on kauniita, mutta. Lauseet on upeita, mutta. Jokin jää koko ajan käsivarren mitan päähän.
April 2, 2024
En vakuuttunut, mutta ehkä mää en vaan tajua.
April 6, 2024
Suomen kirjataivaan Finlandia seppelöity tähti on kirjoittanut taas. Kirjan nimi kertoo kaiken. Kun kyse on rakkaudesta Hiekkalinnat sanoo, että hiekkaanhan se uppoaa. Ja alaotsikko kertoo vielä enemmän. Viikilä todella tekee erittelyjä rakkausromaania varten. Mutta jos se on valmistelua johonkin, miksi tämä on julkaistu?
Viikilä kirjoittaa jälleen sujuvasti. En liene ainoa jolla on kuitenkin vaikea olla hermostumatta hänen jatkuviin arkijärjen kyseenalaistaviin väitteisiin ja niiden kieltämiseen joko sivulauseessa tai seuraavassa virkkeessä. "Aamuauringon saa loisteliaaksi, jos ei ajattele sitä päivän aloituksena"... "kaiken pahan teen ilosta ja kaiken hyvän surusta"... ja jos ihminen on rikas ja kuuluisa "hän ei ole saanut mitään erikoista aikaan". Mutta välillä sanat putoavat hienosti "kuuma ilma oli haihduttanut kauniin rantamme taivaisiin, ja pilvet tiputtivat sen nyt armeliaasti alas."
Hiekkalinnassa on laitettu rakkaus akvaarioon ja sitä Viikilä kääntelee edestakaisin mihinkään päätymättä, mutta kielellinen matka on silti paikoin antoisa. Kaunis kolmekymppinen nainen ja hänen isänsä ikäinen komea – ja perheellinen – Juhani mellastavat seksin vetämässä rakkaushuumassa Pärnun hiekkarannoilla ilman huolen häivää. Tupakkaa ja viiniä kuluu, välillä kovempiakin huumeita. Seksi menee välillä sadomasokismin puolelle. Lavastuksen kliseisyyden Viikilä myöntää itsekin "asetelma on tomuisen ikiaikainen, eikä siihen liity keksinnöllisyyttä." No ei todella, mutta kielellistä taitavuutta kyllä.
Rakastavaiset yöpyvät kerran yhdessä taivasalla, naiselle se olisi yksin mahdotonta. Tästä Viikilä vetää hyvän yleistyksen "Silloin harvoin kun usko ja luottamus kasvavat, on tehtävä varastoon asioita, jotka muuten jäisivät tekemättä." Mutta myöhemmin taas mennään toiseen suuntaa kun onnessa onkin "elämäntunne laimeimmillaan". Tällaista pomputtelua rakkauden ytimissä ja reunamilla kirja on täynnään. Tuntuu, että Viikilä heiluttaa akvaariotaan ja sieltä läikähtää milloin mitäkin, mihinkään ei päädytä, vaan kaikki kiltit ihmiset tekevät pahuuksia ja hyväosaisuus on synkkyyttä. Niinpä Viikilä antaa periksi toteamalla, että tunne-elämän asiat olisivat yhtä yksinkertaisia kuin muutkin asiat "ellei niiden käsittelemistä vaikeuttaisi ihmisten tunne-elämä".
Kun vielä toivo on rakkauden vihollinen, niin eipä Viikilä rakkaudesta selvää saa. Parhaimmillaan teksti on minusta niissä jaksoissa kun nainen on jäänyt yksin miehen palattua ilmeisesti perheen pariin. Naisen suuttumusta ja tunnevyöryjä on kuvattu hyvin. Saavutus sinänsä, ja kertoo kirjan fokuksesta, että päähenkilöistä emme tule paljon tietämään emmekä heitä suuremmin tuntemaan. Naisesta ei edes nimeä, mutta sentään sen, että hän on tai haluaa kirjailijaksi. Juhanista saadaan hitunen lihaa ja verta. Teema on rakkaus niin perusteellisesti, että ihmiset jäävät ikiaikaisen asetelmallisiksi.
Kirjan loppua Viikilä pilaa minusta turhalla lukijan eksyttämisellä ja keikaroinnilla. Hän kääntää vanhan naisen hapuilevan muistelun ja hänen avioliiton aikaisen tuokion kuvauksen kronologisesti väärinpäin. Ja pitikö vihon viimeisen pikkuluvun nimeksi laittaa coda. Harva tietää että se on italiaa ja tarkoittaa häntää. Kuitenkin näiden kahden luvun sanoma on se, että Hiekkalinna-jakso jätti jälkensä naisen elämään. Ihan kokonaan Pärnun hiekkalinna ei siis hajonnut.
Viikilä kirjoittaa jälleen sujuvasti. En liene ainoa jolla on kuitenkin vaikea olla hermostumatta hänen jatkuviin arkijärjen kyseenalaistaviin väitteisiin ja niiden kieltämiseen joko sivulauseessa tai seuraavassa virkkeessä. "Aamuauringon saa loisteliaaksi, jos ei ajattele sitä päivän aloituksena"... "kaiken pahan teen ilosta ja kaiken hyvän surusta"... ja jos ihminen on rikas ja kuuluisa "hän ei ole saanut mitään erikoista aikaan". Mutta välillä sanat putoavat hienosti "kuuma ilma oli haihduttanut kauniin rantamme taivaisiin, ja pilvet tiputtivat sen nyt armeliaasti alas."
Hiekkalinnassa on laitettu rakkaus akvaarioon ja sitä Viikilä kääntelee edestakaisin mihinkään päätymättä, mutta kielellinen matka on silti paikoin antoisa. Kaunis kolmekymppinen nainen ja hänen isänsä ikäinen komea – ja perheellinen – Juhani mellastavat seksin vetämässä rakkaushuumassa Pärnun hiekkarannoilla ilman huolen häivää. Tupakkaa ja viiniä kuluu, välillä kovempiakin huumeita. Seksi menee välillä sadomasokismin puolelle. Lavastuksen kliseisyyden Viikilä myöntää itsekin "asetelma on tomuisen ikiaikainen, eikä siihen liity keksinnöllisyyttä." No ei todella, mutta kielellistä taitavuutta kyllä.
Rakastavaiset yöpyvät kerran yhdessä taivasalla, naiselle se olisi yksin mahdotonta. Tästä Viikilä vetää hyvän yleistyksen "Silloin harvoin kun usko ja luottamus kasvavat, on tehtävä varastoon asioita, jotka muuten jäisivät tekemättä." Mutta myöhemmin taas mennään toiseen suuntaa kun onnessa onkin "elämäntunne laimeimmillaan". Tällaista pomputtelua rakkauden ytimissä ja reunamilla kirja on täynnään. Tuntuu, että Viikilä heiluttaa akvaariotaan ja sieltä läikähtää milloin mitäkin, mihinkään ei päädytä, vaan kaikki kiltit ihmiset tekevät pahuuksia ja hyväosaisuus on synkkyyttä. Niinpä Viikilä antaa periksi toteamalla, että tunne-elämän asiat olisivat yhtä yksinkertaisia kuin muutkin asiat "ellei niiden käsittelemistä vaikeuttaisi ihmisten tunne-elämä".
Kun vielä toivo on rakkauden vihollinen, niin eipä Viikilä rakkaudesta selvää saa. Parhaimmillaan teksti on minusta niissä jaksoissa kun nainen on jäänyt yksin miehen palattua ilmeisesti perheen pariin. Naisen suuttumusta ja tunnevyöryjä on kuvattu hyvin. Saavutus sinänsä, ja kertoo kirjan fokuksesta, että päähenkilöistä emme tule paljon tietämään emmekä heitä suuremmin tuntemaan. Naisesta ei edes nimeä, mutta sentään sen, että hän on tai haluaa kirjailijaksi. Juhanista saadaan hitunen lihaa ja verta. Teema on rakkaus niin perusteellisesti, että ihmiset jäävät ikiaikaisen asetelmallisiksi.
Kirjan loppua Viikilä pilaa minusta turhalla lukijan eksyttämisellä ja keikaroinnilla. Hän kääntää vanhan naisen hapuilevan muistelun ja hänen avioliiton aikaisen tuokion kuvauksen kronologisesti väärinpäin. Ja pitikö vihon viimeisen pikkuluvun nimeksi laittaa coda. Harva tietää että se on italiaa ja tarkoittaa häntää. Kuitenkin näiden kahden luvun sanoma on se, että Hiekkalinna-jakso jätti jälkensä naisen elämään. Ihan kokonaan Pärnun hiekkalinna ei siis hajonnut.
April 7, 2024
Finlandia-sanan heiluttelun pohjalta lähdin lukemaan tämän kirjailijan uusinta teosta, jopa mielenkiinnolla sen ilmestymistä odotin. Lähdin etsimään taidokasta kirjoitustyyliä ja ajattelin; seksuaalissävytteisyys - how bad can it be? Olisihan siinä silti romantiikkaa, eikös?
Alussa teksti antoi filosofista ja viihdyttävää hölynpölyä, josta jopa hetkittäin koki saavansa jotain irti.
Kunnes sitten noin neljännesosaan kirjaa päästyäni teksti alkoi mennä niin rivosanaiseksi ja tihentämään seksikohtauksiaan, etten kokenut sitä enää omalla kohdallani lukemisen arvoiseksi. Maku meni.
Samalla tajusin myös, kuinka pinnallisen vähäsanaista henkilöhahmoihin tutustuminen oli ollut tähän mennessä, kaikista ”filosofisista hölynpölyistään” huolimatta.
En ollut saanut hahmoista otetta vieläkään.
Oli siis pakko jättää kirja kesken, koska maku oli aivan totaalisesti mennyttä.
Odotin romantiikkaa, oman identiteetin etsintää.
Olisiko se tullut sitten loppua kohden, sitä en tiedä, mutta eipä enää kiinnostakaan tietää.
Myyköön tämä pervous jollekulle muulle loppuhuipennukseensa asti - ja ilmeisesti juurikin niinhän se myy.
Minä siirrän kameran mieluummin makuuhuoneen verhoihin ja seuraavaan aamuun. Sanoinko jo, että maku meni?
Alussa teksti antoi filosofista ja viihdyttävää hölynpölyä, josta jopa hetkittäin koki saavansa jotain irti.
Kunnes sitten noin neljännesosaan kirjaa päästyäni teksti alkoi mennä niin rivosanaiseksi ja tihentämään seksikohtauksiaan, etten kokenut sitä enää omalla kohdallani lukemisen arvoiseksi. Maku meni.
Samalla tajusin myös, kuinka pinnallisen vähäsanaista henkilöhahmoihin tutustuminen oli ollut tähän mennessä, kaikista ”filosofisista hölynpölyistään” huolimatta.
En ollut saanut hahmoista otetta vieläkään.
Oli siis pakko jättää kirja kesken, koska maku oli aivan totaalisesti mennyttä.
Odotin romantiikkaa, oman identiteetin etsintää.
Olisiko se tullut sitten loppua kohden, sitä en tiedä, mutta eipä enää kiinnostakaan tietää.
Myyköön tämä pervous jollekulle muulle loppuhuipennukseensa asti - ja ilmeisesti juurikin niinhän se myy.
Minä siirrän kameran mieluummin makuuhuoneen verhoihin ja seuraavaan aamuun. Sanoinko jo, että maku meni?
May 6, 2024
no välillä tuli vastaan täydellinen lause
January 21, 2025
Nyt ei aivan täysin toiminut itselleni. Muista Viikilän kirjoista olen pitänyt, mutta nyt ei teksti kannatellut tätä lukijaa kovin tasaisesti. Mielenkiintoisia pilkahduksia siellä täällä, mutta yleiskuva jäi vähän sellaiseksi kirjailijan päiväuneksi modernista kirjallisuudesta, johon haetaan säröä vähän väsyneehköllä sukupuolielämäveivauksella. Oli aineksia johonkin, etenkin loppupuoliskolla oli ihan kertomuksessa sisältöä ja pääosin tykkään kirjoittajan ilmaisusta edelleen. 3- tähteä
August 3, 2025
Finlandia-revisited:
Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).
5.
4,5/5 Jukka Viikilä: Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten 2024
No, Jukka Viikilä on kai ennen muuta aforistikko. Tämä kävi kaiketi ilmi jo hänelle toisen Finlandia-palkinnon tuoneesta erinomaisesta ja poikkeuksellisesta Taivaallisesta vastaanotosta – jossa hän taisi itsekin epäsuorasti myöntää, että teos on romaanin muotoon puettua muun lajista kaunokirjallisuutta. Samaa voisi sanoa näistä Hiekkalinnoistakin. Aforismikokoelmilta (romaanin pintasilauksella) tuntuvat molemmat. Eikä se ainakaan minua häiritse pätkääkään. Minulla on sellainen tuntuma, aavistus ja teoria, että kaikista fiksuimmat kirjoittajat löytyvät kaikista tiiveimmän ilmaisun parista. Eli kirjoittajan fiksuus voisi kasvaa ehkä tässä järjestyksessä: romaanikirjailija, novellisti, esseisti, runoilija ja aforistikko. Mutta minulla on myös sellainen tuntuma, aavistus ja teoria, että kirjoittajat myös pyrkivät kapuamaan tätä fiksuusasteikkoa ylöspäin, vaikkei heillä oikeasti olisikaan rahkeita siihen. Niinpä vaikkapa aforismeja rupeaa kirjoittamaan sellainen, jolla ei tosiasiallisesti ole kapasiteettia siihen (kenties vain saadakseen aforismien kirjoittamisen auran ympärilleen, vaikkeivät ne hänen aforisminsa varsinaisesti hehkukaan mitään älyn kirkkainta valoa). No, rohkenen kuitenkin sanoa, että Jukka Viikilällä on kyllä mielestäni riittävästi sitä älyä, mitä aforismien kirjoittaminen vaatii. Tässä suhteessa hän ei onneksi pyri huijaamaan meitä lukijoitaan. Ja siinä suhteessa hän taas onneksi pyrkii huijaamaan meitä lukijoitaan, että hän tarjoaa meille aforismejaan romaanina – ja näin saa meidät sellaisetkin lukemaan aforismeja, jotka emme ehkä niihin muuten niin herkästi tarttuisi. Mielelläni näkisin, että muutkin aforistikot hyödyntäisivät tätä samaa taktiikkaa. Ja sitten novellistit, esseistit ja runoilijatkin voisivat julkaista teoksiaan sellaisina löyhinä temaattisina ja kertomuksellisina kokonaisuuksina, että niitä voi kutsua romaaneiksi. Tai jos on riittävästi pokkaa, kutsuu teosta romaaniksi, vaikkei sillä ole mitään romaanin piirteitä – ja katsoo, meneekö bluffi läpi. Jos ja kun lukeva yleisö on saattanut hylätä nämä pienemmät kaunokirjallisuuden lajit, voisivat näitä edelleen sitkeästi ja ansiokkaasti harrastavat kirjailijat yrittää ujuttaa niitä takaisin ihmisten elämään – vaikka sitten pienellä sumutuksellakin.
Itse tästä Hiekkalinnat-teoksesta pitää vielä sanoa, että mielestäni se onnistuu yhdessä ehkä kirjailijan haastavimmassa ja vaikeimmassa tehtävässä: eli kirjoittamaan seksistä jotenkin tuoreesti ja kliseettömästi. Vaikka sitäkin varmasti voidaan pitää kliseisenä seksikuvauksena, missä makuuhuoneen oven annetaan sulkeutua illalla rakastavaisten takana ja missä sitten leikataankin suoraan siihen kuvaan, missä se ovi taas aamulla avautuu heidän edessään, niin tuollaisella puritaanisella kuvauksella voitaneen kuitenkin välttää monia sellaisia vielä pahempia ja kiusallisempia kliseitä, joihin herkästi sorrutaan, jos ruvetaan kovin graafisesti ja yksityiskohtaisesti kertomaan siitä, mitä siellä vällyjen päällä tapahtuu. No, Jukka Viikilä ei totta vie ole mikään puritaani! Seksistä ja elimistä kirjoitetaan hyvinkin tarkasti. Mutta se tuoreus ja se kliseettömyys syntyy mielestäni siitä, että nämä tarkat ja ronskitkin seksikuvaukset räväytetään lukijan silmille yhtäkkiä ja ilman mitään pohjustusta. Ensin kerrotaan jostakin hyvinkin arkisesta ja mieltä kiihottamattomasta, ja sitten jo ehkä samassa virkkeessä onkin jo sormi ties missä. Hiekkalinnat ei välttämättä ole teos ihan kaikille, mutta hyvän kirjallisuuden ystäville sen pitäisi kelvata. Nostaisin itse sen ehkä useammankin vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaan edelle.
5 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö 2024
5- Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä 2024V
4,5 Helmi Kekkonen: Liv! 2024
[4,5 Jukka Viikilä: Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten 2024]
4,5 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä) 2024
4,5 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito 2024
4,5 Tommi Kinnunen: Kaarna 2024
[4,5 Asko Sahlberg: Pompeius 2024]
[4,5 Markus Nummi: Käräjät 2024]
[4+ Pirkko Saisio: Suliko 2024]
Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).
5.
4,5/5 Jukka Viikilä: Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten 2024
No, Jukka Viikilä on kai ennen muuta aforistikko. Tämä kävi kaiketi ilmi jo hänelle toisen Finlandia-palkinnon tuoneesta erinomaisesta ja poikkeuksellisesta Taivaallisesta vastaanotosta – jossa hän taisi itsekin epäsuorasti myöntää, että teos on romaanin muotoon puettua muun lajista kaunokirjallisuutta. Samaa voisi sanoa näistä Hiekkalinnoistakin. Aforismikokoelmilta (romaanin pintasilauksella) tuntuvat molemmat. Eikä se ainakaan minua häiritse pätkääkään. Minulla on sellainen tuntuma, aavistus ja teoria, että kaikista fiksuimmat kirjoittajat löytyvät kaikista tiiveimmän ilmaisun parista. Eli kirjoittajan fiksuus voisi kasvaa ehkä tässä järjestyksessä: romaanikirjailija, novellisti, esseisti, runoilija ja aforistikko. Mutta minulla on myös sellainen tuntuma, aavistus ja teoria, että kirjoittajat myös pyrkivät kapuamaan tätä fiksuusasteikkoa ylöspäin, vaikkei heillä oikeasti olisikaan rahkeita siihen. Niinpä vaikkapa aforismeja rupeaa kirjoittamaan sellainen, jolla ei tosiasiallisesti ole kapasiteettia siihen (kenties vain saadakseen aforismien kirjoittamisen auran ympärilleen, vaikkeivät ne hänen aforisminsa varsinaisesti hehkukaan mitään älyn kirkkainta valoa). No, rohkenen kuitenkin sanoa, että Jukka Viikilällä on kyllä mielestäni riittävästi sitä älyä, mitä aforismien kirjoittaminen vaatii. Tässä suhteessa hän ei onneksi pyri huijaamaan meitä lukijoitaan. Ja siinä suhteessa hän taas onneksi pyrkii huijaamaan meitä lukijoitaan, että hän tarjoaa meille aforismejaan romaanina – ja näin saa meidät sellaisetkin lukemaan aforismeja, jotka emme ehkä niihin muuten niin herkästi tarttuisi. Mielelläni näkisin, että muutkin aforistikot hyödyntäisivät tätä samaa taktiikkaa. Ja sitten novellistit, esseistit ja runoilijatkin voisivat julkaista teoksiaan sellaisina löyhinä temaattisina ja kertomuksellisina kokonaisuuksina, että niitä voi kutsua romaaneiksi. Tai jos on riittävästi pokkaa, kutsuu teosta romaaniksi, vaikkei sillä ole mitään romaanin piirteitä – ja katsoo, meneekö bluffi läpi. Jos ja kun lukeva yleisö on saattanut hylätä nämä pienemmät kaunokirjallisuuden lajit, voisivat näitä edelleen sitkeästi ja ansiokkaasti harrastavat kirjailijat yrittää ujuttaa niitä takaisin ihmisten elämään – vaikka sitten pienellä sumutuksellakin.
Itse tästä Hiekkalinnat-teoksesta pitää vielä sanoa, että mielestäni se onnistuu yhdessä ehkä kirjailijan haastavimmassa ja vaikeimmassa tehtävässä: eli kirjoittamaan seksistä jotenkin tuoreesti ja kliseettömästi. Vaikka sitäkin varmasti voidaan pitää kliseisenä seksikuvauksena, missä makuuhuoneen oven annetaan sulkeutua illalla rakastavaisten takana ja missä sitten leikataankin suoraan siihen kuvaan, missä se ovi taas aamulla avautuu heidän edessään, niin tuollaisella puritaanisella kuvauksella voitaneen kuitenkin välttää monia sellaisia vielä pahempia ja kiusallisempia kliseitä, joihin herkästi sorrutaan, jos ruvetaan kovin graafisesti ja yksityiskohtaisesti kertomaan siitä, mitä siellä vällyjen päällä tapahtuu. No, Jukka Viikilä ei totta vie ole mikään puritaani! Seksistä ja elimistä kirjoitetaan hyvinkin tarkasti. Mutta se tuoreus ja se kliseettömyys syntyy mielestäni siitä, että nämä tarkat ja ronskitkin seksikuvaukset räväytetään lukijan silmille yhtäkkiä ja ilman mitään pohjustusta. Ensin kerrotaan jostakin hyvinkin arkisesta ja mieltä kiihottamattomasta, ja sitten jo ehkä samassa virkkeessä onkin jo sormi ties missä. Hiekkalinnat ei välttämättä ole teos ihan kaikille, mutta hyvän kirjallisuuden ystäville sen pitäisi kelvata. Nostaisin itse sen ehkä useammankin vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaan edelle.
5 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö 2024
5- Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä 2024V
4,5 Helmi Kekkonen: Liv! 2024
[4,5 Jukka Viikilä: Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten 2024]
4,5 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä) 2024
4,5 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito 2024
4,5 Tommi Kinnunen: Kaarna 2024
[4,5 Asko Sahlberg: Pompeius 2024]
[4,5 Markus Nummi: Käräjät 2024]
[4+ Pirkko Saisio: Suliko 2024]
Read
April 26, 2024Parhaan taiteen tunnistaa siitä ettei sitä olisi voinut tehdä kukaan muu. ”Ei ole sanaa, joka ei pelästyttäisi aistimusten parvia nukuksista tai joka ei muistuttaisi planeetan kokoisesta kaipauksesta”, sanoo nimimerkki S Taivaallisessa vastaanotossa – ja siis juuri tällaistahan Viikilän lukeminen on. Ei tällaista kirjaa pysty lukemaan, niin lujaa, todesti ja elegantisti se iskee. ”Lopulta luonteemme määrittää sen mitä hetkiä elämästä muistamme”; samaan tapaan tästä kirjasta voi jäädä aika monenlaista käteen. 5/5
April 10, 2024
Jäi kesken 50 sivun jälkeen. Yksittäisiä kauniita lauseita mutta kokonaisuus ei napannut mukaansa.
Read
September 22, 2024Mitenköhän minun tällä kertaa kävisi Jukka Viikilän romaanin seurassa? Hieman pelonsekaisin tuntein lähdin lukemaan Hiekkalinnoja, sillä aiemmat kokemukseni hänen romaaniensa parissa kuumottelivat.
Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt.
Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi.
Hiekkalinnat on Akvarellien ja Taivaallisen vastaanoton sekoitus. Lapsi, jossa on piirteitä kummaltakin vanhemmalta ja joka kasvaessaan muuttuu omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen.
Ehkä olen lukijana muuttunut, sillä siinä missä Akvarellien runollisimmat lauseet jäivät vieraiksi, kolisevat ne Hiekkalinnan kohdalla vallan mainiosti. Toki Viikilä uutuudessaan pitää huolta siitä, että teoksessa ei kuljeta pelkästään pitkin lauseopillista kauneuslinjaa, vaan välillä vastassa on melkoisen suorasukaisia purskahduksia, jotka varmasti koettelevat fiinimpään estetiikkaan mieltyneitä. Kirjailijaa mahtanee hymyillä vähintäänkin sisään päin. Katsokaas, tällaistakin tulin kirjoittaneeksi. Mitäs tästä sanotte?
Hiekkalinnat on rakkausromaani. Nuorehko, kirjailijaksi haluava nainen on muuttanut isältään perimäänsä taloon Pärnuun, jonne hänen isänsä ikäinen naimisissa oleva miesrakastettu rakentaa taloa. Tässä kohtaa voisi napata esiin Freudin ja alkaa pohtia, onko rakastettu - Juhani nimeltään - naiselle isän korvike. Voisi, mutta ei napata. Muistikirjaani olen kirjoittanut: siirretty insesti ja lisännyt noiden sanojen perään kysymysmerkin.
Kun mietin lukemaani jälkikäteen romaanin päähenkilöt alkavat häipyä taustalle. Etualalle nousee tunnelma ja teoksen rakenne. En silti ole varma, mikä on kerrottua ja minkä olen lukiessani tarinaan lisännyt. Juotiinko viiniä paljon? Entä kahvia? Ainakin nainen on kahvilassa töissä. Rannalla käveltiin, tuultakin taisi olla. Oliko kenties sumuakin?
Hiekkalinnat on kerrottu naisen näkökulmasta, joka jo sinänsä on mielenkiintoinen valinta Viikilältä. Juhanin osana on tulla tarkastelluksi, olla kohteena. Nainen pohtii rakkautta, sen olemusta, omaa asemaansa Juhanin elämässä. Naisen ystävän mielestä nainen on "Juhanin parisuhteen laajennusosa".
Ovatko rakkaussuhteet hiekkalinnoja, joita iso aalto vaanii?
"Rakastamisen muodoista vaikein on se, jossa tunne ei synny enää tavattaessa, vaan ainoastaan kun toinen on poissa."
Rakastaminen on rakastamisen harjoittamista, työtä.
Rakastaminen on pakopaikka elämän tyhjyydestä.
"Haluaisin olla osa tarinaa jossa on runouden paino, ettei kaikki aina vain puhaltuisi tyhjäksi."
Viikilä hurmaa kielellä, viettelee sillä kuin rakastaja konsanaan. Rakkauden monet puolet levittyvät lukijan ympärille. Kietovat kädet, halaus. Toisen ihmisen perimmäinen saavuttamattomuus.
"Olemme kaikki se mitä osaamme kuvitella. Se mikä on kuvittelumme ulkopuolella on toinen ihminen."
Pitkin teosta on ripoteltu kursivoituja "myöhempää varten" -mainintoja. Ne luovat tunteen, että nainen kirjoittaa hänen ja Juhanin tarinaa tässä ja nyt, ja että 'myöhempää varten' merkintöihin hän aikoo palata joskus tulevaisuudessa ja täydentää niitä. Että nämä maininnat ovat nopeita muistiin merkintöjä unohduksen estämiseksi ja että juuri nyt ei ole oikea aika tarttua niihin, koska niiden käsittely vaatisi enemmän kuin kirjoittamisen hetkellä on mahdollista.
Hiekkalinnat on fragmentaarinen ja kappaleiden välinen tyhjä tilaa tekee lukijassa omaa työtään. Pysähdyttää ja laajentaa, antaa tekstille painoa. Antaa lauseiden hengittää vielä senkin jälkeen, kun ne on jo luettu.
Teoksen lopussa keikahtaa. Aika tärähtää. Paljon on unohtunut, painunut niin syvälle mieleen, että sitä ei enää ole mahdollista kairata esiin. Muisti, tuo epäluotettava kumppani, nostaa esiin asioita oman tavoittamattoman logiikkansa - vaiko sen puutteen - mukaisesti. On se, mitä tapahtui. On se, jonka muistaa. Eivätkä nämä kaksi ole erotettavissa toisistaan.
Viikilä on kirjoittanut jälleen hienon romaanin, jonka lauseet paikoin melkein hipaisevat banaalia siihen kuitenkaan sortumatta.
Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt.
Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi.
Hiekkalinnat on Akvarellien ja Taivaallisen vastaanoton sekoitus. Lapsi, jossa on piirteitä kummaltakin vanhemmalta ja joka kasvaessaan muuttuu omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen.
Ehkä olen lukijana muuttunut, sillä siinä missä Akvarellien runollisimmat lauseet jäivät vieraiksi, kolisevat ne Hiekkalinnan kohdalla vallan mainiosti. Toki Viikilä uutuudessaan pitää huolta siitä, että teoksessa ei kuljeta pelkästään pitkin lauseopillista kauneuslinjaa, vaan välillä vastassa on melkoisen suorasukaisia purskahduksia, jotka varmasti koettelevat fiinimpään estetiikkaan mieltyneitä. Kirjailijaa mahtanee hymyillä vähintäänkin sisään päin. Katsokaas, tällaistakin tulin kirjoittaneeksi. Mitäs tästä sanotte?
Hiekkalinnat on rakkausromaani. Nuorehko, kirjailijaksi haluava nainen on muuttanut isältään perimäänsä taloon Pärnuun, jonne hänen isänsä ikäinen naimisissa oleva miesrakastettu rakentaa taloa. Tässä kohtaa voisi napata esiin Freudin ja alkaa pohtia, onko rakastettu - Juhani nimeltään - naiselle isän korvike. Voisi, mutta ei napata. Muistikirjaani olen kirjoittanut: siirretty insesti ja lisännyt noiden sanojen perään kysymysmerkin.
Kun mietin lukemaani jälkikäteen romaanin päähenkilöt alkavat häipyä taustalle. Etualalle nousee tunnelma ja teoksen rakenne. En silti ole varma, mikä on kerrottua ja minkä olen lukiessani tarinaan lisännyt. Juotiinko viiniä paljon? Entä kahvia? Ainakin nainen on kahvilassa töissä. Rannalla käveltiin, tuultakin taisi olla. Oliko kenties sumuakin?
Hiekkalinnat on kerrottu naisen näkökulmasta, joka jo sinänsä on mielenkiintoinen valinta Viikilältä. Juhanin osana on tulla tarkastelluksi, olla kohteena. Nainen pohtii rakkautta, sen olemusta, omaa asemaansa Juhanin elämässä. Naisen ystävän mielestä nainen on "Juhanin parisuhteen laajennusosa".
Ovatko rakkaussuhteet hiekkalinnoja, joita iso aalto vaanii?
"Rakastamisen muodoista vaikein on se, jossa tunne ei synny enää tavattaessa, vaan ainoastaan kun toinen on poissa."
Rakastaminen on rakastamisen harjoittamista, työtä.
Rakastaminen on pakopaikka elämän tyhjyydestä.
"Haluaisin olla osa tarinaa jossa on runouden paino, ettei kaikki aina vain puhaltuisi tyhjäksi."
Viikilä hurmaa kielellä, viettelee sillä kuin rakastaja konsanaan. Rakkauden monet puolet levittyvät lukijan ympärille. Kietovat kädet, halaus. Toisen ihmisen perimmäinen saavuttamattomuus.
"Olemme kaikki se mitä osaamme kuvitella. Se mikä on kuvittelumme ulkopuolella on toinen ihminen."
Pitkin teosta on ripoteltu kursivoituja "myöhempää varten" -mainintoja. Ne luovat tunteen, että nainen kirjoittaa hänen ja Juhanin tarinaa tässä ja nyt, ja että 'myöhempää varten' merkintöihin hän aikoo palata joskus tulevaisuudessa ja täydentää niitä. Että nämä maininnat ovat nopeita muistiin merkintöjä unohduksen estämiseksi ja että juuri nyt ei ole oikea aika tarttua niihin, koska niiden käsittely vaatisi enemmän kuin kirjoittamisen hetkellä on mahdollista.
Hiekkalinnat on fragmentaarinen ja kappaleiden välinen tyhjä tilaa tekee lukijassa omaa työtään. Pysähdyttää ja laajentaa, antaa tekstille painoa. Antaa lauseiden hengittää vielä senkin jälkeen, kun ne on jo luettu.
Teoksen lopussa keikahtaa. Aika tärähtää. Paljon on unohtunut, painunut niin syvälle mieleen, että sitä ei enää ole mahdollista kairata esiin. Muisti, tuo epäluotettava kumppani, nostaa esiin asioita oman tavoittamattoman logiikkansa - vaiko sen puutteen - mukaisesti. On se, mitä tapahtui. On se, jonka muistaa. Eivätkä nämä kaksi ole erotettavissa toisistaan.
Viikilä on kirjoittanut jälleen hienon romaanin, jonka lauseet paikoin melkein hipaisevat banaalia siihen kuitenkaan sortumatta.
May 14, 2025
This is a novel about the love affair between a young woman and an older married man who meet in Pärnu, Estonia, and spend the summer together. Written from the woman's perspective, the book mixes narration with her notes. She is an author who collects material as she goes along, writing a book about her experiences.
The man and the woman meet and spend a love-filled summer together. They behave like infatuated lovers, indulging in sex, wine and sun to excess. Then the man disappears (has he gone back to his family?), leaving us to wonder.
The notes disrupt the flow of the narrative, but draw our attention to the relationship. While occasionally insightful, the notes sometimes feel like poorly prompted ChatGPT responses.
While the novel's poignant feel is captivating, I personally find the broken rhythm of the narration distracting.
The man and the woman meet and spend a love-filled summer together. They behave like infatuated lovers, indulging in sex, wine and sun to excess. Then the man disappears (has he gone back to his family?), leaving us to wonder.
The notes disrupt the flow of the narrative, but draw our attention to the relationship. While occasionally insightful, the notes sometimes feel like poorly prompted ChatGPT responses.
While the novel's poignant feel is captivating, I personally find the broken rhythm of the narration distracting.
July 31, 2024
Melkein viisi tähteä, vaikka kaikesta kirjassa en pitänytkään.
Kielellisesti taitava ja mieltä kivasti kutkuttava teos, ansaitusti palkittu. Tätä lukiessa piti pysähtyä miettimään monia asioita, teoksen viisaat lauseet pistivät pohtimaan. Kirjassa eniten nautin myös sen lopusta, kuinka kertoja vanhenee ja silti alun tapahtumat pysyvät mukana hänen myöhemmässä elämässäänkin. Seksikohtausten liiallinen rajuus tai erikoisuus ei niinkään ollut lukukokemuksena miellyttävä, mutta kaipa sekin on kirjailijalta jokin keino tuoda suhteeseen lisää syvyyttä ja kirjaan jotain ihmetyttävää. Suosittelen!
Kielellisesti taitava ja mieltä kivasti kutkuttava teos, ansaitusti palkittu. Tätä lukiessa piti pysähtyä miettimään monia asioita, teoksen viisaat lauseet pistivät pohtimaan. Kirjassa eniten nautin myös sen lopusta, kuinka kertoja vanhenee ja silti alun tapahtumat pysyvät mukana hänen myöhemmässä elämässäänkin. Seksikohtausten liiallinen rajuus tai erikoisuus ei niinkään ollut lukukokemuksena miellyttävä, mutta kaipa sekin on kirjailijalta jokin keino tuoda suhteeseen lisää syvyyttä ja kirjaan jotain ihmetyttävää. Suosittelen!
May 23, 2024
Tällä kertaa ei tule Finlandiaa. Hieno kirja silti tämäkin: jatkuvalla syötöllä lauseita ja ajatelmia, joita haluaa jäädä makustelemaan. Tuokiomainen rakenne toimii. Mutta hahmoista tai heidän motiiveistaan en saanut kiinni: etenkin Juhani tuntuu kuvitelmalta. Ehkä olikin. Tarina imi sisäänsä mutta lopussa muuttui hajanaiseksi, mikä toki tukee tarinaa sinällään. Silti: vahvaa ja persoonallista kirjallisuutta, jota on nautinto lukea.
September 14, 2024
Kirjassa on hienoja ajatuksia, aforismeja, jotka kuvaavat hienosti rakkautta ja ihmissuhteita. Mutta en päässyt kiinni henkilöihin, heidän motiiveihin, aitouteen. Loppuosa kirjasta myös ihmetytti rakenteellaan. Koska kirjailija on taitava ja palkittu kirjoittaja, minulle jäi lukijana ”tyhmä” olo, että minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin. 😇 Kirja on omana, niin voin palata siihen ”eri aivoilla” toisena hetkenä.
April 17, 2025
Ristiriitaiset tunteet kirjasta. Nimi on kyllä kuvaava. Omalaatuinen formaatti. Kielellisesti osaavaa, välillä kiinnostavia ajatuksia, välillä sekavan ja hiomattoman oloinen. Jälkikäteen tuntuu, että päähenkilö jäi jotenkin mieleen elämään. Varmaankin merkki onnistuneesta kerronnasta, vaikka hahmo ei kaikin puolin sympaattinen olekaan. Pidin kyllä parista viimeisestä osasta, ne tuntuivat antavan jotenkin selkeämpää ja arvokkaampaa näkemystä kuin muut. Onneksi tämä oli näinkin lyhyt ja tiivis.
April 29, 2024
Kaunista kerrontaa ja onnistunutta rakkaussuhteen kuvausta. Ehkä hienointa teoksessa oli se, että mitä enemmän asiaa miettii, niin toinen rakkaussuhteen osapuoli ei vaikuta mitenkään erityisen rakastettavalta. Ja ihanan onnistunutta oli myös se, että kerrankin mieskirjailija onnistui kirjoittamaan naisen näkökulmasta ilman, että siinä oli mitään kömpelyyttä.
March 27, 2024
Jotain tästä puuttui. Teksti oli väkinäistä, vaikka mukana olikin aforistisia helmiä. Alussa päähenkilö on nuori nainen, mutta katsoo maailmaa kuin viisikymppinen mies. Kauniita lauseita, mutta minulle ne jättivät tyhjän olon.
May 19, 2024
Jo kaksi Finlandia-palkintoa saanut Jukka Viikkilä kirjoittaa rakkausromaanin, josta voi kysyä: onko se rakkausromaani ollenkaan. Ainakin oma käsitykseni rakkaudesta on hyvin erilainen kuin mitä kirjan päähenkilöt elävät. Twistiä riittää ja yllätys lopuksi.
Read
November 3, 2024No hitto että oli hyvä, parempi kuin olisin halunnut olevan. Ajatuksia herättävä, kaunis, välillä vähän pateettinenkin (mutta sitähän rakkaus kai ulkopuolelta katsottuna on), kummallinen ja kiinnostava. Joku jännä tunnelma tässä oli ja se tunnelma veti kovasti puoleensa.
Read
December 20, 2024Tight, clear, at times almost clinical and cold. Love and lust and the human condition, gutted and filleted and ready to go onto the pan. Great, clever and wise writing, yet I didn't connect it with an emotional way.
December 21, 2024
Kuuntelin äänikirjana, olisi ehkä ollut parempi lukea, sillä tekstissä vilahteli kauniita lauseita, jotka menivät nopeasti ohi. Pidin enemmän kirjan lopusta, kun päähenkilö on jo ikääntynyt. Siinä oli seesteisempi tunnelma.
March 31, 2024
Kerrassaan alakuloinen kirja ihmisistä, tunteista ja ajasta.
April 13, 2024
Nautin tästä. Oma kiire ja stressi helpottuu, kun lukee tällaisista vetelehtivistä hahmoista, joissa on kuitenkin paljon syvyyttä. Pärnu tapahtumapaikkana ihana!
Read
May 20, 2024Tää ei toiminut mulle ollenkaan. Meh!
May 26, 2024
”Opetellut kärsivälliseksi.”
Displaying 1 - 30 of 40 reviews