Kun vuonna 1902 kenraalin leski Gustava Celerius täyttää 70 vuotta, hänen säädynmukaiseen Senaatintorin kotiinsa saapuu hälisevä joukko jälkeläisiä puolisoineen.
Kutsuilla häärii nuori, rampa piika Heta, jolla on merkillinen kyky lukea ajatuksia. Hän saa huomata, että se, mitä ihmiset sanovat, ei aina vastaa sitä, mitä he tarkoittavat. Konventioiden läpi hän näkee herrasväen perimmäiset pyyteet. Kyky on Hetalle lahja ja taakka, joka ohjaa hänen kohtaloaan. Mutta on yksi, jonka ajatuksia Heta ei osaa lukea ja jota hän ei saa mielestään.
Jos Marie on mielestäni Arne Nevanlinna parhaimmistoa ja Hjalmar sekä Varma jäävät selvästi sitä alemmalle tasolle, Heta asettuu näitten kahden pään väliin. (Tämä ei kuitenkaan ihan näy Goodreads-tähdityksessäni.)
Koko tämä kirjanelikko on kuvausta luokkayhteiskunnasta. Hetan tapahtumat sijoittuvat kauimmas historiaan, mutta kaikissa kirjoissa menneisyys on monella tapaa mukana jokapäiväisissä tapahtumissa. Nevanlinnan romaaneissa hyvin paljon tapahtuu henkilöitten pään sisällä, ja tässä päästään todella penkomaan kunkin yksityisyyttä, kun mukana on pieni yliluonnollinen elementti: päähenkilö Heta pystyy nimittäin lukemaan ajatuksia. Kirjaa voisi toisaalta tulkita myös niin, että Heta on mielenterveydeltään yhtä järkkynyt kuin aiempien romaanien päähenkilöt.
Kirjallisuutta on kuitenkin tylsä lukea niin, että tuomitsee päähenkilön tai kertojan mielenvikaiseksi ja kaikki tapahtumat tämän mielikuvituksen tuotteiksi. Voisihan Hetaa pitää myös tendenssikirjallisuutena. Ontuva piikatyttö innostuu oppimisesta ja ylhäisön salaisuuksiin paneutumisesta, mutta hän ei sinänsä tavoittele parempaa elämää eikä pyri hyötymään erityistaidostaan. Ja kun asiat alkavat luistaa huonompaan suuntaan, köyhä ja vaivainen joutuu kärsimään ja voi selvitä ainoastaan suojelijoitten avulla. Parista pälkähästä Heta kyllä pääsee omankin neuvokkuutensa avulla. Teoksen sanoma tuntuu olevan, että vaikka yläluokka on vapaaehtoisesti sulkeutunut kultaiseen häkkiinsä ja pyrkii rajoittamaan myös alaluokan liikkumatilaa, alhaiso voi kuitenkin elää vapaammin.
Lisäksi rupesi tekemään mieli samppanjakorkkileivoksia.
Ihan mukava luettava ja herätti joitakin ajatuksia, ei tosin aina välttämättä sellaisia, joita kirjoittaja on ehkä tarkoittanut. Oli aluksi ihan virkistävää ja lopuksi vain rasittavaa, mutta varmasti ihan todenmukaista lukea tärkeilevän ja tekopyhän herrasväen nais- ja köyhävihaisia juttuja. Romani- ja Max-juonet tuntuivat irrallisilta ja omituisilta, en ymmärtänyt niiden pointtia. Hetan ja Kallen "rakkaustarina" oli minusta ensin tarpeeton, sitten epäuskottava ja lopuksi melko karmiva enkä osaa päättää, uskonko sen olleen tarkoituksellista vai ei. Toivon että tarkoituksellista, silloin se on taitava kommentti vallankäytöstä ja luokkaeroista! Kuitenkin muuten kirjan pointit tuntuivat melko alleviivatuilta, joten epäilys jää, pitikö minun pitää suhdetta jotenkin herttaisena.
This entire review has been hidden because of spoilers.