Sota ja turvallisuuspolitiikka puhuttavat ja herättävät tunteita. Sotilaallisten arvojen ja käytäntöjen kriittinen tarkastelu on erityisen ajankohtaista Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen liityttyä Natoon.
Sota ja siitä kumpuavat arvot vaikuttavat syvästi yhteiskunnassamme, paitsi politiikassa myös arjen käytännöissä ja tunteiden tasolla. Sodasta, turvallisuudesta ja sotilaspolitiikasta keskustellaan usein yksimielisyyttä vaatien ja vaihtoehdottomaan sävyyn. Miksi sota on suomalaisille niin pyhä asia?
Sodan pauloissa tarjoaa kriittisiä näkökulmia sotilaalliseen valtaan, sodasta kerrottuihin tarinoihin ja sotilasinstituutioiden käytäntöihin Suomessa. Mitä militarismi oikeastaan on? Miten sen kautta oikeutetaan väkivaltaa ja ylläpidetään sukupuolijärjestelmää? Miten sotilaallinen toiminta vaikuttaa ympäristöön ja ekosysteemeihin? Mikä on sotilaallisen vallan asema suomalaisessa demokratiassa?
Kriittisen militarismitutkimuksen artikkelikokoelma esittelee ajankohtaisia, harvoin kuultuja ja sitäkin tärkeämpiä näkökulmia alati militarisoituvaan Suomeen ja on lähestyttävä myös alaan perehtymättömälle lukijalle. Parhaimmillaan tekstit ovat napakoita, mielenkiintoisia ja raikkaita, mutta sekaan mahtuu myös turhaa ympäripyöreyttä ja turhauttavaa kapulakieltä.
Kotilaisen ja Hastin toimittama esseekokoelma tarjoaa laajan kattauksen näkökulmia militarismiin sekä militarisoitumisen prosessiin. Kolmeen osaan jaettu kokoelma käsittelee militarismia yleisesti ja käsitteellisesti, sodan ja sotavoimien osaa yhteiskunnassa, sekä sotaa posthumaanista näkökulmista. Kirja on ehkä suunnattu enemmän akateemisen keskustelun herättelemiseksi mutta toimii myös mainiosti yleispätevänä johdantona militarismikriittiseen ajatteluun jokaiselle siitä kiinnostuneelle ja koenkin että kirja on henkäys raikasta ilmaa tunkkaisessa turvallisuuspuheen kyllästämässä Suomessa. Tyylillisesti tekstit noudattavat jokseenkin kuivaa akateemista kieltä mutta ovat siitä huolimatta napakasti kirjoitettuja sekä suhteellisen lyhyitä, sopii mainiosti siis myös rennompaan lukuun.
Omiksi suosikeiksi ja erityismaininnan arvoisiksi esseiksi nostaisin Leena Vastapuun, Saara Särmän, Noora Kotilaisen ja Susanna Hastin ”Kuinka militarisoitunut Suomi on? Militarisaation tarkastuslista”, Ilmari Käihkön ja Jan Willem Honigin ”Suomen Afghanistanin-operaatio ja demokraattisen päätöksenteon ongelmat”, sekä koko kolmannen osan, joka käsittelee posthumaania sotaa ympäristön, eläinten, huumeiden, kaupunkitilan, sekä valtioiden rajojen ja ihmisten vapaan liikkuvuuden näkökulmista.
Vihdoinkin kriittisestä militarismin tutkimuksesta saa lukea suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa! Oon kipuillu sitä jo hetken alan kirjallisuutta pyöritellessä, sillä suomalaista militarismia on tutkittu hyvin vähän kriittisin silmälasein, vaikka Suomi militarisoituu entistä enemmän etenkin Ukrainan sodan alun jälkeen. Militarisoitumimen näkyy etenkin kun entisiä sotilaita valitaan poliittisiin luottamustehtäviin heikohkoin peruistein eduskuntaan ja europarlamenttiin suoltamaan sakeaa sekoilua, tai kun A-Studioon kutsutut asiantuntijat ovat harmaapukuisia ja harmaahapsisia sotilaita, kaventaen entisestään sitä kenttää, kuka pääsee puhumaan julkisesti sodasta, rauhasta ja turvallisuudesta.
Olisin kaivannut teoksessa enemmän rauhantutkijoiden ääntä, sekä pureutumista inhimillisen turvallisuuden käsitteisiin syvemmin. Inhimillisen turvallisuuden perusajatuksia sivuttiin nopeasti kirjan käsitellessä perusturvallisuutta, mutta ei nostanut esiin sitä että turvallisuus on muutakin kuin väkivallan tai sen uhan poissaoloa. Tästä olisin itsekin kernaasti kirjoittanut oman esseen kirjaan.
Olisi mahtavaa, että Kotilaisen ja Hastin teosta käytettäisiin sotatieteitä, maailmanpolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita opiskelevien kurssimateriaalina, sillä teos tarjoaa sellaisia näkökulmia, jotka usein alan perusopinnoissa sivuutetaan kokonaan.