Kesäkuun 15. päivä vuonna 1965 käynnistyy Neitsytsaarilla sijaitsevan delfinaarion yläkerrassa yksi tieteen historian hämmentävimmistä kokeista: Peter-nimiselle pullokuonodelfiinille aletaan opettaa englantia. Hän asuu puoli vuotta kahdestaan nuoren naisen kanssa talossa, jonka kaikkiin huoneisiin on laskettu vettä. Kun tutkimus loppuu, viedään delfiini toiseen laboratorioon, jossa hänen elintilanaan on vain yksinäinen amme. Pian hän tekee itsemurhan.
Pipsa Longan näytelmä Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen perustuu tämän todellisen tapahtumasarjan pohtimiselle. Siinä yritetään käsittää ja ottaa todesta Peterin todellisuus.
Teksti sukeltaa, hengittää, vyöryy murhenäytelmän mukana, velloo sen herättämissä ajatuksissa, mykistyy eläimen äärellä. Eheän eläinfaabelin kertomisen sijaan Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen seuraa hellittämättä tunteiden ja ajatusten liikahtelua myös silloin, kun ne katkeavat, katoavat, kasautuvat tai käyvät ylivoimaisiksi.
Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen katsoo kohti (eläin)rakkauden paradoksia: rakkauteni voi tuhota kohteensa.
***
Pipsa Lonka on yksi Suomen käännetyimmistä ja tunnetuimmista näytelmäkirjailijoista. Hän toimii monen näytelmäkirjailijan luottodramaturgina ja on tehnyt useita kiitosta niittäneitä romaanidramatisointeja. Hänen teoksiinsa kuuluvat mm. Lauluja harmaan meren laidalta (2013), Toinen luonto (2018) ja neljän päivän läheisyys (2021). Lonka on voittanut kaksi kertaa parhaalle kantaesitystekstille vuosittain myönnettävän Lea-palkinnon. Hänen jokainen näytelmänsä koettelee ihmiskuvaamme ja taiteen rajoja.
Syyskuun paras ja vaikuttavin lukukokemus oli Pipsa Longan Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen.
Monologinäytelmässä kertoja pohtii ihmisen suhdetta eläimiin, sitä miten välittämisellä ja rakkaudellakin voidaan perustella käsittämättömiä tekoja.
Peter asui talossa pohtii erityisesti vuonna 1965 Neitsytsaarilla aloitettua tieteellistä koetta, jossa Peter-nimiselle pullokuonodelfiinille yritetään opettaa englantia (oikeasti). Kielen opettamisesta yritetään tehostaa siten, että talon yläkerran huoneet täytetään osittain vedellä ja Peter asuu siellä puoli vuotta tutkimukseen osallistuvan naisen kanssa. Välillä delfiini nostetaan ulkoaltaaseen uimaan lajitovereidensa kanssa.
Kun tutkimus päättyy, Peter siirretään toiseen laboratorioon. Siellä Peter päättää elämänsä pienen ammeen pohjalle.
Tällaista ei voi keksiä. Longan näytelmän kertoja yrittää ymmärtää ja järkeillä, ja päätyy kyseenalaistamaan sotkeutuen välillä ajatuksiinsa. Mitä jos (kun) ihminen ei olekaan hyvä, mitä jos (kun) aiheutamme kärsimystä?
Peter asui talossa on valtavan hieno teksti, jonka tahtoisin kovasti nähdä näyttämöllä. Se sopii myös erinomaisesti luettavaksi, eikä nähdäkseni edellytä lukijalta ”harjaantumista” näytelmien lukemisessa. Minulle tämä oli niin vetävä, että luin sen yhdeltä istumalta.
Lisäksi tämä on, TUAn kaikkien julkaisujen tapaan, visuaalisesti todella kaunis. Kaksiväriset sivut tuovat oman tasonsa tekstiin: miten näin matalassa vedessä voi elää? Bravo jälleen, Aino Nieminen.
Sydämenkin särkevä näytelmä delfiinistä, Peteristä, joka asui talossa, joka kuoli ammeessa, joka ei oppinut englantia, vaikka ihminen niin kovin kovin kovin olisi toivonut sen oppivan.
"unohtakaa tragedian hehku tämä kärsimys on totta eikä sitä pääse pakoon"
Todella raastava ja vaikuttava lukukokemus.
Longan näytelmä kommentoi The Girl Who Talked to Dolphins -dokumenttia, jossa kuvataan erästä aitoa koetta 60-luvulla. Kokeessa nuori nainen alkoi opettaa englantia Peteriksi nimetylle pullokuonodelfiinille. Hän sai älynväläyksen, että olisi mahtavaa asua Peterin kanssa kahdestaan tutkimuspaikkana toimivassa talossa. Niinpä talo muutettiin delfiiniystävälliseksi laskemalla sen kaikkiin huoneisiin sen verran vettä, että Peter pääsi uimaan huoneesta toiseen. Puoli vuotta he asuivat talossa kahdestaan. Sen jälkeen Peter siirrettiin toiseen laboratorioon, jossa se joutui viettämään päivänsä ahtaassa kylpyammeessa. Pian Peter tappoi itsensä.
Kuvattu tapaus on aika hirveä. En ole nähnyt kyseistä dokumenttia, enkä tiedä, haluanko nähdäkään. Pelkästään siitä lukeminen sai sydämeni hakkaamaan ja käteni tärisemään. Näytelmän puhuja kuvaa tunteita, joita dokumentti on herättänyt hänessä: surua, ahdistusta, syyllisyyttä. Hän yrittää miettiä, millaista Peterin todellisuus on ollut.
Samalla näytelmässä pohditaan ylipäänsä "eläinrakkautta", eläinten käyttämistä ja eläinten kanssa elämistä. Mikä oikeus ihmisellä on vangita eläin kanssaan taloon vain sen takia, että hän haluaa niin ja että hän kaipaa eläimen seuraa? Eivätkö lemmikkieläimetkin ole oikeastaan vankeja, pakotettuja asumaan ja toimimaan ihmisten kanssa ja ihmiskielen armoilla?
*
"älä unohda tätä: EI PETERIN NIMI OLE PETER ei hän ole Peter ITSELLEEN
sinulla on oma nimesi, omalla kielelläsi, nimi jolla sinä kutsut itseäsi ja jolla toiset kutsuvat sinua
mutta me sanomme 'Peter' ja jo siinä me käytämme sinua, kutsumme sinut kielen piiriin, johon et kuulu, pyydämme sinua kutsumaan itseäsi nimellä, joka ei ole sinun nimesi"
*
"tunnistan myös lähes VAKAUMUKSELLISEN HALUTTOMUUDEN ymmärtää, ettei MINUN hyväni ehkä olekaan SAMA kuin tuon eläimen hyvä, ettei minun rakkauteni tuohon eläimeen TARKOITAKAAN hänen hyvinvointiaan
KOSKA rakastan sinua, on sinulla kaikki hyvin KOSKA minulla on hyvä tässä kodissa, on sinullakin hyvä täällä
Tämäpä olikin hyvä, tämän näkisin mieluusti teatterissakin! Kirjan visuaalisuus jotenkin hieman jopa ahdisti tarinan edetessä, mikä kyllä siis luetaan tässä tapauksessa teoksen eduksi. Tuntui että tekstissä toisaalta sanottiin paljon mutta samalla kovin vähän, ei tuntunut ihan niin syvälliseltä kuin mitä aihe olisi voinut mahdollistaa. Mutta toisaalta varsin voimakkaan tunteen teos jätti, mikä tietenkin lienee tärkeämpää. Jännittävä lukukokemus, hieno näytelmä!
Haven't read a comtemporary Finnish play for a while, this was a pleasent surprise. Crisp notation throughout, reads more like poetry. Sitations precise and thoughtful. Derrida and the cat worked especially well in this context. The form of the play was well managed and complete. The rhythm worked without a hitch. Thematic deconstruction effortlessly presented.
Main themes: language and suffering (forcing of language onto others etc), false narrative of progress, false narrative of so called animal love, false narrative of love itself, recognition of others (other humans, other species) as subjects, as owning the realities of their own.
Produced a touching image, of a writer trying to really see the dolphin humans named as Peter, trying to post-humously witness the dolphin's suffering and distressed life under human control, while acknowledging shortcomings, the impossibility to wholly understand another species' view of the reality.
Only the outline of the dolphin's life is possible to figure out, the play states, but the real inner workings of the dolphin will forever be out of our reach. We can witness its existence, nothing more.