Soome armastatud nüüdiskirjaniku lühiromaan on eriskummaline uurimisretk kirjanik Raija Siekkise maailma. Salapärastel asjaoludel hukkunud Raija jäljed viivad minajutustaja arhiividesse, ammu unustatud majadesse, väikesele Soome saarele, nukrasse Prantsuse suvituslinna. Napilt ja peenelt visandab kirjanik oma tegelaste üksinduse, igatsuse ja lahkukasvamise lood. Raamatule on lisatud autori järelsõna eestikeelsele väljaandele.
Olen viime aikoina ennättänyt nauttia fiktioni vain äänikirjoina. Kun puuhaa riittää liiaksikin asti, ovat pidemmät automatkat siunaus, joka mahdollistaa rentouttavan hetken uppoutua toiseen maailmaan.
Kaipaan silti perinteisiä lukukokemuksia. Niinpä jonkin aikaa sitten poimin kirjastokäynnilläni hyllystä Joel Haahtelan Katoamispisteen, pitkälti kolmesta syystä: se oli suositeltujen hyllyssä, siinä oli mielenkiintoinen kansi ja se oli ohut. Ohuelle minullakin olisi aikaa.
Kirja osoittautui helposti eteneväksi, rauhallisesti lukijaansa odottavaksi teokseksi, joka ei vaatinut, ei hoputtanut lukemaan. Sille riitti lyhyet tuokiot silloin tällöin, pitkän päivän jäljiltä väsyneenä nukkumaan mennessä. Kirjan henkilöidenkin elämä on verkkaista, pohdiskelevaa, kiireetöntä. Myöhäinen syksy on taittumassa talveksi, tuulee, sataa, vihmoo. En tiedä, olisiko käsinkosketeltavasti vuodenaikaansa kuvaava tarina ollut parempi ajoittaa syksyyn, mutta ehkä se toimi kesälukemisenakin, tarjoten hengähdystauon ja varjon aurinkoon. Lisäksi, kun viime päivät ovat olleet sosiaalisesti melko hektisiä, tarjoaa kirjan tarina tilaisuuden kokea olevansa itsekseen. Vaikka kirjan mielenmaisema oli hieman melankolinen, se oli sitä pehmeällä, rauhoittavalla tapaa. Vähän kuin takkatulen lämpö syysmyrskyllä.
Kirjan tunnelma on omalaatuinen. Sen tarinaa lukiessa eteen ilmestyy yhtäkkiä totuutta, oikea, elänyt ihminen, jonka elämä on yhdenlainen mysteeri. Tarinakin alkaa tuntua omaelämänkerralliselta. Onko tapahtumakulku, joka kirjassa kuvataan saanut lähtökohtansa todellisuudessa, onko tapahtunut jotain, mikä on saanut kirjailijan pohtimaan, mitä jos - ja luoneen kyseisen tarinan?
Kirjan päätyttyä löysin YLEn Elävästä arkistosta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoo Katoamispisteestä. Sekä kirja että haastattelu, jossa Haahtela kertoo pitävänsä Siekkistä kirjallisena idolinaan herätti mielenkiinnon tutustua myös Siekkisen tuotantoon. Laitetaan lukulistalle siis!
Oikein mukava lukukokemus. Paul Auster kohtaa Raija Siekkisen ja kanavoituu ulos Joel Haahtelan pienoisromaanina. Halutessaan voi vaihtaa kirjailijoiden nimiä ja rooleja keskenään.
Joel Haahtelan romaanissa Katoamispiste on useita asioita tai henkilöitä enteellisesti karussa. Rakenteeltaan teos jakautuu kolmeen osaan ja maantieteellisesti kolmeen maahan.
Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, jossa Haahtelan oloinen lääkäri törmää sattumalta mystiseen ranskalaiseen nimeltä Madga Roux. Nainen tulee hakemaan kadonnutta miestään Helsingistä, kuitenkaan löytämättä häntä. Minäkertoja (lääkäri) tarjoaa apuaan. Jotenkin kadonneen miehen kohtalo liittyy edesmenneeseen kirjailijaan Raija Siekkiseen ja minä alkaa tutustua hänen tuotantoonsa tarkoituksenaan kirjoittaa hänen elämästään.
Toisessa osassa matkataan Italiaan ja minän ote hauraaseen avioliittonsa on kirpoutumassa, joten Raija Siekkisen elämä, asunnot ja novellien tapahtumapaikat tuovat jonkinlaista edistystä jopa pakkomielteenomaisessa projektissa.
Kolmannessa osassa kertoja matkaa jälleen etsimään mystistä Paulia (Magdan kadonnutta miestä) ja tapaa naisen Ranskassa. Salapoliisimaisen etsinnän päättää viimeisten johtolankojen löytyminen eräästä kaupungista, ja asiat tuntuvat loksahtelevan kohdilleen. Lopulta hän pääsee niin lähelle Raijaa kuin vain on mahdollista päästä ja ”kirjoihin kätkettyä onnea”.
Kerronta on nautittavan soljuvaa arkipäiväisistä tapahtumista huolimatta, ja virittää lukijansa eläytyvästi ja hienovaraisesti eri miljöiden tunnelmiin.
Hypnoottista pohdintaa katoamisen monista ulottuvuuksista. Monitahoinen ja lamaannuttavan tunnelmallinen kirja, jonka unenomainen kerroksellisuus haastaa tajuntaa. Tällaisista kirjoista pidän, muksauttavat ajatuksia uusiin asentoihin.
Taas nolo aasinsilta, mutta jos kirjassa yhdistyy kaksi upeaa suosikkikirjailijaani, toki toinen vain tekstin objektina, niin kirjahan on luettava! Nyt viittaan Joel Haahtelan teokseen Katoamispiste, jossa Haatela, ah upea Haahtela, hieman Paul Austermaisessa hengessä kertoo tarinan, jossa etsimisen kohteena on kadonnut ranskalaismies ja hänen mahdollinen yhtymäkohtansa Raija Siekkiseen. Yhtymäkohta alkaa miehen katoamisen jälkeen, kun miehen entinen vaimon löytää Raija Siekkisen teokseen Häiriö maisemassa / Une fissure dans le paysage miehen asunnosta, teoksen, jota mies oli lukenut. Haahtela törmää naiseen, miehen ex-vaimoon, joka on lähtenyt etsimään miehen katoamiseen liittyviä johtolankoja Helsingistä ja tämä minä-henkilö (Haahtela?) kiinittyy niin naisen mysteeriin, kadonneeseen mieheen ja mahdolliseen yhtymäkohtaan Raija Siekkisessä.
Teos on lyhyt, pienoisromaani ehkä, sitä rakastamaani lajia, jossa kaikki mitä upeaan kokonaisuuteen, harkittuu, lyyriseen, tarkkaan tekstiin tarvitaan on läsnä ja upeaa. Teoksessa on aivan omanlaisensa tunnelma, kuin hidas auteur-elokuva, miltei road-leffanomainen tunnelma, jonka sisään uppoaa kuin fleecepeittoon kylmänä syysiltana, sellaisessa, jossa voi vielä aistia iltatuulessa menneen keesän lämpöä, ehkä myös jo tulevan talven raaemman tuulenvireen.
Haahtela, kuten usein romaaneissaan, kulkee, liikkuu (Helsingissä, Kotkassa, Pariisissa)paikasta toiseen, kaupungista toiseen ja kirjoittaa myös juoneen, sen viereen, kulkemaan tarinan, jossa kovin kirjailijan oloinen minä-hahmo tutkii mennyttään, suhdettaan johonkin, lähisukulaiseen, tässä teoksessa vaimoon. Pidän siitä, että tarina kulkeutuu tässäkin teoksessa kuin muistot, hieman epätarkat, yksipuoliset ja siten ehkä epäreilutkin, mutta kuvaavat minä-kertojan nykytilanteesta, siitä, mitä haavaa tässä teoksessa hän itsessään etsii ja lääkitsee.
Lukuaikapalveluun on tullut Joel Haahtelan varhaisempaa tuotantoa. Katoamispisteen taustalla on kirjailija Raija Siekkisen elämä, jota kohti teoksen minäkertoja hapuilee.
Haahtelan (s. 1972) niin monesti ilmavaksi kehuttua tekstiä on nautinnollista lukea. Itselleni tuo ilmavuuden tuntu syntyy lavertelemattomuudesta: sanomatta jättämisestä ja yksinkertaisesti siitä, että sanotaan ainoastaan se mikä on tarpeen. Haahtelan seitsemäs romaani säilyttää salaperäisen odottavan tunnelman loppuun asti; ehkä on olemassa totuus - ehkä sitä ei ole mahdollista tai tarpeellistakaan tietää, vaan olennaisinta on etsiä. Teemoina ovat ihmisten väliset suhteet, muistot ja se, kuinka asiat elämässä, ja elämät ylipäätään, lomittuvat ja vaikuttavat toisiinsa. Eräs näistä elämistä kirjassa on edesmenneen kirjailija Raija Siekkisen (Ylen Aamun kirja -haastattelussa taannoin Haahtela kertoi Siekkisen olevan hänelle kirjallinen idoli), mikä aiheutti minulle välittömän halun tutustua myös hänen tuotantoonsa. Katoamispiste ei ollut ihan niin huikea lukuelämys kuin Elena (2003), mutta erittäin mieluinen silti.
Työkaverin suosituksesta lainattu romaani, joka oli samalla ensimmäinen joelhaahtelani. "Katoamispiste" (Otava, 2010) on kieleltään kaunis, mutta viime kädessä aika yhdentekevä romaani helsinkiläislääkäristä, joka sattumalta törmää ranskalaiseen naiseen ja ryhtyy selvittämään mitä tämän miehelle on tapahtunut.
Haahtelan hieman dekkaria muistuttavassa pienoisromaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio, sillä ranskalaispariskunnan vaiheisiin sekoittuu myös tulipalossa menehtyneen kirjailija Raija Siekkisen elämä.
Kysymyksiä herää, mutta niihin ei saada juurikaan vastauksia. No, sellaistahan elämä taitaa olla, mutta ei tätä romaania voi siitä huolimatta pitää minun teekupillisenani.
Joel Haahtela on kyllä kovaa vauhtia muodostamassa yhdeksi lempikirjailijakseni, kun puhutaan kotimaisista (mies)kirjailijoista. Tai ainakin aion lukea häntä jatkossakin. Hänen kirjoissaan, niiden pelkistetyssä eleettömyydessä, on vain jotain kovin lumoavaa. Olen juonivetoinen lukija, mutta Haahtelan kirjoissa mielestäni päätarkoitus ei olekaan huiman jännittävä juoni. Hänen kirjansa ovat lyhyitä ja nopealukuisia, mutta niiden maalaileva kieli ja unenomainen tunnelma miltei pakottavat rauhoittumaan ja herättävät halun vain nautiskella ja makustella sanoja. Lukiessa tulee myös sellainen olo, että jokainen sana ja lause, jokainen puolipistekin, on tarkoin mietitty ja harkittu. Joissain tapauksissa tämä voi tuntua liian laskelmoidulta ja tarkoituksenmukaiselta, mutta näin ei ole Haahtelan kohdalla.
Tämä kirja on kyllä kiinnostavakin, vaikka loppu jääkin vähän auki. Osasin kyllä odottaa lopun aukkomaisuutta, en ehkä olisi edes toisaalta kaivannut tapahtumille täydellistä lopetusta ja selkiytymistä.
Teos yhdistelee faktaa ja fiktiota ja jotenkin minulle tuli myös sellainen olo, että onko päähenkilömiehessä jotain omaelämäkerrallista. Joel Haahtelahan on itse lääkäri sekä kirjailija ja hänen kirjojensa kustantaja on Otava - aivan niinkuin Katoamispisteen päähenkilönkin.
Päähenkilön nimettömyys ja tietynlainen tuntemattomuus jättävät hieman etäiseksi - niin oli myös Elena-kirjan kohdalla. Tämän takia en aivan täysin myyty ole.
Kirja myös herätti minussa mielenkiinnon Raija Siekkistä kohtaan. Haluaisin melkein heti kipittää kirjastoon hakemaan lainaan jonkun Siekkisen teoksen, vaikka hän ei ehkä varsinaisesti vaikutakaan minunlaiseltani kirjailijalta. Mutta rakastan sitä, kun jokin kirja saa minut kiinnostumaan jostain toisesta teoksesta/kirjailijasta.
Onneksi minulla on vielä monta Haahtelaa lukematta!
Erstes gelesenes Buch in 2018! Eine psychoanalytische Detektivgeschichte, ein Protagonist auf der Suche nach einem fremden Mann, Erinnerungen seiner gescheiterten Ehe und den Lebensfragmenten einer Schriftstellerin. Leise und doch sehr spannend erzählt.
Pieni, hieno kertomus jostain epämääräisestä katoamisesta. Ei välttämättä siitä, mistä ensin luulee, että kerrotaan. Ei liian selittämätön kumminkaan, mutta riittävästi, jotta kiinnostus herää. Jos ei tunne Raija Siekkistä, niin ei tiedä tuon faktan ja fiktion eroa.
Haikeatunnelmainen kuvaus epämääräisistä tuntemuksista ja saavuttamatta jääneistä asioista. Kirja sisältää yllättävän mutta ilahduttavan risteämän kovasti pitämääni Ingeborg Bachmanniin.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-2009: 184/184) 2010: 5/6 (2011: 4/6) 1984-2023: 193/268
4,5/5. Joel Haahtela taitaa olla erikoistunut jonkinlaisiin pieniin suuriin romaaneihin. Ainakin hänen ensimmäinen Finlandia-ehdokasromaaninsa Elena vuodelta 2003 oli mielestäni sellainen – ja niin myös tämä Katoamispiste. Pinnalta katsoen ei näissä vähissä sivuissa ehkä tuntuisi olevan juuri mitään, mutta siellä pinnan alla välkkyy kuitenkin helmiä. Haahtelan kieli on jotenkin erityistä. Sen erityisyys ei kuitenkaan käy ilmi joistakin yksittäisistä riveistä, vaan täytyy lukea pidempiä pätkiä, että haltioituu. Elena päättyi yllätykseen, ja jonkinlainen yllätys on luvassa tämänkin kirjan lopussa:
"Nyt sade oli yltynyt ja otimme muutaman juoksuaskeleen. Ja ehkä joku seisoi sillä hetkellä rantakadulla, hieman sivussa, näki meidän ottavan viimeiset askeleet, katoavan hotellin ovesta sisään. Ehkä hän mietti hetken keitä olimme, kääntyi sitten pois, käveli huoneeseensa ja kirjoitti paperille tämän tarinan ensimmäiset sanat." (s. 159)
Võtab minu jaoks kokku varemloetud "Liblikakoguja" ja "Elena". Korduv meeleolu. Ta tuleb läbi erinevate elude ja karakterite tuumtunnete juurde tagasi - üksildus, hirm meeltesegaduse ees ja kuskil seal vahel ka alati valuline kiindumus.
"... ja ma tundsin sedasama, osalt meeldivat õudu nagu kunagi noorest peast – et asjad vaid juhtusid, et neid ei saanud eriti palju mõjutada, et maailm oli ja tuli vastu ja sellega pidi leppima sellisena, nagu see oli; et igaüks oli üksinda, ja polnud teist võimalust, kui tõusta hommikul üles, panna riidesse, astuda tänavale, käia kindlal sammul teiste seas, vaadata, kuhu see viib. * Inimesel kujuneb tema eluajal üldmina, mida pidevalt täiendatakse, ja täiendamine on tükkide kogumine hajusast maailmast; me paneme end kokku raamatutest, mida loeme, inimestest, keda kohtame ja imetleme, filosoofiast ja usunditest. * Oli ka seesama leina ja kadumise tunne, otsekui oleksime mõlemad kirjutanud selsamal põhjusel, otsekui oleks kirjutamine olnud meile ainus viis elu möödapääsmatute kaotustega toime tulla."
Kolmas kirjani Haahtelalta. Hyvä, joskaan ei ihastuttanut kuten Elena. Tunnelma ja kaunis kieli olivat taas pääosassa. Tällä kertaa tarinaan oli kuitenkin tuotu ylimääräistä kikkailua. Juoni jäi avoimeksi joka kohdastaan. En ihan tiedä, ymmärsinkö.
Tämä kirja olisi pitänyt lukea mahdollisimman hitaasti. Lukea jokainen sana. Makustella jokainen kielikuva. Kärsivällisyyteni ei aina riitä. Siksi koinkin rasittaviksi yllättävät aikasiirtymät keskellä kappaleita. Ensin ollaan nykyisyydessä, sitten muistetaankin jotain menneisyydessä, eletään sen mukana hetki, ja sitten kolistaankin taas nykyhetkessä. Tämä kaikki sävyä, aikamuotoa, tai riviä vaihtamatta. Hoppuilija joutui toisinaan palaamaan takaisin.
Pieni ja tiivis romaani jää hieman kylmäksi ja etäiseksi, siitä ei saa otetta eikä se oikeastaan missään vaiheessa edes kiinnosta. Luin kuitenkin, koska no, kesken jättäminen on aina yhtä haastavaa minulle. Varmasti ihan laadukasta kirjallisuutta kyseessä, ei vain ollut minun kirjani lainkaan. 2,5 tähteä.
Tarinassa kertoja etsii kadonnutta ranskalaista miestä, tutustuu kuolleeseen kirjailijaan ja muistelee mennyttä suhdetta. Kaikki tapahtuu jotenkin ilmavasti ja limittäin. Kaikki ovat kadonneet jotenkin ja heitä ehkä kaivataan takaisin. Oikein hyvä kirja, mukavan tunnelmallinen.
Ajassa ja paikassa unenomaisesti liikkuva romaani perustuu todellisuuden ja tarun keskellä. Kirjailija toimii samanaikaisesti kirjan minähahmona ja ulkopuolisena tarkkailijana. Samantyyppinen kuin hiljattain lukemani Traumbach. Haahtelaa pitää lukea lisää...