Kaikki piiloon painettu nousee joskus pintaan. Koskettava esikoisromaani lapsen mielen oireilusta pohjaa löyhästi kirjailijan omiin lapsuuskokemuksiin.
Minä olen tässä! mieleni tekisi huutaa, mutta enhän minä voi. Olisin vielä enemmän hullu kuin nyt. Riinan lapsuus on taistelua ahdistusta vastaan. Hän ei pysty menemään kouluun eikä osaa selittää miksi. Vanhemmat, lääkärit ja opettajat puhuvat Riinan asioista hänen ohitseen, tyttö on sekä kaikkien silmätikku että näkymätön. Aikuisen Riinan on vaikea olla äiti, eikä suhde omaankaan äitiin ole helppo. Riina työskentelee media-alalla, eivätkä siellä heikot pärjää. Hän on omaksunut ylireippaan roolin tullakseen hyväksytyksi. Kauanko niin voi elää?
”Hetken aikaa unessa oli. Sen hetken tiesin miksi olen täällä. Mutta nyt uni on kadonnut. Raja unen ja valveen välillä on ohut, mutten silti tavoita ymmärrystä joka vielä hetki sitten oli ulottuvillani. Tilalla on tuttu sumuinen pää täynnä langanpätkiä, joiden päät eivät yhdisty. Ymmärrät aikanaan. Miten voin ymmärtää aikanaan, kun en näe sitä missä aikanaan on?”
Kaunis kirja, itketti ja raivostutti. Haluun joskus osata taikoo jotain tällä tavalla kirjotettuu mun omilla sanoilla.❤️
tää oli aika rankka kirja tavallaan. se miten nää kirjan hahmot puhu toisilleen oli kyllä tosi inhottavaa luettavaa ja monissa kohissa huomasin, että olin jotenki tosi vihanen siitä mitä nää sano toisillensa. toisaalta se myös näytti sen ikävän realistisen totuuden miten jotkut kohtaa mielenterveysongelmat. tää oli samalla ihan ok, mut sit samalla tää jummas vähän paikallaan ja vaikka tässä oli vähän sellasta toiveikkuuta niin mun makuun sitä ois voinu olla enemmän.
Luulen, että tämä olisi toiminut vielä paremmin ilman sitä, että samat vaikeudet kulkivat suvussa. Ahdistuksen kuvaus - sekä ahdistuneen että lähipiirin näkökulmasta - oli tosi aidon oloista ja ajatuksia herättävää. Sukupolvien ketju, suoranainen ylisukupolvinen trauma tuntui siinä vähän päälleliimatulta, aivan kuin ”tavallinen” ahdistuneisuus ei olisi vielä riittänyt.
Ihan mielenkiintoinen kuvaus uupuvan kokemuksesta, kuinka ei välttämättä ymmärrä omaa vasymystään tai osaa ottaa apua vastaan. Päätyy kohtuuttomiin tilanteisiin kun ei riitä voimia pohtia putäisikö sanoa ei.
Kirjassa käsiteltiin myös elämän koknaisvaltaisuutta. Yksityielämässä voi olla kriisi joka vaatii käsittelyä ja henkistä tilaa. Jos työ on lähtökohtaisesti erittäin vaativaa ja joustamatonta, on näitä vaikea yhdistää. Tuppaamme ajatella, että työn vuoksi yksityiselämä joustaa mutta työt pitää aina hoitaa. Kirjassa tutkaillaan vähänntätäkin mistä tälläinen yksin pärjäämisen eetos on peräisin.
Varsinainen toipuminen ja elämänkeiisun käsittely jäi kirjassa vähälle. Saamme nähdä lopussa seesteisemmän päähenkilön, joka on oppinut rakentamaan suhdettaan tenilapseensa, priorisoimaan oman elämän, rajaamaan työtä ja ottamaan apua vastaan. Annetaan ymmärtää, että sukupovien ketjun tutkiminen kirjeiden kautta, äitisuhteen työstäminen, omien vaikeiden kapsuuden kokemusten kohtaminen on auttanut. Mutta mitä oikeastaan piti tapahtua, että elämä sai tolkullisemmat mittasuhteet?
Vaikeat, mutta tärkeät teemat: mielenterveys, taakkasiirtymä, vaikenemisen kulttuuri. Teos on kieltämättä vavahduttava. Ihan käsittämätöntä, miten lapsen mielenterveysongelmat 90-luvulla kohdataan. Luulin pakkoreipastamisen kadonneen viimeistään kasarille, mutta ilmeisesti olin väärässä 💔 Valitettavasti kirja on hivenen toisteinen ja junnaava. Mikäli se pohjautuisi kirjoittajan kokemuksiin enemmän kuin ”löyhästi”, tämä olisi ymmärrettävää, mutta koska näin ei ole, jään kaipaamaan juonellisempaa otetta ja draamankaarta.
tää(kin) kirja oli tavallaan kirjoitettu mulle luettavaks, just nyt ja just tähän elämäntilanteeseen. kun kamppailen oman äitisuhteeni kanssa. tää avasi vähän enemmän niitä ovia mun omassa päässä, jotka on jo olleet raollaan. tää alleviivasi sitä sukupolvelta toiselle periytynyttä kehityksellistä traumaa, joka varjostaa meitä kansana ja yksilöinä. tää kirja aiheutti mun oman elämän kannalta monen moista pohdintaa, ja siksi pidin siitä.
raskas mutta tärkeä vähän hätäinen mutta merkityksellinen pidin aikahypyistä, ne toi paljon lisäarvoa
Tää kirja ei onneks mässäilly mt-ongelmilla, vaikka niitä tässä kirjassa riittikin. Kirja käsitteli (omaan kokemukseen nojaten) suht realistisesti ahdistusta, paniikkia ja suorittamisen pakkoa. Ongelmien ylisukupolvisuudesta olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää, mutta kirja jäi valitettavasti hieman jumiin päähenkilön lapsuuden päiviin. Tää sai mut kuitenkin kiinnostumaan psykiatrisesta hoidosta ysärillä, sillä selkeesti pitkälle ollaan tultu niistä ajoista.
Sydäntä särkevä ja vakuuttava kuvaus lapsen (ja aikuiseksi kasvaneen lapsen) näkökulmasta ylisukupolvisista traumoista, mielen mustemmista hetkistä ja lapsen pahoinvoinnista.
Yhden tähden tiputin pois, koska junnasi vähän paikoillaan ja loppu jäi ehkä turhan avoimeksi.
Tässä on mun mielestä onnistuttu tosi hyvin kuvaamaan ja kirjottamaan auki lapsen hätä ja epätoivo niin että se tunne tarttuu. Ei mikään helpoin luettava ja iski jotenkin tosi syvälle.
Pitkästä aikaa kirja joka meni todella ihon alle. Varmasti samaistuttavuus ja uskomattoman vetoava kerronta teki tehtävänsä. Paikoittain omalle mielelle raskas, mutta samalla puhdistava lukukokemus.
Kirja saatu Instagramin kautta arvostelukappaleena.
Upea tutkielma lapsista, vanhemmista, ja kuilusta heidän välillään. Mielenterveysongelmat ovat kirjassa tärkeä teema. Itsekin sairastavan näkökulmasta kirjassa hahmot puhuivat usein ongelmistaan sellaiseen sävyyn, mistä tuli itsellekin paha olo, mutta toisaalta oikeassa maailmassakaan ihmiset eivät suhtaudu näihin asioihin aina niiden vaatimalla herkkyydellä ja lempeydelle. Vaikea pieni kirja.