Där vi en gång gått

Helsingforskvartetten #3

by Kjell Westö

Kjell Westö har i sina tidigare romaner och noveller stigit fram som en mästerlig skildrare av efterkrigstidens Helsingfors och dess framväxande förorter. I Där vi en gång gått är Helsingfors från förra sekelskiftet fram till 1940-talet navet kring vilket bokens personer kretsar. Det är en stad i oro, och med ständig växtvärk. Gaslyktorna byts ut mot elektriska, i takt med levnadsstandarden stiger behovet av underhållning och nöjen. Snart landstiger den första jazzorkestern från Amerika och trots att det är förbudstid hittas alltid en kanna te med stärkande innehåll.

Men de hårda tiderna har lämnat sina spår i människorna. Inbördeskriget upphör inte 1918 utan pågår länge till, för en del tar det aldrig slut. Westös skildring av övergreppen under kriget och upprensningsaktionerna efteråt är både kuslig och upprörande.

Där vi en gång gått är i sann mening en kollektivroman. I fokus står en grupp människor vars livstrådar växer in i och ifrån varandra i intrikata mönster. Flera är från den finlandssvenska medelklassen, andra har enklare bakgrund och några är bra mycket rikare.

Kjell Westö kan sitt tidiga nittonhundratal: arkitektur och fotografi, dans och tennis, jordenruntresor och jazz, fotboll och politik. Där vi en gång gått väver samman enskilda livsöden och större samhällsmönster på ett sätt som är så övertygande att man känner pulsen som om den var ens egen.

Genres: Fiction, Historical Fiction, Finnish Literature, Historical, Swedish Literature, Classics, War

508 pages, Hardcover

First published January 1, 2006

About the author

Kjell Westö is a Finnish author and journalist. Westö writes in Swedish.

In 2006, Westö won the prestigious Finlandia Prize for his novel Där vi en gång gått . He has been long-listed for the 2007 International IMPAC Dublin Literary Award.

Reviews

[Sara · Rating 4 out of 5]

Westön Finlandia-voittaja on todella runsas epookki 1900-luvun alkupuolen pääasiassa ruotsinkielisestä Helsingistä. Se yhdistää fiktion historiallisiin tositapahtumiin. Kokonaisuus on samaan aikaan sivistävä ja viihdyttävä.

Westö on taitava tarinankertoja ja tunnelmien ja tuokiokuvien maalaaja. Helsinki nousee tässäkin teoksessa yhdeksi tarinan päähenkilöistä.

En samaistu Westön hahmoihin, mutta haluan oppia tuntemaan heidän kohtalonsa. Heitä vain on aika monta, ja kesti, ennen kuin erotin kaikki toisistaan.

Olen pilannut itseltäni niin paljon möyrimällä feminismin ja antikapitalismin syövereissä. Tässäkin teoksessa minua harmitti tietty liberaali maailmankatsomus ja ihmiskuva (esim. Cediin suhtautuminen) ja tietenkin se, että tämä on mieskirjallisuutta ennen kaikkea miehistä ja heidän maailmastaan. Toki on Lucy ja liuta muita naisia sivuosissa, mutta he eivät ole samalla lailla kokonaisia kuin miehet: he ovat love intrestejä, vaimoja, äitejä, halun kohteita, aina kytköksissä miehiin ja rakentamassa miesten tarinaa, eivät omaansa. Siihen en suostu, siitä pyrin pois ja sen näkemistä haluaisin muillekin opettaa.

Väsyttää se, miten vahva asema sodilla on kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Missä kuljimme kerran on osa sodasta ja miehistä kirjoittamisen jatkumoa. Westö kirjoittaa sodasta mielestäni kuitenkin taiten. Epookkinsa hän rakentaa taidokkaasti: arkistoissa tutkimustyön parissa vietetty aika näkyy. Jotkin kohtaukset tuovat mieleen Aika on meidän -sarjan.

Kuuntelin tämän äänikirjana. Eero Saarisen lukemana teos oli valloittava ja rauhoittava, iltojeni ilo! Yleensä pillastun vähän kaikenlaisesta vieraiden kielten ääntämisestä, mutta Saarisen lukemana toimivat niin ruotsi, saksa, englanti kuin espanjakin. Ja se ranska! Oletan, ettei Saarinen osaa ranskaa, ja ranskaa osaamattomana hän on valinnut tai kehittänyt aivan loistavan tavan lukea ranskaa. Jotenkin ihanan vanhanaikaisen ja uskottavan, liikaa yrittämättömän. Tässäpä näyttelijä, joka hoitaa hommansa arvokkaasti ja uskottavasti. Tupakan Saarisen ääneen tuoma raspi vain syventää kuuntelukokemusta. Sepä onkin röökaamisen ainoa positiivinen ansio, jonka keksin.

Kaiken kaikkiaan hieno teos, jonka hahmot on rakennettu sen verran yleisinhimillisiksi ja koskettaviksi, että ne muuttavat mielen sopukoihin asumaan – ainakin joksikin aikaa. Helppo suositella kuviin ja tunnelmiin uppoamista kaipaavalle lukuromaaniksi ja Helsingissä asuvalle tai asuneelle kotikulmien historiallisiin vaiheisiin tutustumiseksi.

[Margarita Garova · Rating 5 out of 5]

Ако знаех само, че тази книга разказва за историята на един от любимите ми градове – Хелзинки, сигурно щях да я прочета много по-рано, вместо да отлежава тихо в библиотеката ми няколко години. Едва ли в колективната представа финландската столица е бохемски и разпасан град. Но той е бил такъв и истерията от двайсетте години на двайсети век не го подминава. Така де, Париж и Берлин между двете войни може и да са патентовали бохемщината, но не държат ексклузивните права.

Но да започнем отначало. Хелзинки от началото на миналия век съвсем не е този нордически социалдемократичен рай, егалитарен остров и земя на благоденствието. Все още ечаст от Руската империя, мръсен, суров и непривлекателен, но скоро му предстои да извоюва независимостта си в кървава гражданска война. Конфликтът между бели и червени, между буржоа и работници, е повратната точка в развитието на Финландия и историята в романа. Крушението застига както тези, които категорично и радикално заемат страна, така и към неутралните и миролюбивите, насила въвлечени в касапницата от 1917-1918. Следват the roaring twenties, годините на джаза, тънките цигарета, премрежените погледи, серийните флиртове, роклите от ламе и пайети, откритите автомобили, подсиления чай през сухия режим, еротичните фотографии и въобще живота като преминаване от един епизод на моментно опиянение към друг.

Веселяшката забрава и декадентството на двайсетте не може да прикрие дълбокото разделение в обърканото общество, бунта срещу авторитета на бащите, отчуждението от света. Раните от гражданската война са полуотворени, победените се считат за твърде сурово наказани, а победителите ги тресе параноя от ново надигане. Сблъсъците са неизбежни.

И все пак животът се случва, идват трийсетте, и макар че нещо от фриволността на двайсетте си е отишло безвъзвратно, модерността е неизбежна, градът и хората се преобразяват постепенно, но видимо. Някои ще бъдат изтласкани окончателно в периферията, други ще забогатеят неимоверно, а най-уязвимите и чувствителните ще потънат в личната си бездна, от която няма изплуване.

Вестьо населява романа си с голямо количество герои от целия възможен социален спектър – живи-живенички, сложни и изненадващи, объркани, ранени хора. Арогантният националист Седрик (Седи), фаталната Люси, талантливият фотограф Ерик (Еку), гениалният футболист и пристанищен хамалин Алу, непохватният рекламист Лони, аутсайдерът социалист Ивар Грандел, предприемачът Хенинг, актрисата Хенриет са малка част от хората, с чието драматично порастване Вестьо ни прави дълбоко съпричастни. Изгубени души, романтици, винаги бивши спрямо някаква идея и идеология, настоящи циници, накратко изгубеното поколение на Финландия.

Темите на романа неизбежно натрапват паралели с героите на Фицджералд, Ремарк и Хемингуей и оттам прибързания извод, че поредният прочит на изгубеното поколение е излишен. В действителност, книгата предлага много повече. Културните особености на северните хора, протестантската им етика и специфичната им емоционалност оцветяват романа и насищат атмосферата по начин, който няма да видите у горните писатели. Не толкова познатият местен исторически контекст също допринася към този колорит. Въобще, всичко е много специфично, северно, малко изолирано и ексклузивно. Внимателният читател е в състояние да оцени тази специалност.

Шел Вестьо пише безстрастно и дистанцирано, с тона на елегантен хроникьор, който наблюдава героите и събитията на ъглова маса в любимото си кафе на булевард Еспланаден. Неговото е едно от любимите ми видове писане – минималистично, но дълбоко откъм внушения, леко суховато и лишено от патос, но независимо от това фино и въздействащо.

„Обожаваше да учи езици, обожаваше чуждите думи, обожаваше да ги събира на камара и да изучава значенията им, още и още думи, чак докато новият и непонятен свят на езика не разкрие логиката си и не се разтвори широко; това беше един вид упоение, влюбване до полуда насред един живот, който иначе бе белязан от търпелив самоконтрол и мълчаливо прилежание.“

[Lidija · Rating 5 out of 5]

Divna, pametna, senzibilna, tragična, prisna, moćna knjiga. Ovo mi je druga Westöova knjiga i, kao i s prvom ("Privid 1938."), oduševljena sam. Možda na početku treba malo više vremena da se "pohvataju" svi likovi (jer ih ima mnogo, ali svaki je važan, svi imaju svoju priču, a sve su isprepletene i povezane, a Kjell Westö zbilja zna kako ih sve uhvatiti za njihove konce i povlačiti ih na pravi način), ali kad se jednom uđe u priču (koja traje dugih trideset godina), u njoj se uživa svim čulima. Posebno ako vas zanima i povijest, a još više ratna povijest Evrope, u vremenu dobro nam poznatih dvaju svjetskih ratova, ali i onih "manjih" za koje možda ni nismo znali, a ljudi su u nekim zemljama (koje nam i nisu baš tako daleko, poput Finske, o kojoj se ovdje govori) mijenjali sliku obitelji i gubili živote zbog njih.
Izvanredna knjiga, preporučujem svima koji vole duže, dublje priče.

[Heidi · Rating 2 out of 5]

Joku täällä jo totesikin, että tämä ei ole romaani vaan ohjattu turistimatka 1920 ja -30 -luvuille. Opastettuna kierroksena äärimmäisen tarkka ja uskottava, kuin nukkekoti tai elokuvakulissi. Arvostan toki tällaista paneutumista, mutta lukijana olen enemmän tarinan ja ihmisten perään. Tässä ihmiset suurine, tunnistettavine sukupolvi- ja maailmantilannekokemuksineen ja tarinoineen eivät herättäneet minussa juurikaan kiinnostusta tai halua ymmärtää tai tutustua, kuulla lisää ja toivoa oikeutta. Kivulias lukukokemus, valitettavasti.

[Dragan · Rating 3 out of 5]

Iako nisam pretjerano oduševljen, ovo je jedan zanimljiv roman o finskoj prošlosti prve polovice 20.st. Zanimljivo i informativno, ali ipak pomalo suhoparno i dosadnjikavo.

[Heba · Rating 3 out of 5]

This book left me with mixed feelings.

I loved the fact that I had to continuously remind myself that this book is fiction. I loved the tone of the book, the way it was written (kudos to the translator for the good work), the easy flow of the words. I loved the sly way it makes the readers live the most important events in Finland's modern history without making us feel like we were in a history lesson.

On the flip side, I didn't fall in love with any of the characters in the book. I hated how immature, how self destructing the majority of them were. Alcoholism and adultery are issues I do not like to read about anyway, yet in this book not only one or two characters were susceptible for both, but almost the entire cast. No wonder the world knows the Finns as violent alcoholics. On the other hand, I felt like despite the generous number of characters, I could easily keep up with all of them. That's definitely a positive thing.

In a way I feel that besides being a good story, this book was a love letter to the real main character, Helsinki - the city which was always there, hovering in the back ground, being the perfect stage for all the happenings that occurred.

Finally, I leave you with this short passage that stole my breath with its beauty, and restored my hope in Finnish literature:

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

[Lili Kyurkchiyska · Rating 5 out of 5]

"На всяко място, където човек е стъпвал, има спомен за него. Невидим е за повечето, ала за ония, които познават и обичат въпросния човек, той е съвършено ясна картина , която виждат пред очите си всеки път, щом минат оттам. Докато любящите люде ги има, има го и споменът, дори и ако миналият оттам случайно се е споминал. Ето защо на моменти се надига внезапна топлина от улиците, по които ходим. Това е споменът за всички други хора, които са вървели оттам, обичали са, мразили са, надявали са се и са се измъчвали. Запомни това, драга Хенриете: докато някой знае, че сме вървели тук и докато някой ни помни с топлота, улиците носят нашите имена.
Той замлъкна и я погледна, като че ли искаше да се увери, че тя наистина го разбира, сетне продължи:
-За мен това е град, изпълнен с картини с теб, и нищо, което те е сполетяло, избрала си или си била принудена да сториш, не може да промени това. Животът е крадец и този крадец мърси всички ни. Единственото важно нещо е, че и двамата съществувахме и че се случва нещо в мен, когато те погледна, което ме прави по-добър мъж от онова, което бях вчера".

[Laura · Rating 4 out of 5]

Olipa tämä erilainen kun muistelin - oon lukenut tän ekan kerran 11 vuotta sitten, ja silloin rakastin tätä kuuhun ja takasin. Nyt, satoja kirjoja myöhemmin, en saanut mitään otetta ja koko asetelma tuntui pitkäpiimäiseltä ja sataan kertaan kerrotulta. Hassua, miten aika (ja muu kirjallisuus) voikin muuttaa yhden elämänsä merkittävimmän teoksen asemaa näin paljon.

Oli tässä edelleen paljon toki hyvääkin, Westön kyky herättää Helsinki yhdeksi kokonaiseksi henkilöhahmoksi on edelleen mieletön. Ja nyt kun olen asunut itsekin kantakaupungissa jo seitsemän vuotta, kadut ovat tuttuja, osa jopa entisiä ja nykyisiä kotikatuja, tätä kaupunkituntemusta arvostaa entisestään. Herättäähän tämä toki henkiin myös historiaa tavalla, joka silloin 11 vuotta sitten minut ilmeisesti juurikin on hurmannnut, mutta henkilöhahmot ja heidät väliset suhteet olivat jopa yllättävänkin kömpelöitä - ja tätä en todellakaan kirjasta muistanut.

Kolme tähteä tämä ehkä tällä lukukerralla saisi, mutta pysykööt tuolla neljä kun tämä kerran on jo viisikin saanut. Sopivasti keskiarvona siitä sitten.

[Johanna · Rating 4 out of 5]

Hieno romaani 1900-luvun alun Helsingistä. Westö todella osaa kuvata aikakautta elävästi ja tuoda esiin tapahtumat ja ihmisten luonteet kiinnostavasti. Kaunis surumielinen pohjavire seurasi koko romaanin ajan, mikä tuntui mukavan kotoisalta. Rakkaus Helsinkiin kuulsi läpi. Finlandiansa ansainnut opus.

[Kulo · Rating 5 out of 5]

Mestariteos, joka kietoi pauloihinsa niin vahvasti, että vielä kansien sulkemisen jälkeenkin se mietityttää ja väikkyy mielen perukoilla. 1900-luvun alun Helsinki nousi silmien eteen käsinkosketeltavasti kuin kirjailija olisi kuvaillut jotain omin silmin näkemäänsä, ja sisällissodan kuvauksia lukiessa minulle tuli ehkäpä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että pystyin vihdoin hieman ymmärtämään, miksi historia eteni miten se eteni, ja miltä aikalaisista ehkä tuntui. Myös henkilökuvaukset olivat taidokkaita ja mukaansatempaavia; teoksessa tuskin oli yhtäkään henkilöhahmoa, johon ei olisi lukiessa kiintynyt.

On harvinaista, että mikään kirja saa ajattelemaan historiaa ja elämää yhtä syvällisesti kuin tämä sai. Kunpa maailma olisi tällaisia mestariteoksia täynnä.

[Bokbabbel · Rating 4 out of 5]

Läst 2009, och omläsning 2015. Jag gillar den fortfarande mycket, men visst är det samtiigt väldigt många namn, platser och skeenden att hålla reda på. Westö-vandringen och hela BBC-helgen gav dock läsningen en fin inramning!

"När jag var ung var min själ så andfådd att jag ingenting fick sagt av allt det som trängdes inuti mej."

[Micke Hindsberg · Rating 5 out of 5]

Westös bästa enligt min högst personliga åsikt.

[Kuszma · Rating 5 out of 5]

Bizonyos aspektusból pont ezeket a könyveket szokás „rendes” irodalomnak nevezni. Vastagok, sok szereplőt mozgatnak, és azzal, hogy egy kiragadott történelmi időszakot megmutatnak a maga emberi dimenziójában, sokat tesznek azért, hogy mi, a késői utódok is megértsünk valamit a történelemnek nevezett aranyozott hulladékhalom természetéből. És pont az efféle regények példázzák, hogy Sárközy Mátyás kijelentése a „rendes, lineáris regényekről” ("egy regénynek kell, hogy legyen eleje, közepe, meg vége") mekkora marhaság. Merthogy ugye a történelem minden, csak nem lineáris – igazából csak azért tűnik annak, mert távolról nézzük. Másrészt meg egy ilyen regénynek ugyan hogy lenne eleje, meg vége, hiszen már jóval az első oldal előtt elkezdődik, és tart tovább, amíg világ a világ. (Vagy amíg el nem jő a Fukuyama által megjósolt történelem vége.) Már ha rendesen meg van írva.

Westö az 1900-as évek elejétől az 1930-as évek végéig kíséri figyelemmel hőseit, akik jobbára az ország svéd anyanyelvű közösségeiből kerülnek ki. De ezen a közösségen belül életkörülményeik, gondolkodásuk nagy szórást mutat, vannak közöttük szegények és gazdagok, szocialisták és sovének – sokszínűségük biztosítja, hogy a könyv széles tablót mutasson a korszakról. A finn történelem eme periódusa meglehetősen mozgalmasra sikeredett – bár az első világháborút velünk ellentétben megúszták, de a bolsevik forradalom hozzájuk is átszivárgott a zöldhatáron, így a független Finnország megalakulását rögvest egy jó kis polgárháborúval ünnepelték vörös és fehér részvétellel. Aztán ahogy az már lenni szokott, jött egy karizmatikus „nemzeti” tábornok (Mannerheim), megtámogatva pár ezer fehérgárdistával, és egy kisebb intervenciós hadsereggel (itt éppen németekkel), majd jött a megtorlás, amit némi konszolidálódás után valamiféle tekintélyelvű fél-diktatúrában (vagy fél-parlamentáris rendszerben, ahogy vesszük) állapodott meg. Ha valakinek úgy tűnne, hogy mindez összecseng a magyar történelem párhuzamos évtizedeivel, nem téved nagyot – és pont ezért olvastam különös érdeklődéssel ezt a könyvet. Mert a Tanácsköztársaság, és a magyar húszas-harmincas évek pont az a témakör, amit egész egyszerűen még senkinek nem sikerült úgy megírni, hogy akár ellenfényben, száz lépés távolságról is a pártatlanság látszatát keltse – holott történelmünk egyik legmeghatározóbb időszaka ez volt. Déry A befejezetlen mondat-a, vagy Sinkó Ervin Optimisták-ja minőségre megközelíti az elvárásaimat, ám ők egyértelműen balról vizsgálják a kérdést. Egyes írók jobb felől is górcső alá veszik az időszakot, de hát ők meg… hmmm… (hogy is sasszézzam körül a témát, hogy ne legyen sértő) szóval ők legfeljebb egy Takaró Mihály-féle irodalomtörténetben emelkednek olyan magasságba, ahol bármiféle pozitív jelzőt birtokolhatnak. Mindenesetre kellett jöjjön egy svéd anyanyelvű finn (vagy finn állampolgárságú svéd), hogy megírja helyettünk mindezt: hogy hogyan válik szét egy társadalom az ideológiák mentén két egymással acsarkodó oldalra, és hogyan mélyül el a félelemből fakadó idegengyűlölet. Persze óvakodjunk attól, hogy betű szerinti magyar történelemként olvassuk – azért nálunk sok minden másképp történt* –, de ettől függetlenül nagyon látványosak a tanulságok. És már csak azért is olvassuk, mert mindezek felett még jó is. Nagyon jó.

* Hogy mást ne mondjak, a második világháborúban a finneknek sikerült okosan kihátrálniuk a németek mögül, amikor szorult a hurok. Nagyjából ezért maradhatott Helsinki nyugat. Meg aztán az ő Mannerheimjük egy picit nagyobb formátumú katona volt, mint a mi Horthynk, és – ezt se felejtsük el – az ő sarkköri koncentrációs táboraikban lényegesen több vörös (vagy vörösgyanús) hadifogoly halálát sikerült előidézni, mint amennyiről a magyar különítményesek egyáltalán álmodozni merészeltek.

[Julia · Rating 5 out of 5]

Eigentlich hat dieses Buch vor allem eine Protagonistin: Helsinki. Die Stadt, in der die Figuren dieser Geschichte leben, lieben, feiern, verzweifeln, sich trennen, kämpfen und sich betrinken, ist immer präsent, Namen von Straßen, Stadtteilen, bekannten Punkten werden exzessiv genannt – wie toll muss es erst sein, wenn man die Stadt gut kennt oder vielleicht selbst grade dort ist!

Ich selbst habe mich mit meiner eher oberflächlichen Helsinki-Kenntnis dann auf die handelnden Personen konzentriert, derer es einige gibt. So viele, dass man diese erstmal für sich selbst ordnen muss; anfangs werden auch in manchen Fällen erstmal die Eltern, Geschwister usw. porträtiert und so gleitet man langsam und allmählich über in die eigentliche Geschichte. Das Ganze spielt in einem Zeitraum von 1915 bis 1938 (mit einem Epilog in den 1940er Jahren), es geht in erster Linie um einen erweiterten Freundeskreis der schwedischsprachigen Upper Class von Helsinki und deren zahlreiche Verwicklungen in politische und private Ereignisse. Da wären beispielsweise die Geschwister Lilljehelm: Sie lebensfroh und mit magnetischer Wirkung auf die Männer, er ernsthaft und politisch immer weiter nach rechts driftend. Eccu, der talentierte Fotograf, der mit der Zeit jedoch mehr und mehr dem Alkohol verfällt (aus Gründen, wie man heute sagt). Ivar Grandell, der alternde Schriftsteller, der nur die zunehmend erfolglose Schauspielerin Henriette liebt und politische Kolumnen verfasst. Ein wechselndes Ensemble an jungen, aufstrebenden Erben, die entweder ihr Geld durchbringen oder es – auf welchen Wegen auch immer – selbst zum Erfolg bringen.

Als Kontrast dem gegenüber stehen einzelne Lebensläufe aus der Arbeiterklasse, wie derjenige des Kommunisten Allu Kajander: Er ist mit einem großen sportlichen Talent gesegnet ist und könnte in den großen Fußballclubs seiner Zeit spielen, opfert dieses Talent jedoch seinem politischen Starrsinn, fährt stattdessen zur See und verdingt sich in Helsinki bei Hilfsarbeiten auf dem Bau oder im Hafen.

Mit “Wo wir einst gingen” haben wir also ein Mosaik aus dem damaligen Leben in Helsinki, einen Abriss der finnischen Geschichte dieser Zeit, ein Gesellschafts- und Zeitporträt… Dieses Buch ist vieles, und es wäre ein leichtes gewesen, sich zwischen Protagonisten und Themen zu verzetteln. Westö schafft es allerdings, dass man am Ball bleibt: Durch Wechsel der Perspektiven, Stilmittel und durch eingestreute Exkurse zu Themen wie der Musik der damaligen Zeit. Und die Sprache! Die hat mir wirklich sehr gut gefallen. Mit einer wirklich stimmigen Mischung aus Witz und – zunehmend – Melancholie ertappte ich mich des Öfteren dabei, einige Passagen mehrmals zu lesen, so sehr gefiel mir die Aussage dahinter oder auch einfach die Formulierung. Und mal ehrlich: Wir alle mögen doch diese Bücher, aus denen man sowohl Bedeutungsschwangeres als auch Schlüpfriges zitieren kann!

Mit manchen Charakteren konnte ich mehr anfangen, mit manchen weniger. Das liegt wohl in der Natur der Sache. Ich konnte mich aber in alle irgendwie hineinfühlen, was ein großere Pluspunkt gerade für solche Geschichten ist, die so stark von ihren Protagonisten leben.

Von Kjell Westö habe ich mir jedenfalls gleich noch mehr auf die Wunschliste gesetzt, dieses Buch hier hat mir schonmal sehr gut gefallen und ich wünsche ihm noch einige Leserinnen und Leser mehr!

[Kurt Thybo · Rating 3 out of 5]

Kort om en lang roman. Kjell Westö: Der hvor vi gik engang, er en næsten panoramisk roman om en gruppe mennesker i Helsingfors og omegn gennem krige og fred fra før første verdenskrig til lige før anden verdenskrigs begyndelse. De rige venner drikker, horer og udnytter tiden til at at blive endnu rigere eller gå til grunde, fordi de ikke helt kunne finde ud af at leve med det, de oplevede under krigen mellem de hvide og de røde. De fattige kæmper for udkommet, maden og værdigheden. Kjell Westö holder diskret med de fattige, men skriver livfuldt om både dem og de rige. En lang, handlingsmættet roman med så mange personer, at man virkelig skal holde læsetungen lige i munden. Absolut værd at læse!

[Susanna Rautio · Rating 2 out of 5]

Useinkin tuntuu siltä, että jos jokin aikansa bestseller" tai "merkkiteos" jää lukematta, pitäisikö sen antaa jäädäkin.

Missä kuljimme kerran oli kansalaissodan, Helsingin ja pääkaupunkiseudun suomenruotsalaisten historiaa, tarinan muodossa. Romaaniksi kovin ohut, ei koskettanut eikä ollut syvällinen. Liian kronologinen ja helposti aukeava.

Ihmettelen, ettei edes Eccua tullut sääli.

Tähdet menevät historiankirjoitukselle ja sukupolvikuvaukselle. Juu, kyllä tuntui kuin olisi Helsingin kaduilla astellut ja varmasti kaupunki tämän kirjan ansaitsikin.

[Karoliina · Rating 4 out of 5]

Hyvä ajankuva 1900-luvun alun Helsingistä aina talvisotaan asti. Miellyttävä lukea, vaikka välillä mielenkiinto kirjaa kohtaan laskikin. Tuttujen paikkojen kuvaukset ja mielenkiintoiset henkilöhahmot vetävät mukanaan.

[Clara · Rating 3 out of 5]

This book was sooo long. Very interesting read from a historical point of view however I didn't really like any of the characters.

[Taija · Rating 3 out of 5]

Mietin, voinko antaa tälle kehutulle Finlandia-voittajalle vain kolme tähteä, mutta voin, sillä pisteytän kirjat pelkästään oman subjektiivisen kokemuksen kautta. Kirjasta jäi vähän kahtia jakautunut tunnelma. Pidin etenkin kirjan alkupuolta tylsänä, en oikein saanut otetta henkilöistä enkä kirjan rakenteesta. Toisaalta kirja parani loppua kohden kun aika kuluu ja henkilöt tulevat tutummiksi. Historiallisen Helsingin kuvauksena teos oli hieno.

Yritin kovasti päästä sisään tarinaan, mutten oikein onnistunut. Henkilöitä oli liikaa, ne menivät varsinkin kirjan alussa sekaisin, enkä oikeastaan kiinnostunut heidän tekemisistään. Kirjassa ei ollut päähenkilöä eikä kantavaa juonta. ”Kerrontaa” oli liikaa ja dialogia vähän. Hahmot jäivät etäisiksi. Jos joku oli pääosassa, niin sitten Helsinki. Tuntui, että henkilöt ja heidän elämänkäänteensä oli luotu vain tukemaan historian kuvausta. Mutta en halunnut lukea historiikkia, vaan tarinan. Jäi vähän samanlainen olo kuin Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta (jolle myös annoin ”vain” kolme tähteä).

Olihan tässä siis hienoa ajankuvaa: sisällissota, iloinen 20-luku ja sotaa enteilevä 30-luku. Ja erityisesti juuri Helsinkiä oli kuvattu pieteetillä. Sen kansainvälisillä jazz-klubeilla juhlivat rikkaat ja Sörnäisten köyhällistökortteleissa sairastavat vähävaraiset. Westö tietää mistä kirjoittaa. Olisin kaivannut kuitenkin vetävämpää juonta näihin komeisiin kulisseihin.

Päällimmäisin ongelma oli se, ettei kukaan ollut päähenkilö, kehenkään ei tutustuttu lähemmin, kenenkään ajatusmaailmaan en päässyt sisään. Historialliset tapahtumat ja henkilöiden elämänkulku vilistivät erinäisten kohtausten kautta, mutta mitään koukuttavaa punaista lankaa en löytänyt. Mennään kihloihin, saadaan lapsia, erotaan, sairastutaan, kuollaan. Hui hai kaikki tapahtuu välinpitämättömästi ilman, että aiheuttaisi suurempia tunnekuohuja. Loppua kohden kuitenkin parani kun henkilöhahmot tulivat tutummiksi, he lunastivat paikkansa tarinassa ja ymmärsin itsekin paremmin mistä kirjassa on kyse. Pitäisi ehkä heti lukea alusta uudestaan nyt kun tietää kuka on kukin.

Ja ehkä olisin pitänyt tästä enemmän, jos itse olisin helsinkiläinen. Tai jos kirja olisi samaan tyyliin sijoittunut Turkuun. Ehkä, en tiedä.

[Niko-Janne Vantala · Rating 4 out of 5]

Kjäll Westön Finlandia-palkittu historiallinen romaani Missä kuljimme kerran, 2006 (Där vi en gång gått, 2006) on suurteos. En tiedä, mikä suurteoksen tarkka määritelmä on, mutta tähän romaaniin se istuu kuin valettu. Romaani on historiallinen kuvaelma 1800- ja 1900-lukujen taitteen sortovuosien ja edelleen sisällissodan ja sitä seuranneiden 20-luvun jazz-vuosien Helsingistä jatkuen aina 1930-luvulle Lapuan liikkeen ja fasismin nousun luomiin uhkakuviin. Westön historian ja Helsingin tuntemus on vakuuttavaa ja ajankuvan ja miljöön rakentaminen huikean taidokasta.

Westö kirjoittaa sisällissodan kauheuksista ja julmuuksista kiihkottomasti, mutta samaan aikaan kaunistelemattomasti. Ehkä kriittisimmän tulkinnan saavat kuitenkin osakseen ruotsinkieliset valkoiset lahdatessaan suruttomasti punavankeja taustoista tai rikoksista riippumatta. Westö osoittaa omalta osaltaan, miten vihdoin 2000-lukua lähestyttäessä sisällissotaa alettiin tarkastella objektiivisemmin, eikä vain voittajan sanelemin historiansivuin. "Valkoinen kevät oli yhtä sekava ja laiton kuin punainen talvi."

Vaikka Westön historialliset Helsingin kuvaukset tarkkoine yksityiskohtineen ja nyansseineen ovat mielenkiintoisia, asiantuntevia ja ihailtavan todentuntuisia, itse romaanin tarinallinen aspekti jää aika köykäiseksi. Pohdin, saako Westö tarinan henkilöhahmoihin tarpeeksi syvyyttä, jotta heidän kohtalonsa onnistuu oikeasti koskettamaan lukijaa. Ehkäs se tärkein ja mielenkiintoisin rooli on suotu kuitenkin rakkaalle Helsingille.

Romaani vaatii lukijalta rohkeutta hypätä ajassa 100 vuotta taaksepäin, antautua kaikilla aisteillaan aikakauden sykkeeseen ja astua ennakkoluulottomasti 1900-luvun alun Helsingin kaduille. Ehdottomasti tärkeä ja Finlandia-palkinnon ansainnut romaani.

Arvioni 3,5 tähteä viidestä.

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2005: 160/160)
2006: 2/6
(2007: 4/6)
1984-2023: 166/268

4,5/5. Kuuntelin ensin äänikirjana (suomeksi?, 4/5) ja sitten luin (ruotsiksi, 4,5/5). Peräti neljäs Finlandia-ehdokkuus Kjell Westölle ja tällä tuli sitten se voittokin (Utslag 1990, Vådan av att vara Skrake (Isän nimeen) 2000, Lang 2002). Ja voittoa voi mielestäni pitää hyvin ansaittuna. Tälle komealle teokselle olisin itsekin palkinnon antanut (katso alta listaukseni kaikista vuoden 2006 ehdokkaista). Paljon henkilöhahmoja, joita kuljetetaan sisällissodasta aina talvisodan kynnykselle. Ja olisi vaikea kuvailla muutamalla sanalla sitä, mistä tämä romaani oikein kertoo, sillä teemoja on niin monia. Mutta kun taitoa on niin paljon kuin Westöllä on, pysyy teos runsaanakin hyvin kasassa. Tykkään suuresti monista Westön kirjojen nimistä, jotka runollisina saattavat kuulostaa suomeksi vielä ruotsiakin paremmilta (Missä kuljimme kerran, Leijat Helsingin yllä...), mutta tuota hienon nimen Vådan av att vara Skrake suomennosta/tärvellystä (Isän nimeen) en kyllä oikein vieläkään ymmärrä. Tässä Finlandia-voittajassakin muuten seikkailee sivuhahmona yksi Skrake. Lukuisista sivuhahmoista hauskin on kuitenkin se hieman yksinkertainen tai epäonnekas mainosmies, joka toistuvasti onnistuu pilaamaan mainokset tahattoman hassuilla lauseilla. Hauskuudessaan hän tuo mieleen Beck-elokuvien niskatukimiehen (rauha hänen muistolleen). Molemmat ovat sellaista pientä ekstraa, mitä ei pääjuoni/-juonet varsinaisesti edellytä, mutta mikä kuitenkin antaa lukijalla/katsojalle paljon. Alle olen poiminut lainaukset niistä kohdista, joista sitten monikkomuodossa on saatu kirjan nimikin. Ja nämä ovat kyllä niitä kirjan tunteikkaimpia kohtia – yhdessä lopetuksen kanssa (josta olen myös ottanut alle muutaman rivin).

"På återseende, min älskade (och förlåt att jag kallat dig så, det är bara denna enda gång, jag lovar). När jag böjer mig ner, kan min hand fortfarande känna värmen i kullerstenarna längs de gator där du en gång gick." (s. 272)

""Och detdär trodde du att jag skulle förskjuta dej för, jag som syndat på alla upptänkliga sätt under mitt torftiga liv." Sedan mindes han plötsligt en rad han en gång skrivit till henne i ett brev – när jag böjer mig ner kan min hand känna värmen i kullerstenarna längs de gator där du en gång gick – och då bad han henne se honom i ögonen, och när hon motvilligt vred på huvudet och gjorde så, då sa han: ..." (s. 345)

"Medan de fyllnade till satt de och stirrade ut genom varsitt fönster och deras anletsdrag hade stelnat, alla hade en hård och sammanbiten min som skvallrade om en stor beredskap att bära också de tyngsta av livets bördor alldeles själv, mol allena. De visste det inte ännu, men år av återuppbyggnad och mödosam nyorientering väntade på dem och de skulle vandra genom de där åren utan att svikta, de skulle foga sig och genomföra alla uppdrag som gavs dem, men till priset av att det där sammanbitna ansiktsuttrycket blev deras för alltid." (s. 506)

4,5 Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) 2006V
4+ Kari Hotakainen: Huolimattomat 2006
4 Markku Pääskynen: Vihan päivä 2006
4 Taina Sampakoski: Ikoni 2006
4 Petri Tamminen: Enon opetukset 2006
4 Robert Åsbacka: Kring torget i Skoghall (Torin laita) 2006

[Karoliina Loukari · Rating 3 out of 5]

Kylmä, tuuleton ja ruskeanharmaa talvipäivä Helsingissä. Sellainen mielikuva minulla oli kirjaa kuunnellessa, siitä huolimatta, että suuressa roolissa olivat huolettomat kesät. Tarinassa on monta aivan viiden tähden hetkeä ja entisenä poliittisen historian opiskelijana oli nautittavaa, miten Westö muutti vuosisadan alun poliittisen murroksen arkisiksi kohtauksiksi. Jaksan edelleen hätkähtää niitä esimerkkejä, jotka kuvaavat luokkaerojen joka paikkaan ulottuvia vaikutuksia tässä maassa, eikä niistä ole sataa vuottakaan. Ja Helsingin kaupungin itsensä kehitys ja muutoksen kuvaus on kiehtovaa luettavaa.
Sen sijaan henkilöhahmot jäivät noita muutamia loistavia välähdyksiä lukuunottamatta etäisiksi ja vieraiksi. Juuri kun ajattelin, että no niin, viimeinkin tämä ihminen muuttuu kiinnostavaksi, Westö äityy joko tolkuttoman runolliseksi ja vaikeaselkoiseksi, harhautuu lurittelemaan sivutolkulla jazz-musiikin soitosta tai tylysti vain muuttaa kertomuksen luonnetta historiikiksi. Vähän kuin olisi löytänyt valokuvia muutaman vuoden väleillä ja kuronut tarinaa niiden välissä yhteen sekundaaristen lähteiden pohjalta. Keskittyminen herpaantui (liian) monta kertaa.
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että viimein sain tämän ensimmäisen Westöni luettua. Keikun mielessäni edelleen noiden tähtien välillä, mutta jotain sellaista fiiliksestä jää puuttumaan, että nelosen reunan yli en ihan yletä.

[Taru Luojola · Rating 3 out of 5]

Aikakausiherutusta 1900-luvun alun Helsingistä. Sukupolvikuvausta rakennetaan usean päähenkilön kautta, useimmat ovat yläluokkaa mutta ei työläisiäkään ole unohdettu. Kirjan mehukkainta antia ovat puhekieliset replat (meinaan siis nimenomaan tässä ruotsinkielisessä). Kirjan vastenmielisintä antia on se, että vaikka sukupuoliyhteyttä tapahtuu useaan otteeseen ja sitä lähes poikkeuksetta kuvataan epäsuorasti ja kuvainnollisesti ja kiertoilmauksin, se yksi ainoa suoraan kerrottu seksikohtaus on sitten tietenkin raskauteen johtava raiskaus, joka vieläpä sijaitsee kultaisen leikkauksen kohdalla. Että sitäkö tässä nyt erityisesti haluttiin korostaa?

Mutjoo, koska tämä on sukupolvikuvaus, joka on rakennettu ajan henkeä kuvastavien detaljien varaan, mitään varsinaista juonta tässä ei ole, vaan päähenkilöt syntyvät ja elävät ja joku heistä ehtii vieläpä kuollakin ennen kirjan aikajänteen päättymistä.

[Malin · Rating 4 out of 5]

Finsk 1900-talshistoria i sitt esse. Boken tar sin början 1905 och vi får följa Helsingfors utveckling genom ett gäng personligheter i olika samhällsklasser. Westö tassar lite i Fogelströms fotspår, stadens utveckling skildrad genom dess innevånare. Fina personporträtt och underbara miljöskildringar. Jag önskar att jag hade bättre koll på Helsingfors geografi.

Kjell Westö är numer en av mina favoritförfattare och boken gör mig inte besviken. Westö fick Finlands motsvarighet till Augustpriset 2006 för Där vi en gång gått. Läs!

[Saj · Rating 4 out of 5]

Taisin kuitenkin päätyä pitämään tästä kirjasta, vaikka aluksi vähän kamppailin sen kanssa. Huomasin kuitenkin välillä naurahtavani ääneen, välillä liikuttuvani ja olevani aidosti kiinnostunut henkilöiden kohtaloista. Ivar ja Henriette olivat suosikkini. Tällainen surullinen suomalainen kirjahan tämä on - voisiko meistä kertoa muunkinlaisia tarinoita?

[Katarina · Rating 2 out of 5]

Ankdammen inom bokpärmar. Berätta för mig varför mina föreläsningar i ekonomisk- och socialhistoria var intressantare än den här boken? Bra skildring av Helsingfors historia som stad, men det fanns ingen egentlig intrig och fastän man lärde sig mycket om karaktärerna blev de ytliga. Också förskräckligt långtråkigt, poängen skulle ha kommit fram i några hundra sidor mindre.

[Pantteri · Rating 5 out of 5]

Intensiv und lohnenswert!

[lisbeth · Rating 4 out of 5]

oikein imaisi sisäänsä tämä kirja

[Veeti · Rating 4 out of 5]

Olipa hyvä! Tarkkaa ja kaunista kuvausta Helsingistä ja helsinkiläisistä, odotan innolla jatko-osan lukemista!

[Abrakadabra · Rating 4 out of 5]

Luin tämän romaanin kiireenvilkkaan lainattuani kirjastosta, koska se oli hämmennyksekseni varattu nopeasti seuraavalle. Eikö näitä löydy monena kappaleena joka hyllystä?

Romaanisssa kuljetetaan rinnan kahta isompaa tarinaa läpi 1900-luvun alun, yksi on Helsingin kasvutarina ja paikallinen ajankuva, jossa seurataan tehtaita, liikkeitä, huvittelualueita sekä asuntorakentamista ja taustoitetaan tunnelmaa lyhyillä wikipediatyyppisillä historiallisten tapahtumien listoilla ja teknisten innovaatioiden leviämisellä.

Toinen isompi tarina kattaa helsinkiläisten hahmojen kasvutarinat. Pääroolissa on sukupolvi, joka koki sisällissodan untuvikkoaikuisen iässä ja vietti parikymppisensä iloisella 20-luvulla ajautuen vakavammalle 30-luvulle, jolloin yksi kylvökausi päättyy eräänlaiseen sadonkorjuuseen ja sen tuomiin kohtalonhetkiin.

Näitä kahta isompaa kehystä kuljetetaan sitten määrätietoisesti eteenpäin, mielestäni ehkä niin, että hahmot sopivat miljööhön luontevasti, ja olin valmis eläytymään heidän tarinoihinsa enemmän kuin mitä romaani ehkä salli. Miljöötä tuotiin ratkaisevilla hetkillä mielestäni vähän väkinäisesti mukaan, jolloin hahmojen kaikki dramaattinen kehitys vähän katkesi. Tässä ehkä kostautui ahmintalukemiseni, sillä nautinnollinen kirjan selailu ja paikkojen yhdistely ja makustelu jäi välistä, mutta Helsingin tarina olisi ehkä tarvinnut juuri tällaista lukuotetta. Olen vielä helsinkiläinen, ja romaanin kuvaamat paikat olivat minulle hyvin tuttuja, mutta silti jostain syystä menetin nopeasti mielenkiintoni korttelielämään. Erityisesti romaanin alku oli kuitenkin vaikuttava, kun kuvattiin yli sata vuotta vanhaa Punavuorta ja sen eläväistä kielivilinää.

Taas hahmoissa ja heidän tarinoissaan oli minulle jotain hyvin koskettavaa ja tuttua. Löysin sekä sisältäni että ja ympäriltäni elostelija-Lucien, joka istuu hetkeksi paikalle, herättää mielenkiintoa ja liitää pois, hyväsydämisen humanisti-Ivarin, jota kaikki vähän säälivät, mutta jonka puoleen kääntyvät, kun tarvitsevat hyväksyntää ja tukea, samoin herkän Ericin, jonka elämään osuu liian ristiriitaisia ja traumaattisia kokemuksia, osin sen takia, ettei hän osannut suojella itseään omilta ihanteiltaan. Kilttinä ihmisenä nautin siitä, miten Missä kuljimme kerran esittelee elämästä selviämisen eri strategioita ja tuo esiin ristiriidan kiltteyden ja häikäilemättömyyden, häviämisen ja voittamisen välillä. Ainoastaan kiltti ja nukkavieru Ivar toisaalta selviää mielestäni romaanista melko ehjänä ja rakastavana ihmisenä. Häikäilemättömiksi kuvatut Lucie ja Henning (pahuuden ilmentämän Cedrickin jätän tästä listasta pois palatakseni häneen erikseen) selviävät hekin tavallaan eheinä, mutta kumpikin on selvinnyt ottamalla etäisyyttä maailmaan ja kätkemällä sisimpänsä niin syvälle, ettei aina itsekään osaa löytää sitä.

Cedrick oli minulle koko kerronnan ajan kunnon luu kurkussa. Valkoisen terrorin jälkeen minun oli hyvin vaikea lukea romaania eteenpäin, koska hahmojen (erityisesti Cedrickin) tekemät hirmuteot olivat niin törkeitä ja julmia, ettei niitä voinut mielestäni yksinkertaisesti sivuttaa romaanissa olankohautuksella ja kuvata heidän elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulta meni satoja sivuja turhautuneeseen kahlaamiseen, kunnes ymmärsin, että romaanilla on kahden kaaren lisäksi suuri sanoma juuri sisällissodan vaikutuksesta tuleviin Suomen historian tapahtumiin. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä enemmän sisällissodan hirmuteot kasaantuvat hahmojen elämään ja sisimpään ja suorastaan määräävät heidän kehitystä. Tuntui väärältä, ettei hirmuteoista tullut mitään seurauksia, mutta lopulta ymmärsin, että kirjan pointti eräällä tavalla oli juuri tämä elämä rankaisemattomien pahojen tekojen jälkeen. Westö salli juuri pahimpiin tekoihin syyllistyneiden hahmojen elää pisimpään: Eric katui osallisuuttaan mutta ei päässyt eteenpäin syyllisyydestä ja kuoli lopulta ennen tovereitaan, Henning ilmaisi itseään rahan kautta eikä antanut ihmisille itsestään muuta, kun taas Cedrick oli haurastunut niin paljon, että piti itseään kasassa julmuuden kierteen avulla, yrittäen hallita muita.

Sisällissodan arpia käydään läpi myös punaiselta kannalta Allan Kajanderin ja tämän perheen tarinan kautta. Oli helppo samaistua köyhästä taustasta tulevan ihmisen pyrintöihin ja toiveisiin ja siihen, miten välillä omat haaveet kuopataan esimerkiksi sairaan siskon autamiseksi tarvittavien rahojen tienaamisen vuoksi. Missä kuljimme kerran kuvaa mielestäni riipaisevasti Allanin ja Lucien romanssia. Voivatko etuoikeutettu rikas ja nöyryytysten polun tarponut köyhä ymmärtää toisiaan, vaikka rikas on myös kokenut nöyryytyksiä ja köyhällä saattaa olla omia etuoikeuksiaan. Allanin tarinassa näkyy myös hienosti se, miten hän juuri pidemmälle aikuisuuteen mennessä alkaa ilmentää ja saada satoa asioista, jotka vaikuttivat häneen jo lapsena ja nuorena. Siinä oli myös todellisuuden tuntu, että Allan oli melko vähän yhteydessä omaan isäänsä Enokiin, mutta kuitenkin teki myöhemmin monia hyvin samankaltaisia valintoja elämässä. Sivulauseena haluan mainita, että minusta Enok "Musta Eno" Kajanderin tarina on tasapainoinen ja onnistunut. Nautin siitä, miten Enok tuntuu koko ajan kävelevän liukkaalla tieltä suistuen milloin mihinkin ryteikköön. Suistumisten ja ajautumisten päätteeksi hän kuitenkin pyrkii silottamaan seurauksia: menee nuorena ja rahattomana naimisiin Vivanin kanssa paljolti velvollisuudentunnosta, osallistuu punaisten terroriin sisällissodassa, mutta yrittää neuvotella ja erityisesti estää murhia. Sekä Enokin että Allun terävyys näkyy romaanissa hyvin, se ei jää pelkäksi heistä todetuksi ominaisuudeksi, joka ei näy teoissa.

Vielä yksi asia, joka jäi romaanista mieleen on hahmojen yksinäisyys. Läheisemmätkään ystävät tai perheenjäsenet eivät avaa toisilleen sieluaan. Erityisesti oli vaikuttavaa, että sisällissodan tehdyistä murhista vaiettiin lähes kirjaimellisesti kuoliaaksi. Mielestäni ainoastaan romaanin puolessavälissä oleva kirjeenvaihto huokuu lämmintä ja välittävää yhteydenpitoa ja syvempien ajatusten jakoa. Juuri kirjeessä sivutaan murhia, kun Ivar kirjoittaa, ettei hän tiedä, mitä Eric on tehnyt menneisyydessä, mutta että se on aika jättää taakse, koska sitä ei kuitenkaan voi muuttaa.

Vaikka romaani on kerronnaltaan ja hahmoiltaan enemmän miesvoittoinen, niin mielestäni naisista on tuotu esiin joitain harvinaisempia ja kauniita havaintoja. Erityisesti Ericin hermoheikon naisen leiman saaneen Atti-äidin tarina rakennetaan muutamalla lauseella riipaisevaksi, kun kuvataan, miten kyseessä oli pystyvä ja lahjakas ihminen, joka käytännössä muurautui kotirouvaksi kaukaiseen Suomeen. Mietin usein kaikkia niitä naisia, joilla oli lahjoja ja edellytyksiä nimenomaan sellaiseen toimintaan, jota ei ole pidetty kotirouvalle sopivana. On valtava koetus, jos elämänenergia tuolla tavalla haudataan elävältä. Myös Attin tyttären Nitan tarina on surullinen ja uskottavan tuntuinen. Se on kertomus musikaalisesti lahjakkaasta ja elämästä kiinnostuneesta naisesta, joka uhraa persoonansa sovinnaisuuden alttarille ja omaksuu epäitsekkään ja lasten tähden elävän kodin hengettären roolin. Hintana on tosin iso osa Nitan persoonaa ja itsemääräämisoikeutta sekä elämä rakkaudettomassa avioliitossa julman miehen kanssa. Nita pohtiikin, tulevat hänen tyttärensä vanhempina katsomaan häntä säälien ja ylhäältä alas.

Näistä helmistä huolimatta ajattelin antaa Missä kuljimme kerran-teokselle kolme tähteä. Helsingin kuvaus olisi kaivannut pientä hiontaa tai itseltäni pidempää lukuaikaa. Tässä romaanissa tehtiin kompromisseja, jotka vaikuttivat erityisesti päähenkilöiden syvyyteen. Välillä kaupungista ja hahmoista tuli suorastaan liian tunnistettavan turvallisia ja lukiessa riesaksi tuli pliisu olo. Isompia löytöjä päähenkilöiden sielusta tai ratkaisuista romaani tarjoaa vähemmän kuin voisi. Päätin antaa vielä yhden lisätähden sisällissotakaarelle ja monumentaaliselle elämäntarinoiden rakentamisen urakalle. Olkoon siis neljä tähteä.