What do you think?
Rate this book
Psykiatrini
Kaikki on kai hyvin. Kertoja elää vakavaraista elämää kulttuurin piirissä, lapset voivat hyvin, uusi parisuhde on intohimoinen.
Vaan puuttuuko jotakin, miksi on jotenkin valjua? Miksi hakeutua hankkimaan lausuntoa psykiatrilta? Onko heteroseksuaaleilla kuitenkin jotain, mitä kertojalta puuttuu?
Milja Sarkolan uudessa romaanissa Psykiatrini raivotaan mitä hillityimmin. Minäkertojan käynnit psykiatrilla herättävät eloon jotakin, jota voisi kutsua fantasiaksi - ajatuksen psykiatrista, tämän puolisosta ja heidän ystävistään - ajatuksen täydellisestä elämästä.
Psykiatrini on loistelias teos tunteiden siirtyilevyydestä, ihmissuhteista ja perheistä. Sarkola on kirjoittajana yht'aikaa lakoninen kommentoija ja mielipuolinen humoristi. Tämä on ajatuksen kirkkautta.
Vaan puuttuuko jotakin, miksi on jotenkin valjua? Miksi hakeutua hankkimaan lausuntoa psykiatrilta? Onko heteroseksuaaleilla kuitenkin jotain, mitä kertojalta puuttuu?
Milja Sarkolan uudessa romaanissa Psykiatrini raivotaan mitä hillityimmin. Minäkertojan käynnit psykiatrilla herättävät eloon jotakin, jota voisi kutsua fantasiaksi - ajatuksen psykiatrista, tämän puolisosta ja heidän ystävistään - ajatuksen täydellisestä elämästä.
Psykiatrini on loistelias teos tunteiden siirtyilevyydestä, ihmissuhteista ja perheistä. Sarkola on kirjoittajana yht'aikaa lakoninen kommentoija ja mielipuolinen humoristi. Tämä on ajatuksen kirkkautta.
157 pages, Hardcover
First published March 28, 2024
6 people are currently reading
191 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 35 reviews
April 23, 2024
paljon asiaa pienessä kirjassa. kirjan markkinoinnissa jäi epäselväksi miten suurta roolia sisäistetty homofobia kirjassa näytteleekään, ja se oli aika yllättävä teema.
May 18, 2024
Luin mielenkiintoisen kvartetin melko nopeaan tahtiin: Saara Turusen Hyeenan päivät, Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä, Tommi Kinnusen Kaarna ja Milja Sarkolan Psykiatrini.
Tällaisessa lukutavassa (nopeasti, peräkkäin) ensimmäinen teos herättää ajatuksia, joita seuraavat ruokkivat. Uusia kysymyksiä syntyy ja jokin teoksista saattaa nostaa aiemmin luetusta esiin teeman tai aiheen, jota ei lukiessa kenties huomannut.
Turunen ja Korkea-aho käsittelevät lapsen hankkimista ja tunteita tässä prosessissa. Turusen lähtökohtana on lapsettomuus ja kysymys, haluaako hän taiteilijana lainkaan lasta. Turusen teos herätti itsessäni paljon tunteita. Oli vaikea ymmärtää hänen teoksessaan esiin nousevaa voimakasta halveksuntaa niitä naisia kohtaan, jotka ovat lapsia hankkineet. Hänen kuvaamansa oman itsen merkitys tuntui samoin vieraalta. Pitkän matkaa teoksessa ”entinen elämä” näyttäytyi tärkeämpänä ja arvokkaampana, lapsen hankinta vain jonkin todella jonkin ”asian” saamiselta, ei luonnollisena osana elämää. Turunen kirjoittaa hauskasti ja pistävästi, mutta kirja tuntui itselleni melko kaukaiselta.
Kaj Korkea-aho kuvaa teoksessaan Äitiä etsimässä miesparin lapsen hankintaa. Asetelma on huomattavasti kiinnostavampi kuin Turusen. Lapsettomuudesta huolimatta Turusen tempoileva halu/ ei-halu saada lapsi on on yhteiskuntamme täysin hyväksymä ja kirjan pohdinta kohdistuu ainoastaan päähenkilön omiin tunteisiin. Korkea-aho on kumppaninsa kanssa huomattavasti monimutkaisemman kysymyksenasettelun edessä. Hän kuvaa hienosti äidin etsimisen prosessia ja uudenlaisen perhemuodon kehittämistä. Parin suhteeseen tulee lapsen lisäksi ja myötä uusia osapuolia. Ei ole itsestään selvää, miten yhteiskunta katsoo kahden isän ja äidin muodostamaa perhettä. Tarkkaan kontrolloituun ja punnitun prosessin ymmärtää, mutta se saa myös miettimään miten sattumanvaraisesti on saanut elää omaa elämäänsä.
Tommi Kinnusen Kaarna ei ehkä tunnu ilmiselvältä jatkolta tähän pohdintaan. Kirja on ”taattua Kinnusta” - sodan, menetysten ja pohjoisen puhumattomuuden kuvausta. Äitiään saattelevat lapset ovat tässä keskiössä. Lapset, jotka äiti sai tahtomattaankin ja olosuhteiden pakosta. Siinä missä Turunen ja Korkea-aho veivaavat tunnemyllyään loputtomalta tuntuvasti, Kinnusen Laina on sulkenut tunteet jonnekin tavoittamattomiin ja selviytyy miten selviytyy. Mistään ei puhuta ja perheen salaisuuksia - käsittelemättömiä traumoja on paljon. Kuka äiti oikein oli? Keitä me sisarukset olemme suhteessa häneen ja toisiimme. Biologinen side vanhempaan osoittautuu hauraimmaksi.
Milja Sarkolan teos Psykiatrini valaisee sitä, millainen itsensä tutkiskelun käänne on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kinnusen kuvaama ajanjakso sota-ajasta 90-luvulle tuntuu hurjan kaukaiselta, kuin toiselta maailmalta verrattuna 2000-luvun omaan itseen ja omien tunteiden käsittelyyn kietoutuneeseen kulttuuriin. Sarkolan päähenkilö analysoi ja ruotii, kärsii ja inhoaa, kuvittelee ja pohtii. Terapia, jossa päähenkilö pyrkii löytämään vastauksia ahdistukseensa, muuttuu kuvitelmiksi siitä, mitä terapeutti ajattelee ja tekee, miten hän elää. Sarkolan teos on yhtä aikaa hirveän (paino sanalla) hauska ja raskas kuvaus keski-ikäistyvän ihmisen pohdinnoista oman itsen ja taiteilijana toimimisen ympärillä. Täytyy vielä todeta, että Terapeuttini-kirjan eronnut naispari on lapset saanut ja ollaan vaiheessa, jota uumoilen Saara Turusen käsittelevän seuraavassa tai sitä seuraavassa romaanissaan ;)
Maailma on todella erilainen sodanjälkeisille sukupolville ja 2020-luvun kolmi-nelikymppisille. Itsestäänselvää ehkä jollain tasolla toki, mutta myös mielenkiintoista: tunteiden täydellinen kieltäminen ja puhumattomuus ei ole tuottanut mitään hyvää, mutta loputtomalta tuntuva niiden tutkiskelu ja niistä puhuminen vaikuttaa sekin ongelmalliselta.
Lopuksi on syytä todeta, että tässä käsitellyt neljä kirjaa ovat kaikki todella taitavasti ja hyvin kirjoitetut ja niitä olisi voinut käsitellä huomattavasti laajemmin kuin mihin tässä ryhdyin.
Tällaisessa lukutavassa (nopeasti, peräkkäin) ensimmäinen teos herättää ajatuksia, joita seuraavat ruokkivat. Uusia kysymyksiä syntyy ja jokin teoksista saattaa nostaa aiemmin luetusta esiin teeman tai aiheen, jota ei lukiessa kenties huomannut.
Turunen ja Korkea-aho käsittelevät lapsen hankkimista ja tunteita tässä prosessissa. Turusen lähtökohtana on lapsettomuus ja kysymys, haluaako hän taiteilijana lainkaan lasta. Turusen teos herätti itsessäni paljon tunteita. Oli vaikea ymmärtää hänen teoksessaan esiin nousevaa voimakasta halveksuntaa niitä naisia kohtaan, jotka ovat lapsia hankkineet. Hänen kuvaamansa oman itsen merkitys tuntui samoin vieraalta. Pitkän matkaa teoksessa ”entinen elämä” näyttäytyi tärkeämpänä ja arvokkaampana, lapsen hankinta vain jonkin todella jonkin ”asian” saamiselta, ei luonnollisena osana elämää. Turunen kirjoittaa hauskasti ja pistävästi, mutta kirja tuntui itselleni melko kaukaiselta.
Kaj Korkea-aho kuvaa teoksessaan Äitiä etsimässä miesparin lapsen hankintaa. Asetelma on huomattavasti kiinnostavampi kuin Turusen. Lapsettomuudesta huolimatta Turusen tempoileva halu/ ei-halu saada lapsi on on yhteiskuntamme täysin hyväksymä ja kirjan pohdinta kohdistuu ainoastaan päähenkilön omiin tunteisiin. Korkea-aho on kumppaninsa kanssa huomattavasti monimutkaisemman kysymyksenasettelun edessä. Hän kuvaa hienosti äidin etsimisen prosessia ja uudenlaisen perhemuodon kehittämistä. Parin suhteeseen tulee lapsen lisäksi ja myötä uusia osapuolia. Ei ole itsestään selvää, miten yhteiskunta katsoo kahden isän ja äidin muodostamaa perhettä. Tarkkaan kontrolloituun ja punnitun prosessin ymmärtää, mutta se saa myös miettimään miten sattumanvaraisesti on saanut elää omaa elämäänsä.
Tommi Kinnusen Kaarna ei ehkä tunnu ilmiselvältä jatkolta tähän pohdintaan. Kirja on ”taattua Kinnusta” - sodan, menetysten ja pohjoisen puhumattomuuden kuvausta. Äitiään saattelevat lapset ovat tässä keskiössä. Lapset, jotka äiti sai tahtomattaankin ja olosuhteiden pakosta. Siinä missä Turunen ja Korkea-aho veivaavat tunnemyllyään loputtomalta tuntuvasti, Kinnusen Laina on sulkenut tunteet jonnekin tavoittamattomiin ja selviytyy miten selviytyy. Mistään ei puhuta ja perheen salaisuuksia - käsittelemättömiä traumoja on paljon. Kuka äiti oikein oli? Keitä me sisarukset olemme suhteessa häneen ja toisiimme. Biologinen side vanhempaan osoittautuu hauraimmaksi.
Milja Sarkolan teos Psykiatrini valaisee sitä, millainen itsensä tutkiskelun käänne on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kinnusen kuvaama ajanjakso sota-ajasta 90-luvulle tuntuu hurjan kaukaiselta, kuin toiselta maailmalta verrattuna 2000-luvun omaan itseen ja omien tunteiden käsittelyyn kietoutuneeseen kulttuuriin. Sarkolan päähenkilö analysoi ja ruotii, kärsii ja inhoaa, kuvittelee ja pohtii. Terapia, jossa päähenkilö pyrkii löytämään vastauksia ahdistukseensa, muuttuu kuvitelmiksi siitä, mitä terapeutti ajattelee ja tekee, miten hän elää. Sarkolan teos on yhtä aikaa hirveän (paino sanalla) hauska ja raskas kuvaus keski-ikäistyvän ihmisen pohdinnoista oman itsen ja taiteilijana toimimisen ympärillä. Täytyy vielä todeta, että Terapeuttini-kirjan eronnut naispari on lapset saanut ja ollaan vaiheessa, jota uumoilen Saara Turusen käsittelevän seuraavassa tai sitä seuraavassa romaanissaan ;)
Maailma on todella erilainen sodanjälkeisille sukupolville ja 2020-luvun kolmi-nelikymppisille. Itsestäänselvää ehkä jollain tasolla toki, mutta myös mielenkiintoista: tunteiden täydellinen kieltäminen ja puhumattomuus ei ole tuottanut mitään hyvää, mutta loputtomalta tuntuva niiden tutkiskelu ja niistä puhuminen vaikuttaa sekin ongelmalliselta.
Lopuksi on syytä todeta, että tässä käsitellyt neljä kirjaa ovat kaikki todella taitavasti ja hyvin kirjoitetut ja niitä olisi voinut käsitellä huomattavasti laajemmin kuin mihin tässä ryhdyin.
July 16, 2024
Monitasoinen ja luonnollisesti älykäs, luokkakysymyksiä käsittelevä romaani Sarkolalta. Sisäistetyn homofobian ja naisvihan käsittely on jotenkin "mukavan" "raikasta", kun miettii, mihin aiheisiin pääosa seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta koskevasta keskustelusta on pitkään keskittynyt.
November 3, 2024
Teos oli ajatuksia herättävä ja vaatii ehkä hieman sulattelua, jotta aukeaa vielä paremmin. Pidin muodosta ja epäluotettavasta kertojasta! Melkein viiden tähden teos.
October 31, 2024
Great stuff as you'd expect from Sarkola. Loved Pääomani and this is such a wonderful partner. Upper middle class, privilege, phobias and issues and the issue of not having issues, which is a big issue.
December 29, 2024
Ehkä tämä avautuu, jos pohdiskelee porvarillisuuden, homoseksuaalisuuden ja äitisuhteen yhtäläisyysmerkkejä krooniseen itseinhoon? Suomenkielinen kirja oli myös huolimattomasti oikoluettu. Taidepuhe raskasta perustelemattomall tavalla.
June 26, 2024
Torr, lite satirisk men samtidigt uppriktig (fast ironisk) jagskildring av jagets problem med relationer. Växelvis fantiserade scener med psykiatern, som en slags projicering och föreställning om hur han och hans fru hanterar olika saker, och hur han ser på henne. I botten verkar ligga ett självförakt kopplat till hennes homosexualitet, som jag på sätt och vis kände blev lite sorgligt behandlat, men slutet ser jag nog också som en iscensatt fantasi från jaget, om en möjlig "utväg" från sin egen personlighet och problematik. Också om konstnärsskap och borgerlighet och sexualitet, med lite roliga iakttagelser.
Har lyssnat som ljudbok där alla karaktärer hade egna röster, vilket gjorde det nästan till radioteater, som först kändes märkligt och sedan blev en del av upplevelsen.
Har lyssnat som ljudbok där alla karaktärer hade egna röster, vilket gjorde det nästan till radioteater, som först kändes märkligt och sedan blev en del av upplevelsen.
July 10, 2024
Olipa kiinnostava, intensiivinen, pienestä koostaan huolimatta suuri kirja. Teemat limittyivät toisiinsa ja kirjaa saattoi tarkastella hyvin monesta kulmasta. Terapiaan hakeutuvan päähenkiön fantasiat psykiatrin omasta elämästä olivat varsin nasevia, sopivasti satiirisia. Itselleni tämä herätti ennen kaikkea ajatuksia siitä, mitä keskiluokkaisuus tai porvarillisuus oikeastaan on, mutta myös ajatuksia tälle ajalle tyypillisestä itsen ympärillä pyörimisestä ja siitä ahdistumisesta.
October 29, 2024
Den här boken fick mig att inse att jag läser väldigt mycket lättsmält. Den är inte svårläst och har inget svårt språk, men avsaknandet av kapitelindelning och de ständiga hoppen mellan huvudpersonens tankevärld och det som faktiskt händer gör att jag som läsare måste vara på alerten. Jag gillar det!
Huvudkaraktären en medelålders dramatiker som hamnat i en slags livskris och behöver uppsöka psykiater för att få sjukpenning. Väl hos psykiatern börjar hennes tankar snart vandra och hon gör sig en minst sagt ingående bild av hans liv, äktenskap, middagar med vänner och liknande.
Det hela är en rätt intellektuell historia, men samtidigt roande och visst går det på sätt och vis att relatera till kvinnans ständiga tänkande på den andres liv. Något jag lagt märke till är att finländsk litteratur är vassare i sin skildring av medelklassen och borgerligheten. Den är mer undersökande och liksom driver lite med den. Jag tycker det är ett intressant och inte sällan underhållande drag.
Huvudkaraktären en medelålders dramatiker som hamnat i en slags livskris och behöver uppsöka psykiater för att få sjukpenning. Väl hos psykiatern börjar hennes tankar snart vandra och hon gör sig en minst sagt ingående bild av hans liv, äktenskap, middagar med vänner och liknande.
Det hela är en rätt intellektuell historia, men samtidigt roande och visst går det på sätt och vis att relatera till kvinnans ständiga tänkande på den andres liv. Något jag lagt märke till är att finländsk litteratur är vassare i sin skildring av medelklassen och borgerligheten. Den är mer undersökande och liksom driver lite med den. Jag tycker det är ett intressant och inte sällan underhållande drag.
October 3, 2024
Gjorde sig i vart fall inte bra som ljudbok, den här författaren borde inte ha läst själv. Det blir inte bättre av att det är en massa andra röster också. Beträffande innehållet: högtravande, når inte fram till mig, känns dammigt fast det är nytt. Kommer ingenstans.
Read
June 16, 2024Milja Sarkolan uutuusromaanissa Psykiatrini teoksen naispäähenkilö alkaa kuvitella, millaista hänen terapeuttinsa elämä on. Nainen on keski-ikäinen ja keskiluokkainen, ja elää parisuhteessa juristikumppaninsa Eevan kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta nainen on sairaslomalla, koska kokee suurta merkityksettömyyden tunnetta.
Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.
Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu.
Koska nainen muistuttaa pitkälti kirjailijaa itseään on psykiatri käyttökelpoinen rakennelma, jonka kautta Sarkola voi tarkastella etäännytetysti erinäisiä kysymyksiä. Psykiatrin suuhun voi panna sanoja, jotka naisen lausumana saattaisivat luoda yhtäläisyysmerkit naisen ja Sarkolan itsensä välille. Näin psykiatri voi - tilanteesta ja lukijasta riippuen - toimia sekä sijaispuhujana että kilpenä mahdollista kritiikkiä vastaan.
"Psykiatri sanoi, että nykyinen muita kontrolloiva ilmapiiri rajoitti ja sensuroi taiteilijoita ja kavensi taiteen mahdollisuuksia toimia yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä."
Sarkola menee mikroskoopilla naisen mieleen, tunteisiin ja käytökseen. Mitä pidemmälle Sarkolan teosta luin sitä ahdistavammalta se alkoi vaikuttaa. Selitän reaktioni itselleni niin, että Psykiatrini nostaa pintaan nykyajan valkoisen kohinan. Luupin, johon nainen on juuttunut ja josta pois pääseminen vaikuttaa yhä mahdottomammalta. Luupin, joka minulle itsellenikin on valitettavan tuttu.
"Pelottaa, miten tässä elämässä käy. Selviääkö?"
Kuinka paljon helpompaa olisikaan ilman ajattelua, huomaan ajattelevani useampaan kertaan Psykiatrini-romaania lukiessani. Jospa voisikin itsereflektoinnin ja oman mielensä kaivelun lähettää matkaan kuin kirjekyyhkyn, jota ei odota palaavaksi.
Sarkolan romaani on tunnetilallisesti moniääninen. Vakava ja koominen menevät päällekkäin, ovat kuin modernit kirjalliset koppelot, jotka eivät suostu irtoamaan toisistaan. Nainen kertoo salaisesta haaveestaan
"kutsua ystäväpariskunta illalliselle, pariskuntana, viettää ilta nelistään hyvässä seurassa hyvän ruuan kanssa, että tämä edusti minulle hyvää ja onnistunutta elämää, että porvarillisuus oli hyvän elämän perusta."
Porvarillisuus on naiselle sekä syntymälahja että syntymäriivaus, ja se kiinnittyy imukupeilla suomenruotsalaiseen kulttuuriin, jolla on tarjota kosolti rituaaleja lähentyviä sääntöjä ja tapoja elämän elämiseksi oikein. Tyhjyyden tunnetta ne eivät poista, vaikka saattavat sen hetkellisesti peittääkin.
Psykiatrini ei anna minun ottaa itsestään pitävää otetta. Se pakottaa käymään läpi hankalia tunteita ja kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua. Se vetää maton altani. Sätkin lattialla, saatan olla myös alasti.
Miksi tämä kaikki vaiva, jota eläminen vaatii? Voiko taide antaa meille vastauksia? "Voiko taide muuttaa meidän arvojamme ja näkökulmiamme?"
Clarice Lispector kirjoittaa romaaninsa Passio alkusanoissa, että hän olisi mielissään, jos hänen teoksensa lukisivat "vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut". Minusta tuntuu tuntuu tuntuu, että juuri tälle ihmisryhmälle myös Psykiatrini on antoisinta luettavaa.
Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.
Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu.
Koska nainen muistuttaa pitkälti kirjailijaa itseään on psykiatri käyttökelpoinen rakennelma, jonka kautta Sarkola voi tarkastella etäännytetysti erinäisiä kysymyksiä. Psykiatrin suuhun voi panna sanoja, jotka naisen lausumana saattaisivat luoda yhtäläisyysmerkit naisen ja Sarkolan itsensä välille. Näin psykiatri voi - tilanteesta ja lukijasta riippuen - toimia sekä sijaispuhujana että kilpenä mahdollista kritiikkiä vastaan.
"Psykiatri sanoi, että nykyinen muita kontrolloiva ilmapiiri rajoitti ja sensuroi taiteilijoita ja kavensi taiteen mahdollisuuksia toimia yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä."
Sarkola menee mikroskoopilla naisen mieleen, tunteisiin ja käytökseen. Mitä pidemmälle Sarkolan teosta luin sitä ahdistavammalta se alkoi vaikuttaa. Selitän reaktioni itselleni niin, että Psykiatrini nostaa pintaan nykyajan valkoisen kohinan. Luupin, johon nainen on juuttunut ja josta pois pääseminen vaikuttaa yhä mahdottomammalta. Luupin, joka minulle itsellenikin on valitettavan tuttu.
"Pelottaa, miten tässä elämässä käy. Selviääkö?"
Kuinka paljon helpompaa olisikaan ilman ajattelua, huomaan ajattelevani useampaan kertaan Psykiatrini-romaania lukiessani. Jospa voisikin itsereflektoinnin ja oman mielensä kaivelun lähettää matkaan kuin kirjekyyhkyn, jota ei odota palaavaksi.
Sarkolan romaani on tunnetilallisesti moniääninen. Vakava ja koominen menevät päällekkäin, ovat kuin modernit kirjalliset koppelot, jotka eivät suostu irtoamaan toisistaan. Nainen kertoo salaisesta haaveestaan
"kutsua ystäväpariskunta illalliselle, pariskuntana, viettää ilta nelistään hyvässä seurassa hyvän ruuan kanssa, että tämä edusti minulle hyvää ja onnistunutta elämää, että porvarillisuus oli hyvän elämän perusta."
Porvarillisuus on naiselle sekä syntymälahja että syntymäriivaus, ja se kiinnittyy imukupeilla suomenruotsalaiseen kulttuuriin, jolla on tarjota kosolti rituaaleja lähentyviä sääntöjä ja tapoja elämän elämiseksi oikein. Tyhjyyden tunnetta ne eivät poista, vaikka saattavat sen hetkellisesti peittääkin.
Psykiatrini ei anna minun ottaa itsestään pitävää otetta. Se pakottaa käymään läpi hankalia tunteita ja kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua. Se vetää maton altani. Sätkin lattialla, saatan olla myös alasti.
Miksi tämä kaikki vaiva, jota eläminen vaatii? Voiko taide antaa meille vastauksia? "Voiko taide muuttaa meidän arvojamme ja näkökulmiamme?"
Clarice Lispector kirjoittaa romaaninsa Passio alkusanoissa, että hän olisi mielissään, jos hänen teoksensa lukisivat "vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut". Minusta tuntuu tuntuu tuntuu, että juuri tälle ihmisryhmälle myös Psykiatrini on antoisinta luettavaa.
August 28, 2024
My Psychiatrist is a funky dreamlike read, made so by the unnamed protagonist's obsession with imagining other people's lives in a grass is greener type of a story. She is a lesbian playwright, a single parent to two boys, who can't get over the fear that maybe her issues with intimacy and relationships stem from her homosexuality, and this feeling is reinforced whenever she is out with her hetero couple friends. Why can't she have what they have?
She goes to a psychiatrist, and even then, ends up imagining her psychiatrist and his wife, sharing stories about the lesbian client and having sex, which the protagonist simultaneously imagines as slightly kinky but also very vanilla. Is this what she desires for herself, a "basic" life?
Throughout the story, the protagonist rarely embodies herself nor is she able to look at her own life with the same interest as she vividly imagines the lives of her hetero friends (or the psychiatrist). She also imagines that others are obsessed with her, talking incessantly about her life when she's not around. By imagining their conversations, she tries to build an image of who she is and who she should be. And this is her dilemma: she wants someone else to tell her who and what she is, so that she can stop feeling so anxious, but even her psychiatrist doesn't want to give her straight-forward answers, no matter how she fishes for them.
Within these imagined lives, it was occasionally difficult to keep track of what was imagined, and what was actually happening (maybe partially because I read this as an audiobook? Perhaps the printed version has clearer tagging?), which I, as an unabashed lover of unreliable narrators do enjoy.
Within the imagined scenes, though, a few times there were fairly lengthy monologues by characters who essentially griped about things that made them sound like devil's advocates for hot button issues. I never felt like these were stemming from the protagonist's self-loathing as she obsessed imagining how other people see her, as much as they seemed to be either the author's opinions she wanted to air out through a caricatured person, or opinions she wanted to slam by creating a caricature that the readers would agree was out of touch or unpleasant. Either way, unlike unreliable narrators, those types of thinly veiled soap box rants within fiction are not really my cup of tea.
Toward the end, there's a wonderful scene where the readers, along with the protagonist, are served only one side of a dialog, and the scene stresses the feeling of not being able to know how other people's lives really are unless you live them--the words the protagonist overhears are essentially opposite of what the person told her. So what now, when you have two opposing pieces of information about how someone views you? Which do you accept, and which do you reject? Or how about accepting both, in order to bolster a healthy psyche?
She goes to a psychiatrist, and even then, ends up imagining her psychiatrist and his wife, sharing stories about the lesbian client and having sex, which the protagonist simultaneously imagines as slightly kinky but also very vanilla. Is this what she desires for herself, a "basic" life?
Throughout the story, the protagonist rarely embodies herself nor is she able to look at her own life with the same interest as she vividly imagines the lives of her hetero friends (or the psychiatrist). She also imagines that others are obsessed with her, talking incessantly about her life when she's not around. By imagining their conversations, she tries to build an image of who she is and who she should be. And this is her dilemma: she wants someone else to tell her who and what she is, so that she can stop feeling so anxious, but even her psychiatrist doesn't want to give her straight-forward answers, no matter how she fishes for them.
Within these imagined lives, it was occasionally difficult to keep track of what was imagined, and what was actually happening (maybe partially because I read this as an audiobook? Perhaps the printed version has clearer tagging?), which I, as an unabashed lover of unreliable narrators do enjoy.
Within the imagined scenes, though, a few times there were fairly lengthy monologues by characters who essentially griped about things that made them sound like devil's advocates for hot button issues. I never felt like these were stemming from the protagonist's self-loathing as she obsessed imagining how other people see her, as much as they seemed to be either the author's opinions she wanted to air out through a caricatured person, or opinions she wanted to slam by creating a caricature that the readers would agree was out of touch or unpleasant. Either way, unlike unreliable narrators, those types of thinly veiled soap box rants within fiction are not really my cup of tea.
Toward the end, there's a wonderful scene where the readers, along with the protagonist, are served only one side of a dialog, and the scene stresses the feeling of not being able to know how other people's lives really are unless you live them--the words the protagonist overhears are essentially opposite of what the person told her. So what now, when you have two opposing pieces of information about how someone views you? Which do you accept, and which do you reject? Or how about accepting both, in order to bolster a healthy psyche?
April 10, 2025
The narrator is a lesbian whose depression and anxiety have pushed her on sick leave and she’s now seeing a psychiatrist to get a referral to psychotherapy. The first meeting goes well and the narrator feels good going back. During the second meeting, the narrator’s imagination stands up and runs to the hills, filling her mind with a completely made-up story about the psychiatrist’s life, family, hobbies, and…everything. She has deeply ingrained feelings of low self-worth, a surprising amount of internalized homophobia, and intense dislike of the upper middle class–because obviously the bohemian art scene is morally better than the capitalistic upper middle class, right?
The story alternates between the vivid tales the narrator makes up about the psychiatrist and actual meetings she has with her psychiatrist, her girlfriend, her ex, and the psychotherapist she finally deems okay for herself. Some of it is hilarious, some of it is deeply uncomfortable, and in the end, I’m not sure what to think of it.
The story alternates between the vivid tales the narrator makes up about the psychiatrist and actual meetings she has with her psychiatrist, her girlfriend, her ex, and the psychotherapist she finally deems okay for herself. Some of it is hilarious, some of it is deeply uncomfortable, and in the end, I’m not sure what to think of it.
Read
November 5, 2024Kuuntelin lähinnä juoksulenkeillä. Sarkolan edellinen tuntui jotenkin terävämmältä, ja myös toimi kuunneltuna paremmin, tässä meinasin välillä ajautua omiin ajatuksiin ja pudota kerronnan tasojen kyydistä. Vika kylläkin kuuntelijassa ja valitussa formaatissa, tuskin kirjassa itsessään!
Keskiluokkainen, kulturelli kertoja alkaa rakentaa omassa päässään kuvitelmaa/fantasiaa siitä, millaista täydellistä elämää hänen psykiatrinsa elää. Kutkuttava asetelma, jossa aika nokkelasti puntaroidaan sitä, miten haluamme nähdä ihmisten ammatin taakse.
Keskiluokkainen, kulturelli kertoja alkaa rakentaa omassa päässään kuvitelmaa/fantasiaa siitä, millaista täydellistä elämää hänen psykiatrinsa elää. Kutkuttava asetelma, jossa aika nokkelasti puntaroidaan sitä, miten haluamme nähdä ihmisten ammatin taakse.
Read
December 20, 2024Tuo esiin paikoitellen mielenkiintoisia näkökulmia ylemmän sosiaaliluokan edustajien kapeakatseisuudesta ja tämän vaikutuksesta jälkikasvuun.
Papupatamainen kerronta ei kuitenkaan itseä onnistunut nappaamaan mukaan, vaan lukuinto meinasi aina lopahtaa psykiatrin yksityiselämää fantasioivissa osuuksissa.
Tarinan päämäärän ja rakenteiden puute sekä kertojan ajatuksenvirran häilyvyys voivat olla jopa mukaansatempaavia elementtejä, mutta itselle ne olivat turhankin perinteisestä kaavasta poikkeavia ratkaisuja.
Papupatamainen kerronta ei kuitenkaan itseä onnistunut nappaamaan mukaan, vaan lukuinto meinasi aina lopahtaa psykiatrin yksityiselämää fantasioivissa osuuksissa.
Tarinan päämäärän ja rakenteiden puute sekä kertojan ajatuksenvirran häilyvyys voivat olla jopa mukaansatempaavia elementtejä, mutta itselle ne olivat turhankin perinteisestä kaavasta poikkeavia ratkaisuja.
December 21, 2024
Psykiatrini on raikas ja vangitseva romaani, jossa kiinnostavat henkilöhahmot ja heidän väliset jännitteensä nousevat keskiöön. Selkeät ja eläytymään kutsuvat hahmot tempaavat mukaansa, ja erityisen virkistävää on, että parisuhdedraamoissa heteronormatiivisuus ei ole keskiössä. Teos tarjoaa onnistunutta pohdintaa luokkaeroista, mutta tämä teema jää hieman kesken, jättäen tilaa syvemmälle analyysille. Kokonaisuutena Psykiatrini on vetovoimainen ja moniääninen romaani, joka tarjoaa uusia näkökulmia ihmissuhteisiin ja identiteettiin.
January 5, 2025
itse epävakaana ja b-lausuntoja saaneena sarkola onnistui realistisesti kuvaamaan identiteetin etsintää, epävarmuutta ja hukassa olemista. sisäistetty homofobia ja seksuaalisuuden teemat ovat todella keskeinen osa kirjassa, joka oli itselle yllätys - positiivinen sellainen. välillä stereotypinen porvarillisen elämän kuvitelma ja generiset tuhman seksin piirteet alkoivat väsyttää, jotain uutta seuraavaksi! 2.5/5, äänikirjana nopeasti kuunneltava, tosin toinen lukija olisi sopinut mielestäni paremmin sillä lukeminen oli välillä tönkköä.
August 17, 2024
Olisin ehkä pitänyt tästä enemmän näytelmänä, oli kirjaksi niin dialogivetoinen. Jotenkin fantasiointi ei innostanut: toki fiktio on aina kuvitelmaa, mutta kuvitteellisen henkilön kuvitelmat toisista kuvitteellisista henkilöistä - ei vaan uponnut minuun.
December 30, 2024
En tiedä, oliko tämän tarkoitus olla uskottavaa. Älyllisesti kerrottu tarina, mutta ei ehkä tarpeeksi syvällinen sittenkään. Jos tämä oli autofiktiivistä niin arvostan tätä enemmän. Muuten olen Hard Core -kirjojen fani.
February 19, 2025
Kirjan idea psykiatrinsa elämää kuvittelevasta päähenkilöstä on virkistävä. Tekstissä oli kiinnostavia oivalluksia ja pohdintaa, mutta tässä oli omaan makuuni hiukan liikaa luennointia taiteen filosofiasta.
August 27, 2024
insanity..... ..... .... haluun keskustella jonkun kanssa tästä perinpohjaisesti
October 3, 2024
paljon kiinnostavaa ajatusta ja puheenaiheita ja pohdintaa.
January 5, 2025
Psykologisesti aivan ihastuttavan tarkkanäköinen, älykäs ja analysoiva.
June 17, 2025
Ei vaan lähteny:( Ehkä lukijavika, mutta viel vikoilla sivuillakin olin tosi kujalla mitä tässä oikein tapahtui...
July 6, 2025
Outo ja jotenkin sekava. Paikoitellen osuvaa kuvausta, joten kahlasin loppuun.
August 19, 2025
Kul och mörk. Känner ändå att jag inte helt greppade den här. Nytt grepp var det i alla fall och fler böcker borde vara 150 sidor långa.
September 17, 2025
tuhottoman älykäs ja pureva ja sit hauska sillee vaivattomasti ja jotenki ohimennen niinku Sarkola aina
November 7, 2025
Kirja oli ohut, 170 sivua, kirjoitettu yhteen putkeen ilman jakoa eri lukuihin. ohueksi kirjaksi luin tätä pitkään, enkä olisi ikinä ryhtynyt lukemaan sitä, ellei se olisi ollut lukupiirin kirjavalinta. En jaksanut innostua. Päähenkilö, keski-ikäinen dramaturgi, on milloin "minä" ja seuraavaksi taas "potilas". Ihmettelin myös psykiatrin keskusteluja vaimon kanssa, kun he kävivät potilaitaan läpi, nimiä mainitsematta, mutta haloo, heillä on vaitiolovelvollisuus. Minusta päähenkilö vaikutti itsekkäältä, mutta se kai on päähenkilön oikeus. Entä mihin kirja päättyi? Tekikö päähenkilö lopullisen ratkaisun? Edellissivulla hän mietti, milloin hänellä tulisi ikävä lapsiaan. Ei. Tästä kirjasta en pitänyt.
Displaying 1 - 30 of 35 reviews